Romanialainen, myöhemmin Yhdysvalloissa tutkijanuraansa luonut Mircea Eliade (1907-1986) lienee edelleen tunnetuin uskontotieteilijä. Vuonna 1957 ilmestynyt "Pyhä ja profaani" on ilmiselvästi eräs hänen keskeisimpiä teoksiaan. Erityisesti siksi, että se toimii johdantona Eliaden ajatteluun yleensä.

Eliade jäsentää uskontoa kahden vastakkaisen käsitteen, pyhän ja profaanin, avulla. Hän ei määrittele käyttämiänsä käsitteitä kovin systemaattisesti ja hän puhuu usein vain pyhän manifestoitumisista. Heti teoksen johdannossa on kuitenkin tuo paljon parjattu alustava "määritelmä", jonka mukaan pyhä on sitä, mikä on profaanin vastakohta. Lukija kysyy, mitä profaani sitten on. Se on vastakkainen pyhälle eli määritelmä on kehäpäätelmä.

Usein Eliadea luetaan niin, että hänen ajatellaan pitävän pyhää jonakin transsendenttina, todella olemassa olevana asiana. Tällöin Eliade näyttäytyy enemmän uskonnollisena kirjoittajana kuin (yhtä lailla uskonnollisena) tutkijana. Käsitykseni mukaan tämä lukutapa on täysin mahdollinen, mutta ei poissulkevasti ainoa vaihtoehto. Esimerkiksi teoksen suomentaja Teuvo Laitila korostaa kyseessä olevan vain huomion siitä, että uskonnolliselle ihmiselle tuo pyhä on täyttä totta. Jako pyhään ja profaaniin vain korostaa ihmisten tapaa luokitella asiat merkityksellisiin ja merkityksettömiin. Edelliset ovat pyhiä ja jälkimmäiset profaaneja. Näin ollen Eliade tarkastelee ihmisten tekemiä laadullisia ja merkityksellisiä eroja eri asioiden, paikkojen, aikojen ja ilmiöiden välillä. Tämä erottelu ohjaa inhimillistä käyttäytymistä. Sitä Eliade käsittelee kirjassaan neljän teeman, tilan, ajan, luonnon ja ritualisoitujen siirtymien kautta.

Erottelun avulla voidaan ymmärtää paremmin esimerkiksi sitä, miksi Yhdysvallat on ollut monien kuvitelmissa uusi Jerusalem, miksi Amritsar on sikheille maailman symbolinen keskus, miksi islamia on vaikea kuvitella nykyisessä muodossaan, jos Mekasta tulisi "dar al-harb", islamille ulkoinen alue. Eliadelaisessa katsannossa nämä saavat mielekkyytensä siitä, että ne ovat uskonnollisen ihmisen maailman keskuksia. Ne sijoittuvat esikuvalliseen myyttiseen aikaan, siis aikaan ennen eteneväksi miellettyä historiaa ja nykyistä tilannetta, joka useimpien uskontojen myyteissä näyttäytyy paratiisillisten olotilojen välisenä aikana. Uskonnollinen ihminen pyrkii elämään mahdollisimman lähellä pyhää, sitä, mikä on merkityksellistä.

Kyseisiin esimerkkeihin liittyy uskontojen rakennusaineena toimivaa symboliikkaa ja ritualisoitua käyttäytymistä. Silti on vaikea kuvitella, että yksin Eliaden universalisoivan ja eroista piittaamattoman näkökulman avulla voitaisiin päätyä kestäviin ja laajalti jaettuihin tulkintoihin ainakaan yksittäisten esimerkkitapausten kohdalla. Näin siksi, että Eliaden käsitteet eivät ole erityisen käyttökelpoisia uskontojen eroavuuksien jäsentämiseen eikä niitä siihen ole tarkoitettukaan.

Eliaden näkemys rakentuu siten, että ihmiset rakentavat "profaanista" kaaoksesta järjestyksen saarekkeen pystyttämällä symbolisen keskuksen ja tekemällä eron merkittävän ja vähemmän merkittävän tilan välille. Mikä tahansa tällainen erottelu on "krypto-uskonnollinen" tai "piilouskonnollinen" jäsennys eli Eliade pyrkii antamaan välineitä myös arkikielessämme uskonnon kategorian ulkopuolelle jäävien ilmiöiden uskontotieteelliseen tarkasteluun. Ilmeisesti "todella" uskonnollista ovat sitten sosiaalisesti jaetut tuonpuoleisiin olentoihin viittaavat ajatus- ja käyttäytymiskokonaisuudet, vaikka toisaalla Eliade korostaa, että uskonto ei vaadi uskoa jumaliin vaan pyhiä kokemuksia. Ainakin Eliade painottaa, että maailman symbolista keskusta ei valita yksilöllisesti. Valinta on pikemminkin peitelty tai ulkoistettu, koska se "löydetään" jumalallisten merkkien avulla.

Eliaden kirjoitustyylille on ominaista, että hän vyöryttää valtavan määrän suhteellisen epämääräisiä esimerkkejä maailman eri perinteistä: myyteistä, rituaaleista ja uskonnollisesta symboliikasta (esim. aurinko, kivi, vesi). Näillä hän havainnollistaa uskonnollisten järjestelmien symboliikkaa, vaikka uskontohistorioitsijoiden mukaan yksityiskohtien kohdallisuudessa olisikin toivomisen varaa. Tästä Eliade tavallaan varoittaa jo johdannossa: teos ei ole uskontohistoriallinen sikäli, että esimerkit nivottaisiin historialliseen tai kulttuuriseen kontekstiinsa, vaan kuvaus "pyhän ilmenemismuodoista" ja ihmisestä uskonnollisilla arvoilla ladatussa maailmassa.

Eliade ei ole kiinnostunut löytämään sellaista teoriaa, joka asemoisi uskonnon sosiokulttuurisen elämän osaksi tai joka pyrkisi etsimään uskonnolle evolutiivisesti kehittynyttä perustaa inhimillisestä ajattelusta. Sen sijaan Eliadea kiinnostaa se, miten ihmiset jäsentävät laadullisesti erilleen asetettuja, ’pyhiä’ asioita, ja millaista symboliikkaa siihen liittyy. Ilmenemismuotojen ja symboliikan luokittelu on Eliaden tehtävä. Tässä luokittelussa jako pyhään ja profaaniin on ikään kuin perustavin jako tai vastakkaisuus, jonka avulla uskontojen "olemusta" pyritään ymmärtämään. Vahvemmin sanottuna, jako merkityksellisen ja merkityksettömän, pyhän ja profaanin välillä, on perusta, jonka päälle kulttuurisesti varioivat uskonnot rakentuvat.

Teoksen saattamista suomenkieliseksi julkaisuksi voidaan pitää jonkinlaisena kulttuuritekona. Sellaisenaan se on uusi osoitus kustantajan kulttuurihistoriallisesti tärkeän linjan pitämisestä. Ylipäätään on vaikeaa vastustaa ajatusta, että jonkin tieteenalan klassikkoteos käännetään suomeksi ja vieläpä julkaistaan. Samalla siihen sisältyy vaara. Esimerkiksi filosofian ja oikeastaan sosiologiankin klassikkoteokset ovat usein relevantteja nykyisten kysymysten ja näkökulmien osalta. Jos näin ei ole, ihmiset usein tietävät kyseessä olevan oppihistoriallinen kuriositeetti. Tuntemattomammilla aloilla, kuten tässä tapauksessa uskontotieteessä, asia on mutkikkaampi. Lukijat saattavat pitää klassikkoa esimerkkinä siitä, millaista tutkimusta alalla tehdään myös nykypäivänä. Eräs norjalainen kollega kertoi joutuvansa jatkuvasti toistamaan, että se, mitä uskontotieteilijät nykyään tekevät, ei ole sitä, mitä Eliade teki.

Samaan hengenvetoon on todettava kaksi täydentävää seikkaa. Ensiksi, mitä erilaisimpia Eliadea koskevia rekonstruktioita ja rehabilitointeja tehdään paljon. Toiseksi, nykyinen keskustelu tutkimuksellisista asemapaikoista saattaa liioitella Eliaden merkitystä. Uskontotieteestä löytyy myös naturalistisesti orientoitunut tutkimusperinne. Se ulottuu valistusfilosofian ja positivismin kautta nykytilanteeseen, jossa elävät antropologiasta, psykologiasta ja sosiologiasta ammentavat uskonnon tutkimuksen suuntaukset. Nämä suuntaukset eivät koskaan ole erityisemmin arvostaneet Eliadea ja hänen kaltaisiaan. Silti Eliade on säilynyt naturalistisesti orientoituneiden tutkijoiden mielissä eräänlaisena sparraajana, perinteikkäänä dinosauruksena, joka edustaa suunnilleen kaikkea sitä, mitä itse tulee karttaa.

Eliade kirjoitti monet teoksistaan ranskaksi. Niin tämänkin. Se kuitenkin käännettiin julkaisua varten saksaksi. Suomennos on tehty saksankielisestä versiosta. Eliaden kääntäjänä tämän ja myös Ikuisen paluun myytin (Loki-kirjat 1993) suomentanut Teuvo Laitila alkaa olla konkari. Kieli on sujuvaa, mutta käännöksen teknisiin yksityiskohtiin minulla ei ole kapasiteettia puuttua: itse olen lukenut teoksen aikaisemmin vain englanniksi.

