RAJOJA KOHTI. SUURI KERTOMUS LÖYTÖRETKISTÄ ARKTIKSEEN

Ovatko maapallon napaseudut pop? Ainakin Suomessa on merkkejä tästä. Vuonna 1999 Otava julkaisi käännöksen Caroline Alexanderin kirjasta Endurance, joka käsitteli Sir Ernest Shackletonin epäonnistunutta retkeä Antarktikselle 1910-luvulla. Kulttuurien museossa Helsingissä on parhaillaan avoinna näyttely pohjoisten löytöretkien historiasta, Ultima Thule.

Lainema, Matti & Nurminen, Juha: Ultima Thule. Pohjoiset löytöretket. John Nurmisen säätiö & WSOY, 2001. 349 sivua. ISBN 951-0-23925-9.

Ovatko maapallon napaseudut pop? Ainakin Suomessa on merkkejä tästä. Vuonna 1999 Otava julkaisi käännöksen Caroline Alexanderin kirjasta Endurance, joka käsitteli Sir Ernest Shackletonin epäonnistunutta retkeä Antarktikselle 1910-luvulla. Kulttuurien museossa Helsingissä on parhaillaan avoinna näyttely pohjoisten löytöretkien historiasta, Ultima Thule. Näyttelyn ohella John Nurmisen säätiö on osallistunut teemaan liittyvän kirjan kustantamiseen. Jokin napaseuduissa kiehtoo, oli se sitten luonto ja eläimistö, erikoiset ilmasto-olosuhteet, pohjoisessa asuvat eskimot tai miehisen sankaruuden osoittaminen poikkeuksellisen hankalissa ja vaarallisissa oloissa. Napaseutujen myytti sulaa myös yökerhossa nautitussa drinkkilasillisessa, johon on lisätty jäähdykkeeksi muutama pala miljoonia vuosia vanhaa, saasteetonta ja kovaksi puristunutta jäätä Antarktiselta.

Matti Lainema ja Juha Nurminen, pohjoisten napaseutujen kulkijoita itsekin, ovat kirjoittaneet seikkaperäisen tietopaketin pohjoisista löytöretkistä, niihin liittyvästä kartografiasta ja navigoinnista, arktisten alueiden maantiedosta ja luonnonoloista. Kolmella kielellä julkaistussa kirjassa on harvinaisen upea kuvitus, joka ulottuu tauluista ja grafiikasta vanhoihin karttoihin, valokuviin ja karttapiirroksiin. Materiaalia nuo kartografian ja napaseutuja koskevan vanhan kirjallisuuden asiantuntijat ovat koonneet monia vuosia ympäri Eurooppaa eri arkistoista, museoista, kirjastoista ja yksityisistä kokoelmista. Tekijät paikantavat itsensä historian alalla harrastelijoiksi, mutta harrastus on tässä tapauksessa kyllä muuttunut työksi, sen verran laaja ja perusteellinen kyseessä oleva kirja on.

Tuskin erehdyn arvelussa, että arktisten alueiden asiantuntijankin olisi vaikea kirjoittaa kirjasta sopivan pituista arviota, joka tekisi oikeutta kaikille sen puolille ja ulottuvuuksille tasapuolisesti. Kirjan teksti etenee pääpiirteissään kronologisesti 300-luvulla eKr. eläneen kreikkalaisen Pytheaan tekemästä purjehdusretkestä pohjoisnavan valloitukseen 1900-luvun alussa. Ajallinen perspektiivi on yli 2000 vuotta, ja siihen mahtuvat niin eskimoiden kuin viikinkien liikuskelut sekä brittien, hollantilaisten, venäläisten, skandinaavien, saksalaisten ja amerikkalaisten tutkimus- ja pyyntiretket pohjoisille alueille. Pohjoiseen on pyritty monesta syystä. Joskus retkissä on ollut kyse taloudellisista ja kaupallisista intresseistä, joskus taas silkasta seikkailunhalusta ja kestävyyden osoituksista. Koska aiheena ovat löytöretket, Laineman ja Nurmisen kerronta painottuu eurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten matkantekijöiden kokemuksiin ja näkökulmiin. Pohjoisten alueiden "löytäminen" on ollut Huippuvuorilta ja Grönlannista etelään asuneiden kansojen projekti. Eskimothan jo asuivat siellä, minne eurooppalaiset vasta pyrkivät.

