Joe Humphreys ilmoittaa kirjansa tarkoitukseksi purkaa urheilun myyttejä ja paljastaa kulissien takaista, päivänvaloa kestämätöntä toimintaa, joka kyseenalaistaisi urheilun pyhän aseman (lähinnä) länsimaisessa yhteiskunnassa.

Tehtäväänsä Humphreys toteuttaa keskittymällä yksi kerrallaan johonkin urheilun erinomaisuutta korostavaan myyttiin, jonka kirjoittaja sitten kumoaa lähinnä erilaisiin anekdootteihin perustuvalla näytöllä. Tämäntyyppinen todistelu ei tietenkään ole loppuun asti vakuuttavaa, mutta teoksen ei ole tarkoituskaan sanoa viimeistä sanaa urheilusta, vaan toimia provokaationa. Kirjaa lukiessa tulee mieleen jopa Richard Dawkinsin ”Jumalharha”, sillä ote on samalla tavalla arkiajattelua ja totuttuja konventiota haastava. Kärjistävä ja mutkat suoriksi vetävä etenemistapa avaa Dawkinsin tapaan oven tietysti myös kritiikille. Yhtäläisyydet eivät myöskään lopu kirjan pamflettimaiseen rakenteeseen, vaan Humphreys, varsin yllätyksettömästi, vertaa urheilua useasti uskontoon, menemättä kuitenkaan analyysissään aivan loppuun asti. Esimerkiksi kristillisissä uskonnoissa keskeiselle pelastus tai paratiisi -teemalle Humphreys ei esitä vastinetta urheilusta. Toisaalta uskonnon ja urheilun samankaltaisuuden valitseminen kirjan kaiken selittäväksi punaiseksi langaksi olisi ollut helppo ja pelkistävä ratkaisu.

Humphreys kertoo sitovansa analyysinsä yhteiskuntatieteelliseen ja psykologiseen tutkimukseen. Käytännössä tämä tarkoittaa ainoastaan tieteelliseltä näyttävän viittausapparaatin käyttöä, eikä Humphreys juurikaan keskustele esimerkiksi yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kanssa, ajoittaisia Marxin mieleentuovia viittauksia lukuun ottamatta. Luvatun teoreettisen ja tieteellisen viitekehyksen puuttuminen on harmillista, sillä teemasta olisi sen avulla saanut aikaiseksi myös painavamman puheenvuoron. Esimerkiksi nationalismin ja urheilun suhde on iso teema, jonka Humphreys sivuuttaa. Tämä on outoa, varsinkin kun otetaan huomioon kirjan jalkapallokeskeisyys. Eräs viimeaikojen keskeisiä urheilu ja nationalismi -keskusteluja on ollut debatti jalkapallon 2006 maailmanmestaruuskisojen nostattamasta kansallistunteesta Englannissa ja Saksassa. Analyysi tästä keskustelusta saattaisi olla hyvinkin mielenkiintoinen. Humphreys kuitenkin ohittaa aihepiirin kokonaan.

Humphreys olisi voinut rohkeammin heittäytyä pohtimaan sitä, kenen intressejä urheilun viihdeteollisuus palvelee. Kaupallisuuden kritiikin lisäksi urheilun massoja turruttava aspekti, jonka Humphreys kyllä tuo esiin, olisi antanut eväitä osuvampaan yhteiskuntakritiikkiin. Mahdolliset urheilun kautta toteutettavat päämäärät eri konteksteissa jäävät nyt käsittelemättä ja pääpaino on urheilun kaupallisuuden kritiikissä. Jäntevään ja kriittiseen analyysiin urheilun asemasta nyky-yhteiskunnassa ei siis aivan päästä, vaikka välillä käydään lähellä.

Toki asiaa voi lähestyä vähemmän yhteiskunnalliseltakin kannalta ja monet Humphreysin pikku tarinoista ovat oivallisesti valittuja. Kiinnostava on esimerkiksi kertomus tiibettiläisten harrastamasta lentopallon kaltaisesta pelistä, jossa joukkueet eivät tavoittele voittoa toisistaan, vaan kamppailevat yhdessä pelivälineen ilmassapysymisen puolesta. Tarina on herkullinen, varsinkin kun se höystetään länsimaisen silminnäkijän tyrmistyksen kuvauksella.

Humphreys on parhaimmillaan puhuessaan länsimaisen urheilun suoraviivaisesta lähtökohdasta voittaa vastustaja, eikä esimerkiksi pyrkiä esteettiseen tai yhteisölliseen kokemukseen. Asia ei ehkä ole näin yksiselitteinen, mutta voittamisen päämäärään usein liittyvä sotaisa retoriikka avaa oven käyttää urheilua välineenä. Mainittakoon esimerkiksi jalkapallojoukkueiden kautta representoidut etniset ristiriidat Skotlannissa ja Pohjois-Irlannissa sekä Englannin valioliigan jatkuvan konfliktin tilassa eläviin seuroihin liittyvät sosiaaliset ja poliittiset jännitteet. Humphreys kysyy, miksi kyseisten joukkueiden päättäjät sallivat kannattajakuntansa laulut vaikkapa feeniläisten veressä kahlaamisesta (Pohjois-Irlanti ja Skotlanti) tai homofobisen ja rasistisen hysterian kannattajien retoriikassa?

Humphreysin vastaus löytyy nyky-urheilun luonteesta lliiketoimintana, joka pyrkii maksimoimaan liikeyrityksen (”urheiluseuran”) omistajilleen tuottaman voiton. Tässä yhtälössä eettiselle pohdinnalle ei jää tilaa. Toki esimerkiksi Euroopan jalkapalloliitto (Uefa) kampanjoi näkyvästi rasismia vastaan, mutta Uefan tv-mainoskampanjoiden teho jää oireiden lääkitsemisen tasolle, kun rasismia ruokkivia instituutioita ylläpidetään pelkästään liiketoiminnan ehdoilla.

Humphreys ei väitä urheilua lähtökohdiltaan rasistiseksi. Urheilun ideasta ei väistämättä seuraa pyrkimystä joukkotuhontaan, mutta etenkin joukkueurheilu tarjoaa alustan kyseenalaisten päämäärien ajamiseen. Taustalla on kuviteltujen yhteisöjen etsimisen mekanismi, joka laajentaa urheilujoukkueiden ’me vastaan he’ -asetelman muualle yhteiskuntaan, sekä päinvastoin. Miltä osin urheiluseurojen tai urheilun kattojärjestöjen tulisi kantaa vastuuta, kun vastakkainasettelu irtautuu itse urheilutapahtumasta ja alkaa heijastaa yhteisön muita etnisiä, poliittisia tai sosiaalisia jännitteitä? Tähän Humphreys ei suoraan vastaa, mutta kysymys nousee esiin läpi kirjan. Tietenkin voi myös pohtia, tarjoaako urheilu pakoventtiilin, joka mahdollistaa erilaisten jännitteiden käsittelemisen urheilun kautta, estäen niiden leimahtamisen muualla yhteiskunnassa?

Uefan ja Fifan (Kansainvälinen jalkapalloliitto) lisäksi Humphreysin kritiikin kohteena on Kansainvälinen olympiakomitea (KOK). Teoksessa myös käydään läpi ja kumotaan useat myytit esimerkiksi urheilun mahdollistamasta sosiaalisesta noususta.

Sekä teoksen vahvuudet että heikkoudet liittyvät humoristisesti asiaa esittelevään kirjoitustapaan. ”Rumaa peliä” on hyvin helppolukuinen ja palkitsee lukijansa naurulla useasti. Teos jää kuitenkin lopulta liikaa kertakäyttöviihteen tasolle, eikä nouse sellaiseksi pamfletiksi, joka olisi kyseenalaistanut urheilun pyhän aseman täysin uskottavasti. Renesanssin kokeneen pamflettikirjallisuuden tehtävä on herättää reaktio lukuhetkessä, mutta Humphreysin aihepiiri ja käytettävissä ollut materiaali olisi antanut mahdollisuuden ajattomampaankin tuotokseen. Tällaisenaan kirjan voi liian helposti lukea pelkkänä anekdoottikokoelmana.

Kirja on voimakkaasti kulttuurisidonnainen ja sen käsittelemä urheilu on angloamerikkalaista urheilua, etenkin jalkapalloa. Tämä ei mielestäni ole dismeriitti, koska esimerkiksi pelkästään Britteinsaarten jalkapallomaailmassa on aineksia useampaankin teokseen ja sama dynamiikka on tunnistettavissa myös muualla länsimaailmassa. Humphreys yrittää argumentoida yksittäistapaukset ylittävällä tasolla, mutta kirjan materiaalipohja ei kanna sanomaa aivan loppuun saakka. Ajattelemisen aihetta teos kuitenkin antaa.