Metsävaltion kirjoittajat ovat jakaneet tehtävänsä ajallisesti ensimmäisen ja toisen tasavallan välistä. Åbergin kirjoittamissa luvuissa käsitellään aika ennen toista maailmansotaa, josta on jo kerrottu aikaisemmissa historiateoksissa. Parpolan noin kolme neljännestä kirjasta kattava osuus on uutta historiaa tai ainakin satavuotishistoriikkiin verrattuna kokonaan uutta historiantulkintatapaa. Sinänsä tämä rakenne on onnistunut ja myös ajallinen painotus perusteltu, onhan myös valtion metsähallinnon toimialue ollut merkittävästi laajempi vuoden 1939 jälkeen. Kuten kaikissa historiateoksissa, on tässäkin täytynyt rajata aihealuetta. Kuten työn teettäjän ja valvojan eli historiatoimikunnan puheenjohtaja Juha Mäkinen esipuheessaan toteaa, on kentän ääni jäänyt tässä työssä vähemmälle. Samoissa saatesanoissa hän toivoo kirjan kannustavan sen herättämistä pohdinnan aiheista uutta tutkimusta. Organisaatiohistorian perusteoksena Metsävaltio varmasti toimiikin näin, toisista lähtökohdista syntyvää tutkimusta helpottaa myös Metsämuseo Luston keräämän aineiston osuus metsähallituksen 150-vuotisjuhlinnassa.

Åbergin osuudessa tiivistetään hyvin valtion metsähallinnon kompuroiva alku autonomian aikana. Se sisältää poliittisen kädenväännön snellmanilaisen maatalousutopian ja metsähallituksen lähinnä ruotsinkielisen johdon tavoitteleman metsän teollisuuskäytön välillä sekä taloudellisesti surkean tuloksen. Myös valtiososialismin paradoksi eli toisaalta valtion porvarilliselle Suomelle ideologisesti vastenmielinen rooli aktiivisena metsänomistajana ja -jalostajana sekä toisaalta valtion tärkeys fennomaanisena teollisuusyrittäjänä tuodaan hyvin esille. Pohjois-Suomen puun asema markkinoilla, valtion metsänmyyjän ja metsäteollisuuden omistajan roolin kehittyminen on hyvä lähtökohta myös tämän päivän teollisuuspolitiikkaa tarkasteltaessa.

Parpola on kirjoittanut omaa osuuttaan noin 300 sivua. Sodan aikaisesta toiminnasta esiin nousee paitsi valloitetun Karjalan metsänhakkuut, myös vankityövoiman käyttö ja saksalaisten tekemät hakkuut Lapissa. Sodan jälkeen metsien hakkuupaineet olivat kovat; paitsi että sotakorvauspaperi tarvitsi raaka-ainetta, myös länsivientiin sitä oli löydyttävä. Vaikka teoksen alkusanoissa kentän ääntä ei luvatakaan laveasti kuvattavan, on mukaan saatu myös alueilla toimivien huoli metsänhoidon periaatteiden unohtumisesta murroskaudella sodan, jälleenrakennuskauden ja teollisuuden laajentumisen aikana. Kirjoittajat nostavat keskeisesti esiin koko metsänhoidon paradigman muutoksen ja siirtymisen paljaaksihakkuisiin kaikkine seurauksineen. Ns. toisen tasavallan aikana myös metsäpolitiikka muuttui perusteiltaan.

Kirjoittajat ovat onnistuneet tuomaan esille näkyviä teemoja, joiden tulokset tai käsittely eivät aina ole olleet erityisen kunniakkaita metsävaltiolle. Yksi niistä on yhden totuuden periaate, joka on perustunut siihen, että valtion metsiä ovat hoitaneet tiukasti yhteen muottiin koulutetut metsäammattilaiset. Ala oli pieni ja valtion metsähallinto vaikutti voimakkaasti myös koulutukseen, olivathan esimerkiksi pääjohtajat Cajander ja Osara keskeiseti vaikuttamassa myös opetukseen ja tutkimukseen, Cajander yhtäaikaisesti pääjohtajana ja ainoana metsäprofessorina. Kun muutoksia tehtiin, ne vietiin monokulttuurisena läpi koko hierarkisen organisaation. Lopputuloksen kannalta esimerkiksi sodan jälkeisissä tehohakkuissa oli pahinta, että kentällä toimittiin kirjan mukaan vielä jyrkemmin kuin johto oli tarkoittanut. Parpolan ansiosta voimme siis havaita, ettei itsesensuuri ja ylireagointi olleetkaan 1970-luvun politiikan ja tiedotusvälineiden keksimä ominaisuus, vaan rakennettu tiukasti suomalaiseen hallintoon jo paljon aiemmin. Osaran aukioiden synnyssä oli johdon lisäksi vikaa myös niiden toteuttajissa; haluttiin taas kerran olla tsaarillisempia kuin tsaari itse. Kun kirjaa lukee myös rivien välistä asioita yhdistelemällä, käykin ilmi ns. asiantuntijaorganisaatioiden suurin ongelma; tuntuu kuin metsähallituksessa ei useinkaan ole nähty metsää puilta. Metsäammattilaisten monokulttuuri taipui näkemään asioita laajemmin vasta sitten kun luonnonsuojelun myötä mukaan tuli myös metsäekologiaa ymmärtäviä biologeja. Laajempi näkemys ja hallinnolle kovin vieras kyseenalaistajien kuuntelu olisi selvästi ollut tarpeen: näin olisi voitu välttää pohjoisen luonnolle ja metsähallituksen taloudelle aiheutettuja suuria ongelmia tai myöhempää törmäystä kansalaisten ja luontoaktivistien poikkeviin näkemyksiin. Winston Churchillin lausumaa sodasta ja sotilaista soveltaen metsä on meille suomalaisille niin tärkeä asia, ettei sitä olisi pitänyt jättää metsänhoitajien käsiin.

Läpi koko teoksen kulkeva toinen teema on metsähallinnon organisaatioiden uudistamisinto, joka oli jatkuva kiistan kohde paitsi sisäisesti myös politiikan päättäjien suuntaan. Tässäkin tekijöiden kunniaksi on todettava, etteivät he yritä peitellä sitä, ettei organisaatiouudistusten läpi vieminen sujunut. Ne kestivät aina kauan – niistä oltiin hyvin erimielisiä, eikä niistä kuitenkaan tullut sellaisia kuin johto alunperin suunnitteli. Cajanderin kaudella alkanut ja Osaran vahvistama ylimmän johdon into puun myyynnin muuttamisesta oikeaksi liiketoiminnaksi saattaa toteutua vasta nyt, kun seuraava organisaatiouudistus on ministeriöiden yhä uusliberalismiin uskovan hallinnon valmistelussa. Paradoksaalista on, että valtion metsäomaisuuden käytössä on kuitenkin palattu vuosisadan alun ongelmakenttään: valtio on itse ns. omistajaohjaukellaan huolehtimassa, ettei mahdollisia puun ostajia enää juurikaan ole. Tuleeko seuraavan ikäpolven ainoaksi mahdollisuudeksi perustaa valtion itse omistamia jalostuslaitoksia, kun entiset on annettu pois vai onko tulevan Metsähallitus Oy:n päätoimiala luontopalveluiden tuottaminen? Ajankohtaisuutta on myös pääjohtaja Osaran 1960-luvulla eroon johtaneessa jupakassa, jonka vaiheet kuvataan hyvin. Ongelmahan oli, että saadakseen valtion viranhaltijalle yksityisen puolen tarjoamien etujen kaltaisen palkan ja muut edut, metsähallituksen johdolle järjesteltiin ylimääräistä tulonlisää puun vientituloista. Tämä järjestely osui valtion tilintarkastajien silmään, eikä sitä voinut enää tukea edes valtion korkein johto eli presidentti Kekkonen, vaikka hän olikin sitä ollut pääministerinä sopimassa.

Kolmanneksi jatkuvaksi teemaksi voi tässäkin metsähistoriallisessa teoksessa nostaa pelon ja keskustelun puun loppumisesta. Erilaisissa arvioissa ja inventoinneissa puun riittävyys on ollut esillä lähes koko valtion metsähallinnon historian ajan, samalla tavalla se on ollut näkyvillä myös metsäteollisuuden historiateoksissa. Tähän liittyen erityisen kiitoksen tekijöille voi antaa Pohjois- ja Itä-Suomen nollarajan kuvaamisessa niin, että se on sijoitettu vuoden 1950 tilanteessa kartalle. Samaan pohjaan on kuvattu myös liian suurien aukkohakkuiden aiheuttamien tuottamattomien alueiden 1970-luvun tilanteen mukaisena. Metsän ja puuraaka-aineen riittävyys on ollut myös osa kiistasta maanviljelyksen ja metsätalouden välillä Snellmanin maatalousutopiasta torpparivapautuksen ja sodanjälkeisen asutustoiminnan kautta 1960-luvulle asti. Asutuksen laajentaminen metsämaille, näkyy paitsi puun tuotantoalueitten vähenemisenä, myös valtapoliittisena uhkana: metsähallituksessa tunnuttiin ajattelevan, että vähemmän maata merkitsee vähemmän arvostusta. Puun loppuminen muuttui kirjoittajien mielestä todelliseksi pohjoisen metsäteollisuuden laajennuttua suurimmilleen 1960-luvulta 1980-luvulle jatkuneessa metsäboomissa, jolloin myös puun tuonnista tuli keskeinen osa metsäteollisuuden toimintaa. Kirjoittajilta jää kuitenkin mainitsematta, että metsäteollisuuden investoinnit eivät perustuneet pelkkään hankinnan lisäämiseen, vaan myös tuotantosuunnan muuttamiseen ja jalostusasteen nostoon. Esimerkiksi Kajaanin nykyään lopetetun, mutta silloin uuden paperitehtaan rakentaminen merkitsi samalla sulfiittisellutehtaan ja sen puunkäytön lopettamista.

Teoksen tilaushistorian luonteesta huolimatta lukija siis voi myös havaita valtion metsähallinnon sisäiset ristiriidat ja kilpailun vaikutusvallasta. Näkyvästi se tietysti nousee esiin viimeisten vuosikymmenen luonnonsuojelun ja metsätalouden ristiriitana, mutta myös osastojen kilpailu vaikutusvallasta kautta viraston historian käy lukijalle selvästi ilmi, vaikka sitä ei erityisesti nostetakaan esille. Tämä samanlainen asetelmahan on toki tuttu muistakin valtionhallinnon yksiköistä, eikä se suinkaan ole vieras yksityisen puolen organisaatioillekaan. 150-vuotisen organisaation historiassa tämän kilpailuasetelman olisi voinut ehkä kirjoittaa myös avoimemmin.

Esipuheessaan kirjoittavat toteavat, että heidän työnsä perustuu pitkälti metsähallituksen omaan arkistoaineistoon. On ilmeistä, että sitäkin on riittänyt niin paljon, että vielä laveamman aineiston käyttäminen olisi käytännössä ollut liian työlästä. Lähteiden käytössä Åberg on voinut tukeutua teksteissään aiempaan tutkimuskirjallisuuteen, mutta Parpolan on ollut pakkokin tukeutua enemmän arkistolähteisiin. Tämä näkyy heti myös kirjan viitteiden käytössä. Kun Åbergin viitteet ovat mallia teos ja sivut, Parpola on kiitettävästi jaksanut kirjoittaa viitteisiin myös tarkempia selityksiä, mikä on historiantutkimuksessa yksi lukijan kannalta tärkeä tapa. Taaskaan en tosin malta olla moittimatta kirjantekijöiden mihinkään perustumatonta tapaa lisätä viitteet vasta kirjan loppuun. Nykyisillä taitto-ohjelmilla ne tulisivat aivan yhtä helposti sivun alareunaan, josta niiden lukeminen olisi paljon helpompaa. Liekö kysymys taittajien kauneus-käsitteestä vai ammattitaidon puutteesta?

Kirjoittajat ovat jo otsikossaan tavoitelleet organisaatiohistorian yhteiskuntaan sitovaa ajattelutapaa: ilmeisenä tavoitteena on ollut kiinnittää organisaation historia ympäristön, siis ainakin Suomen historiaan. Metsähallituksen osalta tämä on tietysti itsestäänselvyys, onhan valtion keskusviraston menot ja tulot lähes koko historian aikana kirjattu valtion tulo- ja menoarvioon. Metsävaltion lukijaa ei kuitenkaan sidota yhtä laajalti Suomen ja maailman politiikkaan kuin esimerkiksi Markku Kuisman kirjoittamassa Nesteen historiassa, joka toki onkin alansa ehdoton johtotähti. Metsähallinto ei ollut samalla tavalla suoraan kylmän sodan kiistakapula kuin suomalainen öljynjalostus, mutta kiistaton osa Kuisman lankkusillaksi länteen kutsumaa politiikkaa myös valtion metsätalous oli. Jos lukijalla on taustatietona myös Metsäteollisuuden maa -sarja, kokonaiskuvan saaminen valtion metsähallinnon suhteesta maailmanlaajuiseen metsään perustuvaan toimintaan on nyt paljon helpompaa, mutta ei kai sitä pitäisi lukijoilta edellyttää. Erityisesti kysymykseen miksi metsäteollisuus oli tärkeää porvarillisille puolueille, olisi kuitenkin voinut antaa paremman vastauksen, liittyihän se keskeisesti myös valtion metsäomaisuuden käyttöön. Ehkä siihen olisi riittänyt yksi tietoisku, joita kirjassa muutenkin on käytetty.

Metsävaltio on kirjana komea, kuten organisaatiohistoriat yleensäkin. Ulkoasussa ei ole paljon moittimista, mutta liekö ”taide” mennyt informaationvälityksen edelle parissa yksityiskohdassa. Tietoiskulaatikoiden kapeat vierukset (siis tekstin ja kehyksen väli) hajottavat laatikon tietosisällön viimeistään sitten kun laatikko levenee kahdelle sivulle. Vanhan graafisen suunnittelun perussäännnön mukaan – jota myös käyttöliittymäsuunnittelussa noudatetaan – vierukset ovat aina suuremmat kuin välykset, näin lukija voi tietää mikä liittyy mihinkin. Myös pienten ötököiden tai oksien ripottelu irrallisina kuvina vain ilmeisinä koristeina ilman kytkentää tekstiin, himmentää hieman pääosin hyvin onnistunutta kuvankäyttöä.

Metsähallituksen historiaa on nyt kirjoitettu kolme kertaa. Edeltävät historiankirjat ilmestyivät 75. ja 100. toimintavuoden kunniaksi, tällä kertaa päivitystä odotettiin siis 50 vuotta. Uuden vuosituhannen tapahtumia ja tulevaisuutta tulevaisuutta pohtiva epilogi ei liikelaitoksen lopettamisesta huolimatta ehkä jää viimeiseksi luvuksi valtion metsähallinnon historiaa. Metsä ja nyt myös muu valtion maaomaisuus on olemassa, vaikka sitten osana Euroopan liittovaltiota tai Ruotsi-Suomen suurkuntaa.