Kreikkalainen Pytheas kertoi ensimmäisenä Thulesta. Nimitys "Ultima Thule" vakiintui merkitsemään äärimmäisenä pohjoisessa sijaitsevaa aluetta, saarta tai maata. Se oli raja-aluetta, johon liittyi arvoituksellinen ja mystinen vivahde. Niinpä Laineman ja Nurmisen kirja kertoo hyvin siitä, millä tavoin länsimainen kulttuuri on luonut arktisista alueista peilin, jonka kautta se on määritellyt itseään ja keskeisinä pitämiään tavoitteita eli kestävyyttä, pitkäjänteisyyttä, ekspansiivisuutta, kilpailuhenkeä ja miehistä kunniaa. Raja tekee läsnäolon näkyväksi, se ei ole minkään loppu. Pohjoisille alueille lähdettiin toki hyödyntämään luonnonvaroja, esimerkiksi kultaa, valaita ja muuta eläimistöä, mutta yhtä usein löytöretkeilijät matkustivat sinne kamppailemaan talvisen pimeyden, kylmyyden, vaarallisten kulkureittien, yksitoikkoisuuden tai ravinnon puutteen kanssa. Selvää on, että tällainen urheiluhenki jätti jälkeensä pitkän jonon ruumiita. Monet näivettyivät keripukkiin tai muihin sairauksiin. Arktiksen luonto on niin ankaraa, etteivät edes eskimot, nuo selviytymisen virtuoosit, ole aina kyenneet säilymään hengissä. Eräässä mielessä pohjoisten löytöretkien historia kuvaa myös länsimaisen ihmisen oppimisprosessia arktisten olojen tuntemuksessa ja niihin sopeutumisessa. Pohjoisnavalle yritettiin lähes 400 vuoden ajan ennen kuin amerikkalainen Robert Peary onnistui siinä vuonna 1909, hänkin monen koetuksen jälkeen ja seitsemän varvasta amputoituna.

Kuten arktisilla alueilla liikkunut Lennart Meri toteaa kirjan saatesanoissa, pohjoisten alueiden luonto on haavoittuvaa ja siellä muutokset tapahtuvat paljon hitaammin kuin etelässä. Suomalaissyntyinen Adolf Erik Nordenskiöld, joka purjehti Vega- aluksellaan ensimmäisenä Koillisväylän vuosina 1878-80, kuvaa joissakin muistiinpanoissaan muinaisten metsästäjien jalanjälkiä. Nämä eivät olleet ruohottuneet 200 vuodessa. Toisesta samankaltaisesta tapauksesta oli kyse, kun norjalaiset hylkeenpyytäjät löysivät 1500-luvun lopulla Novaja Zemljalle majoittuneen hollantilaisen retkikunnan hyväkuntoisen majan ja siihen kuuluneita tavaroita – lähes 300 vuotta retkikunnan matkaa myöhemmin. Eskimot eivät ole kuormittaneet pohjoisten alueiden luontoa, mutta valkoiseen etnisyyteen kuuluvat ihmiset metsästivät aikoinaan grönlanninvalaat ja myskihärät melkein sukupuuttoon. Vaikka eskimoiden ja etelästä saapuneiden valaanpyytäjien ja löytöretkeilijöiden vuorovaikutus tapahtui monesti ystävällisissä merkeissä, ensin mainitut eivät tietysti olleet aina kovin mielissään siitä, että vieraiden toimet vähensivät heidän elämisensä edellytyksiä. Kaupankäynnin, tietojen ja palvelusten vaihdon ohella eskimoiden ja muualta tulleiden retkeilijöiden välillä vallitsi myös epäluuloa ja vihamielisyyttä. Lisäksi eurooppalaiset toivat eskimoiden keskuuteen tauteja, joita vastaan näillä ei ollut vastustuskykyä: tuhkarokkoa, influenssaa, sukupuolitauteja ja kurkkumätää. Epidemiat saattoivat autioittaa kokonaisia kyliä.

Pohjoisista löytöretkistä on ollut helppo sommitella suuri kertomus. Tavoite ja tietoisuus rajoja kohti kulkemisesta on yhdistänyt eri alueilta ja kulttuureista tulleita toimijoita. Retkiä tehneet ovat tunteneet aiempien yritysten historiaa; muun muassa Fridtjof Nansen pohti aikanaan Pytheaan tekemää purjehdusretkeä ja loi teorian tämän liikkeistä merellä. Monet ovat norjalaisen Nansenin ohella tienneet viikinkien harjoittamasta merenkulusta ja useista muista historiallisista seikoista. Kun Espanja ja Portugali, uuden ajan alun eurooppalaiset merivallat, pyrkivät sulkemaan englantilaiset ja hollantilaiset Kiinan ja Itä-Intian kaupan ulkopuolelle, syntyi tarve löytää uusi, pohjoinen meritie Kiinaan. Tästä saivat alkunsa yritykset purjehtia Amerikan pohjoispuolelta kulkevaa reittiä eli Luoteisväylää sekä Euroopan ja Aasian pohjoispuolelta kulkevaa Koillisväylää. Näitä meriteitä tutkittiin ja kartoitettiin vuosisatoja kilpailevassa hengessä; etsintä jatkui Nordenskiöldiin ja norjalaiseen Roald Amundseniin asti. Jälkimmäinen purjehti Luoteisväylän vuosina 1903-06. Reittien etsimisessä lienee ollut enemmänkin kysymys kansallisen maineen ja kunnian tavoittelusta, koska väylien taloudellinen hyöty on osoittautunut vähäiseksi. Väylien kartoitusta koskevan kertomuksen eri vaiheissa lukija voi perehtyä kaikenlaisiin kohtaloihin. Yhtäältä hänellä on mahdollisuus lukea viktoriaanisen ajan pöytähopeita käyttäneiden meriupseerien kurjasta nääntymisestä jään ja lumen keskelle; toisaalta hän voi seurata, miten jotkut selvisivät matkoistaan ja keripukista syömällä tuoretta, käsittelemätöntä lihaa laivarottien muodossa.

Arktis on maapallon viimeiseksi kartoitettu alue. Aineksia suureen kertomukseen löytyy myös 1800-luvun kuluessa suoranaiseksi kilpajuoksuksi kiihtyneistä yrityksistä päästä pohjoisnavalle. Ennätyksiä olivat tehtailemassa britit, venäläiset, amerikkalaiset, hollantilaiset, saksalaiset ja itävaltalaisetkin. Innostusta lisäsi avoimen napameren teoria, joka osoittautui kuitenkin vääräksi 1870-luvulla. Legendaarisin kaikista purjehtijoista ja seikkailijoista on luultavasti Nansen, ei niinkään harkintakykynsä kuin rohkeiden suunnitelmiensa ja uskomattoman hyvän onnensa ansiosta. Hän jättäytyi Fram-laivallaan, aikanaan maailman parhaimmaksi sanotulla polaarialuksella, pohjoisen napajäätikön hitaan liikkeen vietäväksi, sai päähänsä lähteä liiaksi etelään ajautuneelta laivalta ystävänsä kanssa kohti pohjoisnapaa ja selvisi kaikista erikoisista edesottamuksistaan kuin ihmeellisen johdatuksen ansiosta. Laineman ja Nurmisen kerronta etenee varsinkin teoksen loppupuolella yksittäisten retkikuntien ja niiden johtajien vaiheiden varassa.

Pohjoisilla alueilla liikkumisessa ja matkanteon organisoinnissa on havaittavissa suuria muutoksia pitemmän ajan kuluessa. 1700-luvun lopulta alkaen olivat suosiossa yhteistyöretkikunnat, joissa pyrittiin keskinäiseen avunantoon paikallisen väestön kanssa. Samalta ajalta ovat peräisin laivastoretkikunnat, venäläisille ominainen ilmiö. Sellaisten ydin oli sotilasyksikkö. Vähitellen siirryttiin purjehduksesta rekien käyttöön ja jalankulkuun. Merkkeinä tästä olivat 1800-luvun jälkipuolella yleistyneet asiantuntijaretkikunnat, jotka olivat kooltaan pieniä, mutta hyvin toimivia. Jokainen ryhmän jäsen hallitsi useita osaamisen alueita, jolloin resursseja saatettiin pilkkoa ja muuntaa tarkoituksenmukaisesti kulloinkin vallitseviin olosuhteisiin sopiviksi. Ilman tällaista menettelytapaa Robert Peary tuskin olisi saavuttanut pohjoisnapaa vuoteen 1909 mennessä. Ennen ensimmäistä maailmansotaa lähes kaikki Jäämeren rannikot ja saaret oli saatu kartoitetuksi. Sodan jälkeen pohjoisille jäälakeuksille lennettiin erilaisilla ilma-aluksilla ja lentokoneilla vaihtelevalla menestyksellä; 1950-luvulla nuo valtavat alueet avattiin siviili-ilmailun käyttöön. Nyttemmin jäänmurtajat ovat vieneet turistejakin pohjoisnavalle.

Ultima Thule -kirja on miehiä koskevaa historiaa; naiset esiintyvät muutamia harvoja kertoja huomaamattomasti taustalla, toiminnan kohteina. Parhaimmillaan kirjan kerronta tempaa mukaansa, pahimmillaan teksti on kuormitettu raskaalla detaljitiedolla. Välillä en voinut mitään sille vaikutelmalle, että luin sujuvaa, muiden kirjojen ja tutkimusten perusteella laadittua referaattia, mikä jätti hieman ulkokohtaisen jälkimaun. Hyvä ratkaisu tekijöiltä on ollut laatia erillisiä pienoisartikkeleita tai muutaman sivun tietoiskuja vaihtelevista aiheista: revontulista, jäätiköistä, keripukista, navigoinnista, erilaisista laivatyypeistä ja useista muista asioista. Arktisista alueista ja niiden kartoittamisen historiasta kiinnostuneille lukijoille Laineman ja Nurmisen teos on lämpimästi tervetullut eikä vähiten rikkaan ja elävän kuvituksensa ansiosta.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *