Pyhän Vuoren matkakertomuksia

Athoksen kilvoittelijoiden määrä kasvaa, pyhiinvaeltajien virta on katkeamaton. Vanha ortodoksinen luostariperinne siis yhä puhuttelee modernia, "maailmallista" ihmistä. Uudessa Athos-kirjassa yhdeksän erilaista Pyhän Vuoren -kävijää kertoo kokemuksistaan.

Oranen, Mikko (toim.): Athos. Kajastuksia Pyhältä Vuorelta. Maahenki Oy, 2009. 272 sivua. ISBN 978-952-5652-67-3.

Kolmisen vuotta sitten Helsingin kaupungin taidemuseossa oli esillä harvinainen ja vaikuttava näyttely Athos-vuoren luostarielämästä ja kulttuurista. Epäilemättä tuo näyttely toi Pyhän Vuoren lähemmäksi monia suomalaisia. Yhteys Athoksen autonomisen munkkitasavallan ja Suomen välillä on kuitenkin syntynyt jo varhain: perimätiedon mukaan 1300-luvun lopulla elänyt pyhittäjä Arseni Konevitsalainen teki pyhiinvaellusmatkan Athoksen luostareihin. Pyhiinvaeltajien määrä on sittemmin kasvanut ja teoksessa paneudutaan aiheeseen oman aikamme matkakertomuksien kautta. Tämän kokoelmateoksen artikkeleita yhdistääkin sama lähtökohta: kirjoittajien matkat Pyhälle Vuorelle.

 Matkakertomus on aina eräänlainen kasvukertomus, liikkuipa se ulkokohtaisen havainnoinnin tai sisäisen itsetutkiskelun alueella. Artikkeleissa kirjoittajat kertovat omista matkoistaan ja jäävät pohtimaan kokemuksiaan ja niiden herättämiä tuntemuksiaan, ja tämä luo artikkeleihin varsin intiimin tunnelman. Lukija pääsee seuraamaan matkakokemuksia milloin pyhiinvaeltajan, turistin tai tutkijan näkökulmista. Kylmäksi nuo matkat eivät ole jättäneet ketään ja teksteistä välittyy Khalkidiken niemimaan luonnon kauneus ja valo, sekä sen luostareiden vaikuttavat jumalanpalvelukset. Ehkä keskeisimmäksi teemaksi nousevat kuitenkin erilaiset kohtaamiset, sanattomat ja sanalliset tapaamiset luostarien isien ja veljien kanssa.

Kuten Rene Gothoni toteaa artikkelissaan, Athoksen munkkien kilvoituselämän perustana on näkemys, että hylkäämällä aistinautintojen maailman houkutukset ihminen voi säännöllisen ja kurinalaisen kilvoittelun avulla saavuttaa jumalayhteyden. Pyhän Vuoren asukkaiden elämäntapa perustuu kolmeen perushyveeseen: siveyteen, köyhyyteen ja kuuliaisuuteen. Länsimaisen ja ”maailmallisen” ihmisen hämmästykseksi tuo elämäntapa ei näyttäydykään ankarana ja ikävänä, vaan munkkien kohtaaminen on valoisa ja hengellisesti koskettava kokemus. Tämä onkin pyhiinvaelluskertomusten aina uudestaan toistuva havainto.

Omakohtaisten kokemusten ohella artikkeleista välittyy ortodoksisen kulttuurin monia ulottuvuuksia ja jotkut niistä ovat itsessään jo arvokkaita dokumentaarisia kuvauksia. Esimerkiksi Jaakko Olkinuoran artikkeli ”Kirkkolaulajan Athos” paneutuu bysanttilaiseen kirkkolauluperinteeseen, joka elää edelleen Pyhän Vuoren luostareissa. Erityistä arvoa Olkinuoran asiantuntevaan tekstiin tuo juuri hänen omat kokemuksensa kirkkolaulajana Athoksen munkkien kuoroissa. Heikki Alex Saulamon artikkeli luostarien jumalanpalveluselämästä täydentää hyvin Olkinuoran kuvausta. Hannu Pöyhönen kertoo puolestaan Pyhän Vuoren ohjaajavanhuksista niin ikään omakohtaisten kokemustensa pohjalta. Ortodoksisessa maailmassa ohjaajavanhus-perinne rakentuu nimenomaan luostarikilvoitukselle. Vanhusten suuruus ei ole akateemisessa teologiassa, vaan hengellisen elämän ja sen ilmiöiden omakohtaisessa tuntemisessa. Näitä hengellisen viisauden hedelmiä löytyy Pöyhösen artikkelista runsaasti.

Tuomas Kallosen elämänmakuinen ja hykerryttävä tilitys pyhiinvaelluksestaan Athokselle saa vastapainokseen maailmassa asuvan munkki Serafimin hienostuneita tuokiokuvia ja älykästä pohdintaa sisältävän artikkelin. Problematisoidessaan omaa suhdettaan luostarielämän periaatteisiin hän tulee opettaneeksi lukijalle yhtä ja toista uskosta, kuuliaisuudesta ja Jumalan etsimisestä.

Kirjan aloittaa Esko Ahon kertomus ”Yksinäisten miesten niemi”, josta käy ilmi tavallisin Athokseen liittyvä ”turistitieto”, mm. naisten porttikielto alueelle. Sitä seuraa Mikko Orasen artikkeli ”Pyhän Vuoren matka Helsinkiin”, jossa hän kertoo jo mainitun näyttelyprojektin yhteydessä tekemistään matkoista. Jäin kaipaamaan matkakertomusta, jossa huomio olisi kohdistunut Pyhän Vuoren ikoneihin, seinämaalauksiin ja arkkitehtuuriin, ehkä jopa ikonimaalareiden työpajoihin. Onko todellakin niin, ettei tämä ortodoksisen kulttuurin alue ole vetänyt puoleensa vielä ketään suomalaista athoksenkävijää?  

Kirjassa on runsaasti lumoavia kuvia, jotka ovat Topi Ikäläisen, Mikko Orasen, Markus Paavolan ja Antonios Vasiliadiksen ottamia. Valitettavasti ne ovat jääneet vaille selittäviä kuvatekstejä, jonka vuoksi nuo otokset kiehtovista kirkoista ja sympaattisista isistä jäävät lukijalle nimettömiksi. Ainoastaan Markus Paavolan lyyriset valokuvat saavat selityksen hänen kirjoittamassaan artikkelissa. Mielestäni kuvat kärsivät myös kirjan pienehköstä formaatista. Ortodoksista terminologiaa viljellään paikoitellen runsaasti, eikä sitä juurikaan pysähdytä selittämään. Tästä syystä jotkut tekstit voivat jäädä hämäriksi, ellei liturginen sanasto ole lukijan hallussa.  

Kirjan suurinta antia epäilemättä ovat kirjoittajien omakohtaiset kokemukset. Noista tuokiokuvista välittyy ”Jumalanäidin puutarhan” asukkaiden vilpitön usko ja riemastuttava, puhdassydäminen elämänasenne. Niistä välittyy myös vaikeasti määriteltävää pyhyyttä ja hengellistä kauneutta, jota voi aistia, muttei selittää. Teosta voisin parhaiten kuvata Tuomas Kallosen sanoin:” Pyhä Vuori sai ihmisen kasvot, joilla kuitenkin sädehti enkelimäistä iloa ja rauhaa.”

Kirjan tuotolla tuetaan Athoksen Pyhän Andreaksen skiitan korjausta.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *