Räjäytetyt, poltetut, rajan taakse jääneet

Johanna Pakolan ja Seppo Laurellin teos Menetetyt majakat kuvailee nimensä mukaisesti sellaisia merenkulun maamerkkejä, joita nykyajan suomalaisveneilijä ei näe – niitä joko ei ole enää olemassa tai kyseiselle vesialueelle ei muuten ole pääsyä. Mukana on kyllä myös muutama yhä pystyssä ja näkyvissä oleva majakka, mutta kirjan mukaan niidenkään säilyminen ei ole sotien melskeissä ollut mikään itsestäänselvyys.

Pakola, Johanna; Laurell, Seppo: Menetetyt majakat. Docendo, 2016. 144 sivua. ISBN 978-952-291-288-6.

Johanna Pakola on merelliseen historiaan erikoistunut tietokirjailija – hän on kirjoittanut aiemmin mm. suomalaisten saaristolinnakkeiden, kuten Utön ja Örön, vaiheista. Seppo Laurellia voisi hyvällä syyllä kutsua suomalaisen merihistorian Grand Old Maniksi – hänen laajasta kirjallisesta tuotannostaan voi tässä yhteydessä mainita vain keskeisimmät teokset. Vuonna 1999 ilmestyi Suomen majakat ja vuonna 2009 niin ikään majakoita käsittelevä Valo merellä. Näistä edellinen toi vuonna 2000 tekijälleen valtion tiedonjulkistamispalkinnon, ja jälkimmäinen oli ilmestymisvuonnaan Tieto-Finlandia-ehdokkaana.

Nyt nämä kaksi kirjoittajaa tarkastelevat majakoita, joista suurinta osaa ei Suomen merialueilla enää näe. Kirjan ”punaisena lankana” kulkee majakoiden kohtalo eri aikoina käydyissä sodissa.

Ensimmäiset Suomen merialueiden majakat olivat alkaneet tuikkia jo Ruotsin vallan aikana. Niitä kohtelivat kaltoin vuosina 1808–1809 käyty Suomen sota sekä vuosien 1853–1855 Krimin sota. Ensimmäisessä maailmansodassa tuhoutui pari majakkaa, mutta kaikkein suurimmat menetykset koituivat talvi- ja jatkosodassa sekä niitä seuranneissa rauhanteoissa. Laatokalla Neuvostoliiton puolelle jäi kokonainen luotsipiiri, eikä nykyveneilijällä ole pääsyä Suomenlahden saarille, vaikka suomalaiset ja venäläiset viranomaiset ovatkin tiettävästi ajoittain neuvotelleet Suursaaren ottamisesta huviveneilyn käyttöön.

image

Kuva: Ruuskerin matala soraluoto sijaitsee kymmenisen meripeninkulmaa Suursaaresta lounaaseen. Pyöreä kivimajakka on vuodelta 1886; jatkosodassa lähes kaikki sen ympärillä sijainneet rakennukset tuhoutuivat. Itse majakka on edelleen pystyssä; se sijaitsee Venäjän vesillä. (Kirjan kuvitusta.)

Kirjassa esitellyt majakat on ryhmitelty sen mukaan, missä sodassa ne ovat tuhoutuneet tai olleet vaarassa tuhoutua. Aineistoa on kerätty useista suomalaisista arkistoista, ja Johanna Pakola, joka on pääosin vastannut kirjanteon vaatimasta arkistotyöskentelystä, on käynyt tutkimusmatkalla myös Venäjän valtionarkiston Leningradin alueen arkistossa, joka sijaitsee Viipurissa. Myös kuva-aineistoa on saatu sekä Suomesta että Venäjältä; Pakolan kirjoittama lyhyt kuvaus arkistotyöskentelystään saattaisi kiinnostaa myös niitä lukijoita, jotka etsivät venäläisistä arkistoista jotain muuta kuin merenkulkuun liittyvää aineistoa. Arkisto- ja käännösapua tekijät ovat saaneet muutamilta suomalaisilta merihistorian tutkijoilta ja tuntijoilta.

Tyylikäs taitto ja komeita kuvia

Teoksen graafisen suunnittelijan Päivi Veijalaisen osuus kannattaa nostaa esiin: kuvat on sijoiteltu tyylikkäästi ja harmaanruskea sävy korostaa niiden ikää. Suurin osa kuvista on 1900-luvun alkupuolelta, joukossa muutama vieläkin vanhempi. Taitossa ei ole juurikaan kikkailtu; rauhallisena soljuvilta sivuilta erottuvat muutamat tietolaatikot erilaisen fontin ja maltillisen harmaanruskean pohjavärin ansiosta. Ja vaikka kuvia on suhteellisen runsaasti (144-sivuisessa kirjassa on yli 80 kuvaa), ne ovat riittävän suuria; kokosivun kuvia on paljon. Useimmat niistä esittävät majakkaa merellisessä maisemassaan; merenkulkua turvaavat miehet ovat päässeet valokuviin varsin harvoin. Heistä ei edes kerrota kovin paljoa; Viipurin luotsipiirin henkilöluettelo vuodelta 1929 pistää miettimään, kulkiko ammatti suvussa, sillä muutamilla itäisen Suomenlahden saarten majakanvartijoilla on sama sukunimi.

Kirjan etukannen esilehdille sijoitettu kartta vuodelta 1910 havainnollistaa majakoiden sijaintia hyvin. Sitä paitsi se on sangen kaunis, kuten vanhat kartat yleensä. Etukannessa on Laatokan Hanhipaasi; vuoden 1930 ilmakuvasta erottuvat majakkaa ympäröivät rakennustelineet. Siitä näkyy myös se, että majakka ei välttämättä sijainnut autiolla saarella – poikkeuksia toki oli – vaan henkilökuntaa varten oli rakennettu asuin- ja talousrakennuksia. Hanhipaadella olevassa hirsitalossa majakkamestarilla oli kaksi huonetta ja keittiö, ja kolmella majakanvartijalla yksi huone kullakin; he kokkasivat yhteisessä keittiössä. Ruokatavaroita säilytettiin rakennuksen kivijalan kellarikomeroissa, ja pihapiiriin kuului vielä sauna, verkko- ja varastohuoneet ja puusuoja sekä navetta. Ilmeisesti majakalla oli siis myös kotieläimiä, vaikka siitä ei kirjassa kerrotakaan.

image

Kuva: Hanhipaasi 1930-luvulla. Valamo seura.

Sodan jäljet näkyvät Utössä yhä

Tarinoita majakoiden arkielämästä olisi mielellään lukenut enemmänkin. Esimerkiksi kuvaus Hanhipaaden majakkasaaren talvesta on lähinnä luettelo talvella 1906–1907 toimitetuista askareista. Tapetoitiin asuntoja ja maalattiin lattioita, luotiin lunta saaren kallioilta, tervattiin veneitä – sekä tietenkin puhdistettiin ja kiillotettiin linssejä ja lyhtyhuoneen ikkunoita. Siitä, millaista elämä eristetyillä saarilla oli, lienee olemassa vähintään muistitietoa ellei suorastaan kirjoitettua aineistoa.

Mutta ilmeisesti tarkoitus on ollut nimenomaan kuvailla vain sitä, millaisia nuo tuhotut, valonsa sammuttaneet tai rajan taakse jääneet majakat ovat olleet. Niiden historia – kuka majakan on suunnitellut, milloin ja miten se on rakennettu, mistä koneistot ja muut tarvikkeet on hankittu – onkin esitetty lähes hengästyttävän tarkasti. Laurellin aiemmissa suurissa majakkakirjoissa olleita upeita rakennuspiirustuksia tosin on tässä teoksessa vain muutamia.

Sodat – etenkin ne, joihin laivasto on tavalla tai toisella osallistunut – ovat kohdelleet kaltoin kaikenlaisia merimerkkejä. Useimmiten majakat on pyritty sammuttamaan, jotta ne eivät johtaisi hyökkäävää laivastoa turvallisille, mutta ei-toivotuille vesille. Toisaalta vihollinen pyrki yleensä hävittämään majakat. Niinpä esimerkiksi Suomen ensimmäinen majakka, pohjoisen Itämeren kallioluodolle Turkuun johtavan väylän suulle vuonna 1753 valmistunut Utö on ollut hävityskohteena useaan otteeseen. Suomen sodassa siitä jäi pystyyn vain pätkä tornin lounaisreunaa, ja uudelleenrakennettu majakka vaurioitui myös Krimin sodan aikana. Ensimmäisen maailmansodan aikana saksalainen laivasto tulitti majakkaa, ja sen linssistössä näkyy yhä edelleen kranaatinsirpaleiden aiheuttamia säröjä. Talvi- ja jatkosodan aikana Utön majakka palveli ilmavalvontatornina.