Suomalaista painosta varten Laitila on kirjoittanut esipuheen ja lisännyt – lukijan onneksi – Eliaden tekstiin selittäviä alaviitteitä. Edellisen Eliade-käännöksen esipuhe oli lähinnä ajattelijan peruskäsitysten ja elämän esittelyä. Nyt Laitila korostaa sekä kysymystä Eliaden käyttöarvosta nykyaikana että yhteyttä hermeneuttis-fenomenologiseen filosofiaan. Eliadeen kohdistetusta kritiikistä Laitila olisi voinut kertoa enemmän, kuten myös Eliaden erilaisista lukutavoista ja käyttömahdollisuuksista.

Olen Laitilan kanssa samaa mieltä siitä, että jatkuva väittely siitä, mitä Eliade todella tarkoitti, ei ole loputtomasti mielenkiintoista. Sen sijaan Eliaden merkitys punnitaan siinä, miten häntä onnistutaan käyttämään uskonnollisten ilmiöiden tarkastelussa. Melko tyypillisen kritiikin mukaan Eliade irrottaa uskonnon taloudellisista, sosiaalisista ja poliittisista konteksteistaan eikä kykene tarkastelemaan uskontojen kytkeytymistä valtasuhteisiin. Tästä seuraa sekä uskontotieteen marginalisoituminen, koska sen ei muka tarvitse huomioida muiden alojen uskontoihin kohdistuvaa tutkimusta, että uskontojen asemaa ylläpitävä lähestymistapa, koska siinä ei ole välineitä valtasuhteiden tarkasteluun. Toiset ovat huomauttaneet, että näin ei välttämättä tarvitse olla. Ei tarvitsekaan, mutta mielestäni yksikään Eliaden rekonstruktioista ole vakuuttavasti kyennyt korjaamaan tilannetta. Niissä korostetaan edelleen sitä, että halutaan tutkia juuri ilmiöiden uskonnollisuutta ikään kuin se olisi erotettavissa muista konteksteista. Valinta keskittyä uskonnolliseen muista konteksteista irrotettuna, ja yritys pitää sitä koko opinalaa rajaavana tekijänä, on osoitus mielenkiinnottomuudesta vallitsevien valtasuhteiden huomioimiseen. Siksi Eliaden käyttökin tulee mielestäni tehdä selvemmin yhteydessä toisenlaisiin lähestymistapoihin. Työkalut ongelmien korjaamiseen on siis haettava toisaalta.

Käännöksessä ei ole mukana Eliaden kronologista katsausta opinalan historiaan. Tämä olisi ollut hyvä lisä myös kotimaiseen painokseen. Katsauksena uskontotieteeseen se on auttamattomasti vanhentunut, mutta sillä on toinen merkitys. Se nimittäin kertoo paljon Eliaden itseymmärryksestä, siitä, miten hän paikantaa itsensä uskontojen yhteisiä rakenteellisia elementtejä tarkastelevan "autonomisen" oppialan osaksi.

Kaikkiaan Eliaden tuotannon ytimessä onkin yritys määrittää uskontotieteen autonomisuus, rajata se erilleen muista uskontoja tarkastelevista tieteenaloista. Identiteettiänsä hakevan nuorehkon oppiaineen kiemuroiden oikomisyritys ei käy suoraan ilmi ilman tuota oppialaa koskevaa katsausta. Tämä on kuitenkin tärkeä oppihistoriallinen konteksti, jonka kautta Eliadea, ja erityisesti häntä koskevaa nykykeskustelua, on mielekästä lukea. Mistä siis uskontotieteilijät puhuvat kun puhuvat Eliadesta? Yksinkertaistetusti: oppialansa itseymmärryksestä ja luonteesta.

Eliadelle uskonto on jotain hyvin "epämaailmallista". Se on Eliaden itse käyttämän vertauksen mukaan kuin poeettinen kieli. Se on kaukana arkielämän kielenkäytöstä. Viime aikoina uskontotieteessä onkin korostettu, että uskontoa tulisi tarkastella jonakin hyvin arkisena ja tavallisena. Tällaisessakin kannanotossa näkyy vastakkaisuus Eliaden lähtökohdalle. Keskustelu Eliadesta onkin nykyään pitkälti keskustelua uskontotieteen lähtökohdista ja itseymmärryksestä. Siksi Eliaden ajattelua on hyvä tuntea ja siksi on loppujen lopuksi hienoa, että tällaisia teoksia suomeksi julkaistaan.