Antero Sinisalon Puutarhataiteen historian perusteet
on eräällä tavalla kattava yleisesitys puutarhataiteen
kehityksestä ja siihen liittyvästä arvoperinnöstä eu-
rooppalaisessa, islamilaisessa ja aasialaisessa kult-
tuuripiirissä. Puutarhataidetta tarkastellaan osana
laajaa maisemakäsitysten ja maailmankuvan kehitystä.

Teoksessa analysoidaan puutarhataiteen muotokielen
kontekstuaalisia sidoksia: miten erottamattomalla ta-
valla se liittyy mm. arkkitehtuurin tyylihistorialli-
seen paradigmaan ja kansalliseen maisemaideaaliin.
Olisiko ylipäätään mahdollista tarkastella espanjalaista
renessanssipuutarhaa tai ranskalaista barokkipuutarhaa
sellaisenaan, irrotettuna arkkitehtonisesta kontekstis-
taan? Tai mieltää englantilaisen maisemapuutarhan näen-
näisen epäformaalia monimuotoisuutta ja italialaisen
puutarhan tyyliteltyä vuoristopuroidylliä lainkaan tun-
tematta näiden kulttuuripiirien kaunokirjallista ja fi-
losofista traditiota? Sinisalon kirja tarjoaa lukijalle
löytämisen iloa juuri näillä aate-, oppi- ja taidehisto-
riallisilla ekskursioillaan.

Puutarhaperinne ilmentää myös kulttuuripiirinsä kollek-
tiivista luontosuhdetta. Siinä missä eurooppalainen puu-
tarha rakentuu ihmisen arki- ja juhlatoimintojen ympärille
sublimoiden käytännöllisistä tarpeista esteettisiä muotoja,
on itämainen puutarha tarkoitettu selvemmin käsitteellisen
ajattelun kohteeksi tai virittämään erilaisia tunnetiloja.

Antero Sinisalo esittelee puutarhataiteen kehityksen an-
tiikista nykypäiviin. Omina lukuinaan käsitellään antii-
kin puutarhat, keskiajan puutarhat ja renessanssin puu-
tarhat sekä 1600- ja 1700-lukujen muotopuutarhat kansal-
lisine erityispiirteineen; kiinalainen ja japanilainen
puutarha, eurooppalainen maisemapuutarha, 1800- ja 1900-
lukujen eklektinen puutarhataide, kaupunkipuistot ja
julkiset istutukset sekä viimeisenä kokonaisuutena
Pohjoismaiden ja Suomen puutarhataide kansainvälisten
tyylivaikutteiden historiaa vasten tarkasteltuna.

Ajallisen ja alueellisen rajauksen laajuus on pakottanut
tekijän kompromisseihin. Kokonaisia tyylijaksoja ja maan-
tieteellisiä alueita on jätetty sivuun: mainittakoon tässä
Intian tai Itä-Euroopan puutarhataide, pohjoismainen maise-
mapuutarha, Saksan, Itävallan ja Alankomaiden barokkipuu-
tarha sekä suurin osa 1900-luvun maisema-arkkitehtuuria.
Nämä puutteet tiedostaen ja mainitenkin on kirjassa keski-
tytty yleistettävien kehityslinjojen etsintään. Puutarha-
historian keskeiset tyylikaudet ja kohdetyypit sekä niiden
genealogia tulevat selkeästi esitellyiksi. Ehkä muutamia
verevämpiä kohdeanalyysejä ja kauniita kuriositeetteja
olisi tekstiä elävöittämään kaivannut.

Puutarhataiteen historian perusteet -teosta lukiessa palau-
tuivat mieleen 1990-luvun alun omat taidehistorian erikois-
aloihin kuuluneet puutarhataiteen luennot työläine opinto-
monisteineen, joiden kuva- ja tekstiaineisto koostui mosa-
iikkimaisesta eri kielisiin julkaisuihin perustuvasta lähde-
massasta. Suomeksi ei ole aikaisemmin opetukselliseen tarkoi-
tukseen soveltuvaa puutarhataiteen historiaa julkaistu ja
kansainvälisessä kirjoittelussa pyrkii pohjoismainen näkö-
kulma jäämään ohuenlaiseksi, pienistä osakokonaisuuksista
koottavaksi. Parasta antia se ei Sinisalonkaan kirjassa ole.
Mutta jos Sinisalo olisi julkaissut tekstinsä silloin kun
hän ne kirjoitti, olisi monet opiskelijaikäpolvet ja muuta-
mat opettajatkin säästyneet huomattavalta lähdetyön vaivalta.

FT Maunu Häyrysen huolellisesti toimittama ja nopeasti
kehittyvän tutkimusalan uusimmalla tietoudella hienovarai-
sesti täydentämä teksti perustuu museoviraston rakennushis-
torian osaston johtajana toimineen Antero Sinisalon (1927-
1986) Helsingin yliopistossa, Teknillisessä korkeakoulussa
sekä Tampereen teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolla
vuosina 1966-1986 pitämiin puutarhataiteen historian luen-
toihin. Kuin selittelevänä vastauksena yllä esitettyyn kom-
menttiin julkaisemisen viiveestä Häyrynen toteaa luentojen
toimittamisen oppikirjaksi osoittautuneen odotettua työ-
läämmäksi tehtäväksi ja vieneen useita vuosia. Stilisoin-
nista ja ajanmukaistuksista huolimatta tekstistä löytää
vielä syntyvuosikymmentensä paikallisvärit, jotka uusien
kansien välissä jäävät paikoin hieman haaleiksi: kirja
olisi pitänyt julkaista aiemmin.

Kokonaisuus on selkeästi ja hyvässä mielessä oppikirja, ei
niinkään haku- ja yleisteos. Eri valmiuksin ja intressein
puutarhataiteen historiaa lähestyviä lukijoita kuitenkin
palvelevat teoksen alkuun liitetty erityissanaston selitys-
osa ja loppuun liitetty asiasanahakemisto sekä teemoiteltu
kirjallisuusluettelo. Alkuperäistekstin käyttötapa ja jak-
sottelu välittyvät teokseen niin, että on helppoa kuvitella
käyttävänsä kirjaa luentosarjaa tukevana ja jäsentävänä
oheislukemistona.

Sinisalon teksti on taipuisaa ja 196 kuvaa oivallisesti
valittuja ja kommentoituja. Leveä 297 x 210 taittofor-
maatti(makaava A4) jonkin verran vaikeuttaa teoksen kä-
sittelyä ja turhaan kuormittaa selkämyksen sidontaa.
Lisäksi sivumallin mahdollistamaa panoraamaa ei ole tai-
tossa oikein hyödynnetty: suuri sisämarginaali paistaa
autiuttaan ja typografia olisi tasapainoisempi nelisen-
kymmentä milliä kapeampana, paremmin kirjahyllyyn istu-
tettavana leikkauksena.

Puutarhataiteen historian perusteet -teoksessaan Antero
Sinisalo tarjoaa postuumisti arvokkaan ja odotetun lähde-
julkaisun taide-, kulttuuri- ja arkkitehtuurinhistorian
opetukseen sekä esim. puutarhasuunnittelun, kaupunkien
puistotoimen ja kaavoituksen ammatillisiin tarpeisiin.
Teosta ollaan parhaillaan kääntämässä viroksi.