Myös Krimin sodan aikana Suomenlahdella seilasi sotalaivoja; tällöin vaurioituivat Porkkalan edustan Russarö ja Porkkalan Rönnskär, jotka kuitenkin sodan jälkeen korjattiin. Kotkan Katariinanniemellä sijainneen majakan hävitti englantilainen laivasto-osasto eikä sitä rakennettu enää uudelleen.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Suomenlahdella tuhoutui kaksi muutakin majakkaa: saksalaiset tuhosivat Utöstä lounaaseen sijainneen Bogskärin, venäläiset Ahvenanmeren Lågskärin.

Majakkamestarit joutuivat räjäyttämään työpaikkansa

Seuraava koettelemus oli talvisota, jonka alkupäivinä kolme itäisellä Suomenlahdella toiminutta majakkamestaria joutui itse tuhoamaan työpaikkansa. Narvin majakanvartija toimi tosin vain tuhoamisryhmän oppaana, mutta Somerin ja Seivästön majakkamestarit sytyttivät itse räjähdyspanoksen. Voi vain kuvitella, miltä heistä tuntui – Seivästön majakkamestari oli palvellut saarella peräti 21 vuotta, ja hänen Somerissa toiminut kollegansa yritti viivytellä mahdollisimman pitkään. Hän ei olisi edes halunnut pimentää majakkaa, mutta painostuksen ja käskyjen edessä oli pakko.

image

Kuva: Seivästön majakka (SA-kuva). Viipuriin ja Pietariin johtavien väylien risteyksessä sijainnut Narvin majakka (oik.) valmistui 1867 ja se räjäytettiin talvisodan alussa. Kuvassa näkyy myös sitä edeltänyt matalampi kivinen majakka. (Kirjan kuvitusta.)

Talvisodan alla itäisen Suomenlahden saaret tyhjennettiin asukkaista, mutta majakoiden henkilökunta jäi paikoilleen. He lähtivät vasta kun majakat oli tuhottu – paitsi Seiskarista, josta oli mahdoton poistua, sillä Neuvostoliiton lentokoneet pommittivat saarta ja kymmenkunta venäläistä sotalaivaa liikkui sen ympärillä. Majakkahenkilökunta ja muutamat saarelle syystä tai toisesta jääneet siviilit jäivät vangeiksi, ensin Seiskariin, sitten Neuvostoliittoon, josta heidät palautettiin vasta touko-kesäkuun vaihteessa. Majakkamestari Rytkölä ja nuorempi majakanvartija Sipilä kirjoittivat tapahtumista selonteon merenkulkuhallitukselle. Kirjassa sitä on lyhennetty, mutta varsin dramaattinen se silti on.

Jatkosodan aikana mikään Suomen alueen majakoista ei tuhoutunut, mikä on oikeastaan pienoinen ihme. Bengtskärillä ja Somerissa tosin käytiin kovia taisteluja, ja Suursaari vaihtoi omistajaa useaan kertaan. Nämä tapahtumat on kirjassa selostettu varsin lyhyesti – mistähän syystä? Ainakaan aineiston puutetta ei olisi ollut: niin vanhoissa kuin uusissakin merisotaa koskevissa teoksissa selostetaan kaikkien näiden saarten sotatoimia.

image

Kuva: Bengtskär palaa heinäkuu 1941. Bengtskär.fi

Jatkosodan asemasotavaiheen aikana merenkulkuhallitus ja Viipurin luotsipiiri laativat suunnitelmia vaurioita kärsineiden tai teknisesti jälkeenjääneiden majakoiden kunnostamiseksi. Myös majakkahenkilöstön asumistasoa piti sodan päätyttyä parantaa, mutta työt jäivät uuden isännän tehtäväksi. Rauhanteon myötä Suomi joutui antamaan Neuvostoliitolle muiden alueluovutusten ohella myös itäisen Suomenlahden saaret ja niiden majakat. Laatokan luotsipiiri katosi tuolloin kokonaan Suomen kartalta, eikä Petsamonvuonossa sijainneista loistoistakaan ole jäljellä muuta kuin Kultakurun sumukello, jota nykyisin säilytetään Lapin maakuntamuseossa.

Myös muutama majakkalaiva on esitelty kirjassa, ja siinä on komeat ilmakuvat kahdesta maamme ehkä tunnetuimmasta ja keskeisimmästä majakasta, Harmajasta ja Suomenlinnasta – viimeksi mainittuhan on siitä erikoinen, että se sijaitsee kirkon tornissa. Sen enempää Harmaja kuin Suomenlinnakaan eivät ole kärsineet vaurioita sodissa, joten niiden mukanaolo selittynee pelkästään sillä, että ne ovat niin tunnettuja.

Sen minkä sota säästi, tuhosi merenkulun kehitys

Vaikka Menetetyt majakat -kirja ei ole mikään varsinainen merenkulun historia, se antaa silti kiinnostavan joskin ehkä hiukan liian niukkasanaisen kuvauksen majakkalaitoksen kehityksestä tekniikan edistyessä.

Muutamat majakat ovat onnistuneet palvelemaan merenkulkijoita useampanakin vuosisatana. Aluksi niiden yläkerroksessa poltettiin halkoroviota, jonka valo näkyi ikkunoista merelle. Ajan myötä tilalle saatiin öljylamput tai kaasuvalo, lopulta jopa sähkö. Mutta sitä mukaa kuin laivat suurenivat, sisäsaaristossa sijaitsevien majakoiden merkitys väheni. Sekä Porkkalan Rönnskär että Pellingin saariston Glosholm jäivät tämän takia pois käytöstä – niiden valo ei enää näkynyt kauppalaivojen käyttämille väylille.

Rönnskärin korvasi veneilijöiden Porkkalan majakaksi kutsuma Kallbådan, joka valmistui vuonna 1920. Pienellä kallioluodolla sijaitseva, hieman kivikirkkoa muistuttava majakka oli käytössä aina tämän vuosituhannen puolelle saakka. Aluksi se oli miehitetty, Porkkalan palautuksen jälkeen sitä hoidettiin aluksi Rönnskäriltä käsin, sitten kauko-ohjattuna Harmajalta. Kallbådanin valot sammuivat lopullisesti vuonna 2015.

Rönnskär on edelleen pystyssä – hyvällä onnella ja sopivassa seurassa sinne saattaa jopa päästä vierailemaan – mutta Glosholm räjäytettiin 14.3.1940. Sen tuhoamista olivat suomalaiset suunnitelleet jo sodan aikana, mutta jostakin syystä aie toteutettiin vasta rauhanteon jälkeen. Ilmeisesti haluttiin varmistua siitä, ettei rakennus toimisi maamerkkinä mahdollisen uuden sodan syttyessä. Se sai kuitenkin muistomerkin kotimaiseen kirjallisuuteen teoksessa Muumipappa ja meri. Tove Jansson oli näet lapsena retkeillyt saarella, koska hänen vanhemmillaan oli tapana vuokrata kesäksi mökki Pellingistä.

image

Kuva: Glosholman majakka. (Suomen Majakkaseura)

Valokuvakirja vaikkapa veneilijälle

Mielestäni kirjan parasta antia ovat sen valokuvat, joita voisi ajatella vaikkapa Suomenlahdella liikkuvan veneilijän katselevan kiinnostuneena. Muutamat kirjassa kuvatuista majakoista, kuten Porkkalan Kallbådan, Hangon Russarö sekä Bengtskär ja Utö, ovat varsin suosittujen vesireittien varrella ja lomapurjehduksella niiden nykytilan voi itsekin todeta.

On hienoa, että tekijät ovat onnistuneet saamaan kuvia myös Pietarin merimuseon kokoelmista, joskaan se ei näytä olleen erityisen helppoa. Melkoinen osa Suomen majakoista tai niiden samalla paikalla olleista edeltäjistä on rakennettu silloiseen suuriruhtinaanmaahan. Esimerkiksi Suursaaren ensimmäisen majakkatulen sytyttämiskäsky tuli tsaari Pietari Suurelta. Majakasta ei tosin tuolloin ollut tietoakaan; halkorovio vain paloi pimeinä öinä saaren korkeimmalla kohdalla.

Kirjan aiheiden laveampi käsittely ei olisi ollut yhtään huono idea, sillä moni veneilijä lukisi talven pimeinä iltoina mielellään enemmänkin merentuoksuisia tarinoita. Ulkosaaristossa on aina ollut omat tapansa ja perinteensä, majakkamestarilla saarellaan vähintään saman verran valtaa kuin kapteenilla laivassaan – ”Jumalasta seuraavaksikin” tekijät hänet jossakin kohtaa arvioivat. Henkilökunnan perheetkin saattoivat asua majakkasaarella – millaistahan heidän elämänsä mahtoi olla?

Maamme merihistorian kirjoitukseen kirja tuo pienistä puutteistaankin huolimatta hyvän ja samalla myös tyylikkään ja kauniin lisän.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *