Toimittaja ja vapaa kirjoittaja Jonna Pulkkinen on saanut historioitsijan koulutuksen, jota hän on hyödyntänyt alkoholijuomien historiaa penkoessaan. Aikaisemmin hän on kirjoittanut teokset Jallu: Jaloviinan ja paloviinan historia (2013), Kossu – Koskenkorva ja suomalaisen vodkan historia (2014) ja Kieltolaki – Kielletyn viinan historia Suomessa (2015). Niinpä Lonkero: Suomalaisten long drink -juomien historia on luonteva jatko viinakirjojen sarjaan. Kirjailija on hyödyntänyt viinatietämystään myös tänä vuonna ilmestyneessä näyttävässä Viinakeittokirjassa (2016), jonka hän on tehnyt yhdessä valokuvaaja Merja Ruotsalaisen kanssa. Olisikohan seuraavana vuorossa siideri- tai pontikka-kirja?

Long drink-juomat markkinoille olympiavuonna 1952

Lonkero on Pulkkisen kohde, mutta hän aloittaa kirjansa olutpanimoiden synnystä, sillä yksi 1900-luvun long drinkien valmistaja oli Nikolai Sinebrychoffin perustama panimo, joka sai vuonna 1819 oluen valmistamisen yksinoikeuden Helsingissä. Hartwall, joka sai vuonna 1836 toimiluvan virvoitusjuomien valmistamiseen, toi puolestaan lonkerot markkinoille. Kirjansa alussa Pulkkinen käyttää kymmeniä sivuja selostaakseen panimoiden, raittiusliikkeen, oluen ja kieltolain historiaa, niin että hän pääsee lonkeroihin vasta sivulla 95. Tarkastelussaan hän etenee vuosikymmenittäin, vaikka muutokset eivät aina näiden mukaan tapahdukaan.

Alkon pyynnöstä Oy Hartwall Ab kehitti olympiavuonna 1952 kisavieraiden ja -turistien janoa sammuttamaan kaksi valmista juomasekoitusta: Gin Long Drinkin ja Brandy Long Drinkin. Näitä hiilihapotettuja väkijuomia alettiin kutsua kotoisesti lonkeroiksi tai lonkuiksi. Ensin niitä sai vain anniskeluliikkeistä, ei Alkon myymälöistä. Se ei kirjasta selvinnyt, tarjoiltiinko lonkeroita olympiakesänä muuallakin kuin Helsingissä. – Lonkeroiden historian ohella myös olympialaiset saavat kirjassa huomiota, ja ohimennen selviää Coca-Colankin maihinnousu.

Alkuperäinen ginilonkero valmistettiin katajanmarjaviinasta ja Grape-vedestä, brandylonkero brandystä, konjakista ja Pommacista. Kumpikin juoma oli pakattu virvoitusjuomapulloihin. Kirjoittaja ei kerro, olivatko pullot limonadi- vai kivennäisvesipulloja. Hän ei myöskään mainitse pullon kokoa eikä juoman alkoholipitoisuutta. Myöhemmistä pulloista hän tietää, että ne vetivät 0,33 litraa. 15.6.–10.8.1952 lonkeroa myytiin kaikkiaan 386 525 pulloa. Gin Long Drink oli hieman suositumpi, sillä sen osuus myynnistä oli 51,8 % ja Brandy Long Drinkin osuus48,2 %. Juomat oli tarkoitettu anniskeluun, mutta jonkin verran niitä toimitettiin erityismyyntiin, jota harjoitettiin vuoteen 1962 asti. Kirjasta ei selviä, mitä se tarkoitti.

Kuva: Tarjoilijoita ravintolassa. Hotelli- ja ravintolamuseo.

Panimoliittoa suhtautui nihkeästi siihen, että Alko oli antanut long drinkien valmistuksen yksinoikeudeksi vain yhdelle tehtaalle, joka ei edes kuulunut Panimoteollisuusliittoon. Maa oli jaettu panimoiden kesken jakelualueisiin, joilla ne toimivat. Sen vuoksi lonkeroita saatiin anniskeluun koko maassa vasta 1.5.1954, kun Hartwall oli hankkinut jakelualueita tekemällä panimoiden kanssa jakelusopimuksia ja ostamalla pienpanimoiden osake-enemmistöjä. – Myyntirajat poistuivat kokonaan vasta vuonna 1967.

Maan ravintolat oli jaettu eri luokkiin anniskeluoikeuksien mukaan. A-luokan ravintoloissa sai grogeja, ja niissä myytiin lonkeroita vähemmän kuin B-luokan ravintoloissa, joissa grogeja ei tarjoiltu. B-luokan anniskelupaikoissa lonkerot vähensivät eniten väkevien viinien kuten Sorbuksen ja Vinetton myyntiä. Oluen menekkiin ne eivät vaikuttaneet olennaisesti. Vuonna 1956 olivat Jaloviina ja Gini suosituimmat ravintoloissa myydyt alkoholijuomat. Kolmanneksi suosituin oli gini-lonkero ja neljänneksi suosituin brandy-lonkero.

Lonkerot vähittäismyyntiin ja kulutus nousuun

Suomen alkoholilainsäädäntö ja -politiikka oli pitkään hyvin tiukkaa, mutta 1960-luvulta lähtien juomien anniskelu ja myynti alkoivat vapautua. Lonkerot tulivat vähittäismyyntiin vuonna 1962, jolloin Alko antoi niiden valmistuksen edelleen Hartwallille, koska sillä itsellään ei ollut valmistukseen tarkoitettuja koneita. Mutta pulloja ei myyty yksitellen, vaan ainoastaan kuuden pullon pakkauksissa. Vuosikymmenen kuluessa Suomi joutui sopeuttamaan omia säädöksiään Euroopan vapaakauppa-alueen eli EFTAn säädöksiin ja vapauttamaan tuontiaan.

Lonkeron myynti ylitti vuonna 1965 miljoonan litran rajan ja oli vuosikymmenen lopulla jo 2,7 milj. litraa. 1970-luvulla se jatkoi yhä kasvuaan. Myös oluen myynti kasvoi, kun vuoden 1969 keskiolutlaki toi miedot oluet ruokakauppoihin, ja Alkoholin myynti ja anniskelu vapautui muutenkin. Vuoden 1970 alussa perustettiin 52 uutta Alkon myymälää, joista maalaiskuntiin tuli 48. Alkoholin kulutuksen painopiste siirtyi anniskelusta vähittäismyyntiin ja kaupungeista maaseudulle, ja kokonaiskulutus kasvoi.

Alko oli tehnyt Hartwallin kanssa taas uuden sopimuksen long drinkien toimittamisesta vuonna 1968. Se oli voimassa ”toistaiseksi”. Kun seuraava tarjouskilpailu järjestettiin vuonna 1972, Hartwall voitti kisassa kaksi kilpailijaansa. Sen osuus maan virvoitusjuoma- ja olutmarkkinoista oli 30, Sinebrychoffin 28 ja Mallasjuoman 25 prosenttia. Kymmenellä pienellä panimolla ei ollut asiaa kilpailuun. Jakeluverkostonsa laajuuden ansiosta Hartwall pystyi tekemään edullisimman tarjouksen.

1970-luvulla kulutettiin erityisesti keskiolutta entistä enemmän, mutta myös lonkeroiden myynti kasvoi nopeasti: vuoden 1971 lopussa se oli jo yli 4 milj. litraa, vuonna 1974 jo 14,7 milj. litraa ja 1978 peräti 17,3 milj. litraa. Kulutuksen kasvuun saattoi vaikuttaa myös se, että lonkerot oli alettu pullottaa vuodesta 1971 lähtien olutpulloihin ja pakata kuljetusta varten 24 pullon laatikkoihin.

Lonkeroiden kulutuksen kasvaessa rajusti Alko teki vuonna 1973 kyselyn, jossa selvitettiin juomien ostamista, käyttötapoja ja mahdollisia haittoja. Sen tulos oli, että lonkeroita nautittiin erityisesti kesällä ja että niiden tyypillinen juoja oli 21–30-vuotias mies – opiskelija, ruumiillisen työn tekijä tai palvelualalla toimiva. Naisten osuus näytti vähitellen kasvavan. Lonkeroita ostettiin muualla Suomessa kerralla 6–8 pulloa, mutta Pohjois-Suomessa, johon laskettiin Vaasan, Keski-Suomen ja Mikkelin läänit ja niiden pohjoispuoliset alueet, juomia ostettiin kerralla 10 pulloa. Ravintoloissa juotiin 3–5 drinkkiä. Juoma oli riittoisa, raikas, edullinen, vain vähän kalliimpi kuin IV-olut. Lieneekö ollut pettymys vai ilonaihe kyselijöille, kun ilmeni, että lonkeronnauttijat eivät aiheuttaneet lisätöitä poliisille.

Koska long drinkit kävivät hyvin kaupaksi, Alkossa pohdittiin tuon tuostakin, kannattaisiko niiden valmistus ottaa Alkolle. Kerta toisensa jälkeen jouduttiin toteamaan, että muutos tuottaisi Alkolle suuria tappioita, koska sillä ei ollut ennestään tarvittavia laitteita eikä riittävän laajaa omaa jakeluverkostoa. Jo 1970-luvulla keskusteltiin myös votkan, viskin, rommin ja katkeroiden käytöstä lonkeroissa, mutta ajatus ei vielä tuolloin toteutunut. Vuosina 1976–1977 Hartwall tosin valmisti katkeropohjaista Champion Sodaa, mutta lopetti sen valmistuksen ilmeisesti kannattamattomana. Tehdas lopetti myös klassisen Brandy Long Drinkin valmistuksen vuonna 1977; juomaa oli kuitenkin saatavilla vuoteen 1979 asti. Pulkkinenkaan ei tiedä, miksi tuon alkuperäisen lonkeron valmistaminen lopetettiin.

Rajua kilpailua valmistajien kesken

Kilpailu lonkeroiden valmistamisesta oli ankaraa. Kun Mallasjuoma voitti tarjouskilpailun ja sai juoman valmistamisen itselleen vuoden 1980 alusta, sen hintatarjous ei kattanut edes kaikkia tuotekustannuslaskennan mukaisia eriä. Sopimus uusittiin vuona 1984, mutta markkinakilpailu jatkui edelleen kovana: vuonna 1988 Hartwall nosti osuuttaan olutmarkkinoilla hankkimalla Mallasjuoman osake-enemmistön, mutta vuonna 1990 lonkeroiden valmistus siirtyi Mallasjuomalta Sinebrychoffille, joka pullotti juomaa Pyynikin ja Helsingin tehtaallaan. Tehtaan valmistama Gin Long Drink pakattiin silloin samanlaisiin värittömiin pulloihin kuin limonadit. Tarjouskilpailuissa vedottiin työllistämisvaikutuksiin, mutta Alkon päätökseen vaikutti vain hinta.

Jo vuonna 1992, siis ennen Euroopan Unioniin liittymistään Suomi ryhtyi sopeuttamaan liian kireäksi miellettyjä alkoholikäytänteitään mannermaiseen kilpailupolitiikkaan. Silloin täällä pelättiin alkoholin hinnan halpenevan, Alkon monopolin päättyvän ja viinien myynnin tulevan ruokakauppoihin. Näin ei ole kuitenkaan käynyt Alkon yksinoikeuden osittaista murtumista. Lonkeroiden kuten muidenkin alkoholijuomien kulutus laski 1990-luvun alun lamavuosina rajusti. Myynti oli ollut vuonna 1989 yli 1,2 miljoonaa litraa, mutta vuonna 1993 se oli enää hieman yli 0,5 milj. litraa. Seuraavana vuonna, 1994, lasku kuitenkin taittui. – Olisipa kiintoisaa nähdä tämän vuoden alkoholin kulutustilastot. Niistä saattaisi näkyä, onko maan talous elpymässä. Alkoholin kulutushan on vuosikausia vähentynyt.

Vuoden 1995 alkoholilaki vapautti lonkeroiden valmistuksen niin, että kaikki halukkaat panimot voivat ryhtyä puuhaan. Ensimmäinen ”vapaa” lonkero oli Sinebrychoffin käymisteitse valmistettu Grapefruit Lonkero. 2000-luvulla pienpanimoista ensimmäisenä lonkeromarkkinoille tuli Laitilan Wirvoitusjuomatehdas lonkeromarkkinoille, jolla on alkuhankaluuksien jälkeen varsin laaja valikoima käymisteitse että sekoittamalla valmistettuja lonkeroita. Kiintoisaa on myös, että vuoden 1995 laki synnytti myös pienpanimobuumin, kun selkeä raja panimon ja ravintolan väliltä poistui: vuonna 1994 panimoravintoloita oli ollut vain 6, seuraavana vuonna niitä oli jo 26 ja vuonna 1996 peräti 37. Alkuun panimoravintolat olivat vain olutravintoloita.

Pulkkinen ei ole saanut täysin selvää suomalaisten lonkeroiden viennin alkamisesta, mutta vientiä lienee yritetty jo 1990-luvun jälkipuoliskolla, sillä vuoden 1995 lonkeroiden etiketeissä näkyy Export-leima. Varsinainen maailmanvalloitus alkoi kuitenkin 2010-luvulla. Ainakin Virossa, Ruotsissa, Hollannissa Ja Belgiassa suomalaiset juomat tuntuvat maistuvan. Toivottavasti ”raikas, riittoisa ja edullinen” juoma alkaa maistua muissakin maissa.

Motkotusosasto – vapaaehtoista luettavaa

On hienoa, että Pulkkinen on kirjoittanut Suomalaisten long drink -juomien historian, mutta hän on tehnyt työnsä turhan vauhdikkaasti ja huolettomasti, niin että moni asia on jäänyt häneltä tarkistamatta tai viimeistelemättä. Ilmeisesti olisi vienyt liian paljon aikaa selvittää mm. näitä kysymyksiä: mikä eri lonkeroiden alkoholipitoisuus on ollut, milloin lonkerot ovat tulleet ruokakauppoihin, milloin on käytetty kertakäyttöpulloja ja milloin muovipulloja, milloin lonkeroita on alettu pakata alumiinitölkkeihin ja ketkä ovat suunnitelleet long drinkien etiketit.

Tekijän kiireen huomaa myös kuvista ja kuvateksteistä sekä kirjan hätäisestä lopusta. Monien kuvien ottajasta tai saantipaikasta ei ole mainintaa. – Sivuilla 11 ja 97 on täsmälleen sama kuva alkuperäisestä Hartwallin Gin Long Drink-pullosta. – Sivun 84 kuvatekstissä väitetään, että Museovirastosta saadussa kuvassa kaupunginjohtaja Frenckell vastaanottaa kutsuvieraita olympialaisissa ja että kuvassa vasemmalla on Suomen silloinen tasavallanpresidentti J. K. Paasikivi. Kuvassa on todellakin presidentti Paasikivi, mutta Frenckelliä ei siinä näy. Hänen sijastaan näkyy Alankomaiden kuningattaren Julianan puoliso, prinssi Bernhard ja Ison-Britannian kuningatar Elizabeth II:n puoliso, prinssi Philip. – Useat uudet, sinänsä hauskat kuvat lonkerotölkeistä, iloisista ihmisistä tölkki kädessä sekä panimoiden laitteista ja varastoista on sijoitettu niin, etteivät ne liity lainkaan lähellä olevan tekstin käsittelemään aikaan. – HRM, josta on saatu kirjaan muutama kuva, ei liene jokaiselle lukijalle itsestään selvä lyhenne. Ei olisi ollut suuri vaiva kirjoittaa Hotelli- ja ravintolamuseon koko nimi kuvatekstin loppuun.

Lähinnä tulkintaerimielisyyksistä on kyse siinä, kun pohditaan Karjala-oluen suunnatonta suosion kasvua vuonna 1968 sen jälkeen, kun Neuvostoliiton suurlähettiläs A. E. Kovalev oli kiinnittänyt huomionsa olutpullon sotaiseen etikettiin, Karjalan vaakunaan, ja todennut, että vaakuna viittaa idän ja lännen välisiin yhteenottoihin. Pulkkinen toteaa sivulla 111: ”Etikettiin kohdistunut kritiikki ei kuitenkaan vaikuttanut Karjala-oluen kysyntään, joka räjähti niin, ettei panimo kyennyt valmistamaan Karjalaa riittävästi.” Itse väitän, että myynti räjähti nimenomaan kritiikin vuoksi; kansa osti Karjalaa oikein uhalla.