Yhteiskunnallisen kehityksen ennustaminen on hankalaa, kuten osoittaa Francis Fukuyaman kylmän sodan päätyttyä tunnetuksi tekemä ajatus poliittisesta ja taloudellista liberalismista ihmiskunnan lopullisena hallitsemismuotona. 2000-luvun globalisaatiokriitikoiden pamfletissa Finanssikapitalismi – jumala on kuollut heitetään puolestaan hyvästit uusliberalismin aikakaudelle ja julistetaan finanssikapitalismin hegemonia kuolleeksi.  Pamfletin tehtävä on kärjistää, mutta tulevaisuuden näköalat puoli vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen näyttävät pikemminkin siltä, että finanssikapitalismi lukeutuu niihin harvoihin yhteiskunnallisiin voimiin, joiden onnellisuuskäyrä osoittaa ainakin toistaiseksi ylöspäin.   

Teoksen historiakäsityksestä on helppo löytää puolitotuuksia, kuten sinänsä oikea havainto siitä, että 1930-luvun talousromahduksesta seurasi fasismin nousu. Tässä suhteessa on hyvä muistaa, että ruotsalainen vastaus talouskriisille oli fasismin sijaan kansankoti-ideologia, amerikkalainen New Deal -politiikka ja länsieurooppalainenkin toisen maailmansodan jälkeinen valtavirta suuntautui keynesiläisen hyvinvointivaltiollisen sekatalousjärjestelmän suuntaan. Sama koskee arviota siitä, että vuoden 1968 opiskelija- ja työväestön yleiseurooppalainen liikehdintä olisi toiminut edes symbolisena fordistisen tuotantotavan kumoutumishetkenä. Ainakin tehdasteollisuuden lattiatasolla tuotantojärjestelmien optimointia ja joustavuutta alettiin laajemmin toteuttaa lähinnä 1980-luvulla.

Itselleen edullisen historiantulkinnan tekeminen ei kuitenkaan heikennä pamfletin ehdotonta vahvuutta eli Attac-sukupolven ajatusten kirkastamista suhteellisen tiiviiseen muotoon ja yhteiskunnallisessa keskustelussa tervetulleiden vaihtoehtoisten poliittisten avausten tekemistä. Myös näkemys 1970-luvusta murrosaikana, jolloin kansainvälisen talousjärjestelmän kriisi johti vaihtoehtoisten yhteiskuntamallien etsimiseen länsieurooppalaisille sekatalousjärjestelmille, on perusteltu. Taloudellisen liberalismin korostamisen sijaan tarjolla oli esimerkiksi vasemmistolaisia vaihtoehtoja aina uusvasemmistolaisesta kulttuuriradikalismista demokraattisen sosialismin ajatukseen ja sosialismiin siirtymiseen saakka.

Pamfletin kymmenen kirjoittajan teksteistä kiteytyy puna-vihreä yhteiskuntautopia. Talouspolitiikan puolella tärkeä tavoite on pääoman suuntaaminen finanssi-instrumenteilla keinottelusta ihmisille tavaroita ja palveluja tuottavaan toimintaan, jotta olisi mahdollista ehkäistä suhdannevaihteluja ja talouskasvun rakentumista velan varaan sekä padota marxilaisittain tulkittua kapitalismin sisäistä ristiriitaa talouskasvun samanaikaisesti edellyttämästä palkkojen noususta ja laskusta. Yhteiskuntatieteilijä Teppo Eskelisen mukaan myös ajatus talouskasvun välttämättömyydestä on syytä asettaa kyseenalaiseksi samalla kun ”työn ja pääoman suhde, ihmisten liikkuvuus ja esimerkiksi tiedon omistamisen ehdot olisi ajateltava uusiksi”.

Kansantaloustieteen opiskelija Otto Bruun nostaa esille sen globaalista sosiaalisesta lintuperspektiivistä avautuvan näköalan, että vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin seurauksena maapallolla sosialisoitiin 4100 miljardin luottotappiot samaan aikaan kun YK:n elintarvike- ja maatalousviraston FAO:n mukaan maailman nälkäongelma pystyttäisiin ratkaisemaan kuuden miljardin dollarin vuosipanoksella. Tästä kertoo myös se, että Le Monde diplomatique -lehdessä esitetyn arvion mukaan maailman reaalinen bruttokansantuote vastasi vuonna 2008 varovasti arvioituna noin 10–15 prosenttia koko maailmanlaajuisen sijoituspotin arvosta. Eli vähintään 85 prosenttia globaalista varallisuudesta on lainaa, arvopapereita ja tulevaisuudessa odottavia tuottoja.

Myös pankkijärjestelmän rakenne nousee Otto Bruunin tulilinjalle: ”Jos isoja pankkeja on kolme, ne pitää kaikki pelastaa. Jos pankkeja on kaksikymmentä, niihin ei yhtä itsestään selvästi tarvitse upottaa julkista rahaa, vaikka yksittäinen pankki uhkaisikin kaatua.” Hajautetun pankkijärjestelmän ohella Bruun haikailee vaihtoehdoiksi myös osuuskuntia ja yhteisöllistä tuotantovälineiden omistamista. Michael Hardtin ja Antonio Negrin Empire-teoksen hengessä hän korostaa yksittäisten yhteiskunnallisten kamppailujen merkitystä keinoina parantaa maailmaa ja voimaannuttaa ihmisiä toimimaan paremman maailman puolesta, esimerkkeinä muun muassa Tehyn lakko ja Reilun kaupan suosiminen.

Taloustieteilijä Markus Jäntti esittää harkitsemisen arvoiseksi eri maiden yhdessä toteuttamaa julkisen sektorin korjausliikettä korkeimpien tulojen ja omaisuuden verotuksen kiristämiseksi. Tämä myös ehkäisisi finanssikeinottelua, joka on aiheuttanut reaalitalouden kriisin. Toisaalta rikkaita suosivat veronkevennykset elvyttävät Jäntin mukaan kulutusta ainakin suhteellisesti vähemmän kuin sosiaaliturvan pikainen korottaminen. Tämä kuitenkin edellyttäisi palveluvetoista kysyntää korostavia toimia nykyisen vientiteollisuuden ensisijaisuuden sisäistäneen tarjontavetoisen yhteiskuntapolitiikan sijaan. Viimeksi mainitussa yhteiskunnassa ”oikeaa taloudellista toimintaa on vain tavaroiden valmistus ja sekin vain jos tavarat myydään ulkomaille”.

Guardianin toimittaja Aditya Chakrabortty puolestaan korostaa asunto- ja vuokrabisneksen näkökulmasta laadittujen ja ”kiinteistöpornon” mahdollistavien asuntopoliittisten paragrafien korvaamista kohtuuhintaiseen asumiseen tähtäävällä politiikalla. Ja kansalaisaktivisti Matti Ylönen vaatii veroparatiisien lakkauttamista sekä tiukasta pankki- ja yrityssalaisuudesta, heikosta rahoitusmarkkinoiden tai yritysten sääntelystä sekä alhaisesta verotuksesta luopumista. Esimerkiksi yritysten tulisi laatia veronkiertomahdollisuuksien vähentämiseksi maakohtainen kirjanpito, koska yritysten sisäinen ylikansallinen kaupankäynti on huomattavan laajaa verrattuna yritysten väliseenkin kaupankäyntiin.

Ympäristöaktivisti Leo Stranius sekä sosiaalipolitiikasta kirjoittavat valtiotieteilijät Tuuli Hirvilammi ja Elina Turunen nostavat keskusteluun muun muassa Britannian kestävän kehityksen toimikunnan Prosperity without Growth -raportin, jonka mukaan ”voidaan luoda myös kehitys, jossa kasvu tasataan muutamaksi kymmeneksi vuodeksi 0,1 prosentin tuntumaan ja samalla puolitetaan sekä köyhyys että työttömyys. Avaimina ovat työn vähentäminen ja tasaaminen sekä investointien painottaminen julkiselle sektorille.” Ympäristönäkökulmasta ainakin henkilökohtaisten päästökiintiöiden, perustulon ja maksimielintason käyttöönotto olisi tarpeen. Stranius myös huomauttaa, että ruohonjuuritason yhteisöllisyys ei ole riippuvainen taloussykleistä.

Toisaalta kaikki kolme viittaavat useille vihreille tärkeään Nicholas Sternin raporttiin vuodelta 2006, jonka mukaan maat voivat menettää jopa 5–20 prosenttia bruttokansantuotteestaan, jos ilmastokriisiä ei pysäytetä. Elvytysrahoja pitäisi Straniuksen mukaan kohdentaa julkiseen liikenteeseen, energiaa säästävään korjausrakentamiseen ja bioenergiaan hiilineutraalin yhteiskunnan saavuttamiseksi. Hirvilammi ja Turunen vaativat myös ”aikansa eläneen täystyöllisyystavoitteen” hautaamista ja progressiivisempaa pääomaverotusta.

Valtiotieteilijä Lauri Holappa kirjoittaa keynesiläisestä talouspolitiikasta. Taloustieteilijä John Maynard Keynesin mukaan ”kapitalistisen talousjärjestelmän kaksi keskeisintä ongelmaa ovat spekulaatio ja investointien suhdanneherkkyys. Yhdessä ne johtavat kroonisesti riittämättömään kokonaiskysyntään. Vakaa ja oikeudenmukainen talousarkkitehtuuri edellyttää niiden rakenneongelmien ratkaisemista”. Suhdanteita julkisen sektorin tehtäviä laskusuhdanteessa lisäävän ja tulonsiirroilla kysyntää elvyttävän suhdannepolitiikan lisäksi Keynesin esittämään ongelmaan sopisi lääkkeeksi Holapan siteeraaman norjalaisen Trond Andresenin mukaan nykymuotoisen osakeomistuksen korvaaminen spekuloinnin kannusteet poistavilla äänestysvelkakirjoilla ja finanssituotteille asetettavalla varainsiirtoverolla.

Tutkija Ville-Pekka Sorsa tekee sen huomion, että ”lähes kaikista rikkaan maailman kansalaisista on tullut pankkitilien, eläkesäästöjen ja valtionrahastojen kautta yritysten omistajia ja rahoitusmaailman asiakkaita. Rahoituksen takia olemme aiempaa enemmän riippuvaisia toisistamme yksilöinä ja yhteisöinä.” Tästä syystä ”Vaikeuksista kärsivät myös ne, jotka eivät ole ottaneet lainaa tai sijoittaneet kuplaan. Finanssipääoman virroilla on esimerkiksi taipumus heilutella valtioiden valuuttakursseja. Ongelmia syventää edelleen, että veronmaksajat joutuvat virheiden maksajiksi, kun valtiot tarjoavat yrityksille valtavia pelastuspaketteja. Kuplasta hyötyneet sijoittajat taas ovat saaneet sijoituksensa jokseenkin turvaan valtioiden liikkeelle laittamiin joukkovelkakirjoihin.”

Yhteenvetoluvussaan Otto Bruun ja Teppo Eskelinen hahmottelevat nykyisen hallitsevan globaalin yhteiskuntamallin tilalle maailmaa, jossa kulutustason nostaminen ”ei saa tapahtua toisten elämänehtojen kustannuksella laskemalla kulutustasoa väkisin toisaalla”. Tämä edellyttää heidän mukaansa muun muassa suomalaisen konsensusmallin purkamista, perinteisen ammattiyhdistyskamppailun paluuta, poliittis-taloudellisten osuuskuntien perustamista ja joukkovoimaan turvautumista.

Finanssikapitalismi -pamfletin kirjoittajien historiallinen esikuva on löydettävissä 1960-luvun länsieurooppalaisista yksilöllisyyttä korostavista uusvasemmistolaisista, ihmiskasvoiseen sosialismiin nojaavista ajattelutavoista. Taustalla vaikuttaa myös sosialismin ei-valtiolliset, 1800-luvulta periytyvät ammattiyhdistys- ja osuustoiminnalliset suuntaukset, yhdistettynä ripauksella Hardtin ja Negrin ajattelussa vaikuttavaa anarkismisävytteisyyttä, valtiokeskeistä sosialidemokratiaa ja ympäristöliikkeen ihanteita.