Linnakesaaret-kirjan ovat kirjoittaneet evp-upseerit Ove Enqvist ja Heikki Tiilikainen. Ensiksi mainittu on palvellut puolustusvoimissa mm. rannikkolinnakkeiden päällikkönä, rannikkopatteriston komentajana sekä Merivoimien tutkimuslaitoksen apulaisjohtajana, ja on ollut rannikkotykistön lehden, Rannikon Puolustajan, päätoimittaja. Sotatieteiden tohtorin väitöskirjakin käsitteli meripuolustusta, ja Enqvist näyttää – muiden teosten ohella – aiemmin julkaisseen pienen kirjan miltei kaikista Suomenlahden linnakkeista.

Heikki Tiilikaisellakin on rannikkotykistötaustaa, ja hänen pitkään julkaisuluetteloonsa mahtuu kirjoitus-, käännös- ja toimitustöitä. Useimmat käsittelevät tavalla tai toisella sotaa ja sotilaita eri aikakausina, aina antiikin Roomasta toiseen maailmansotaan asti.

Asialla ovat siis ammattimiehet. Kirjasta henkii selvästi herrojen rakkaus vanhaan aselajiinsa sekä niihin saariin, joilla rannikkotykistön eri yksiköt ovat toimineet. Itse olen katsellut noita maisemia lähinnä veneilijän näkökulmasta; harvoinpa siviilille tarjotaan tilaisuutta tutustua kotimaansa puolustusjärjestelmiin ja -valmiuksiin.

Osa armeijan saarista on tämän vuosituhannen puolella siirtynyt Metsähallitukselle tai rannikon kaupungeille, muutama yksityisomistukseenkin. Tarkoituksena on kehittää niistä matkailukohteita, mihin saaret varmasti soveltuvat hyvin. Jäljellä on käyttökelpoisia rakennuksia, merellistä luontoa ja kiehtovia tarinoita menneisyydestä.

Keskiaikaisia kivimuureja, tykkipattereita Pietarin suojaksi

Suomen puoleisia Itämeren rannikoita on alettu linnoittaa jo keskiajalla. Esimerkiksi Raasepori, jonka maan nouseminen on vienyt pitkälle sisämaahan, oli rakentamisaikanaan 1300-luvulla meren ympäröimä – ja tärkeä puolustustukikohta. Ruotsi rakensi aikanaan linnoituksia Hangon, Kotkan, Loviisan ja Helsingin edustalle. Osa näistä on edelleen jäljellä; Suomenlinnaksi muuttunut Viapori on etenkin kesäaikana Helsingin upeimpia turistinähtävyyksiä ja Loviisan Svartholma veneilijöiden suosiossa.

Kuva: Svartholma, Gavril Sergejev 1809. Wikimedia Commons

Kaikissa Suomen rannikkolinnakkeissa taisteltiin 1700-luvulla, ja kun Venäjä otti Ruotsilta Suomen 1809, linnoitusten rakentaminen käynnistyi todenteolla. Krimin sota toi engelsmannit Oolannin rannoille, ja jopa Helsinkiä piiritettiin.

Nämä vaiheet kirjassa käydään läpi varsin lyhyesti. Se on järkevää, sillä kiinnostunut löytää kyseisistä aiheista kirjallisuutta runsain mitoin. Enqvistin ja Tiilikaisen kertoma linnakesaarten historia alkaa varsinaisesti 1900-luvun alkuvuosista ja Pietarin puolustuksen järjestelyistä. Silloin linnoitettiin saaria Suomenlahden molemmin puolin, sekä Viron että Suomen rannikoilla. Linnoitustöihin tsaarin armeija palkkasi väkeä lähiseuduilta, mutta käytti niissä myös vankeja, sekä suomalaisia että venäläisiä. Tarinoiden mukaan osa vankityövoimasta olisi ollut hunghuuseja, kiinalaisia junanryöstäjiä ja maantierosvoja Venäjän Kaukoidästä. Kirjoittajat eivät ole löytäneet tälle asiakirjoista vahvistusta, mutta kirjassa on mielenkiintoinen kuva, jossa pari aseistettua kasakkaa vartioi kiinalaismiehiä.

Joka tapauksessa saaria ehdittiin linnoittaa ennen ensimmäistä maailmansotaa ja sen aikanakin kohtuullisen paljon. Alueita ei tarvinnut puolustaa ulkopuolista hyökkääjää vastaan; sen sijaan sisällissodan punaiset ja valkoiset kävivät kamppailuja mm. Porkkalan Mäkiluodossa ja Kotkan Rankissa. Viapori siirtyi valkoisille taistelutta.

Kuva: Örön linnaketta rakennetaan 1914-1915

Elämän ankarat ehdot

Kun Suomi itsenäistyi ja rannikkotykistö muiden puolustushaarojen mukana perustettiin, aselajin syliin putosi kuin tyhjästä melkoinen perintö. Laivoja ei ollut paljoa, mutta tykkejä sitäkin runsaammin, ja pitkin rannikkoa oli valtavasti erilaisia ja -kokoisia betoni- ja kivilinnakkeita. Osa niistä pystyttiin ottamaan käyttöön sellaisenaan, osa vaati kunnostusta. Osa saarista oli niin suuria, että niillä toimivat upseerit ja aliupseerit pystyivät tuomaan mukanaan toimipaikkaansa myös perheensä.

Linnakkeet olivat kuin meren eristämiä kyliä, ja Enqvist ja Tiilikainen onnistuvat luomaan saarten asukkaista ja heidän arkisesta toiminnastaan hyvin elämänmakuisen kuvan. Perheenemännät kasvattivat pienenpienillä peltotilkuillaan juureksia, hoitivat kaneja, kanoja, lampaita ja sikoja. Miehet metsästivät ja kalastivat; lapset seikkailivat kallioilla ja läheisillä merialueilla. Kansakoulua he kävivät kotisaarellaan ja siirtyivät jatko-opintoihin mantereelle.

Kuva: ”Optillinen etäisyysmittari on tärkeä apuväline rannikkotykille. Mäkiluoto”, kuvaaja luutnantti P.J. Wiro 7.1.1942, kuva ja kuvateksti SA-kuva.

Idylliä elämä ei ollut, vaan sen ehdot olivat ankarat: meri- ja jääliikenteessä oli vaaransa, pienessä suljetussa yhteisössä suhteet kärjistyivät. Varsinainen viranhoitokin vaati itsenäistä ja kekseliästä mieltä: syrjäisillä saarilla eivät esimiesten neuvot olleet aina saatavissa, sillä tietoliikenne toimi pitkälti radiosähköttäjien varassa.

Varusmiehenkään kannalta rannikkolinnake ei ollut paras mahdollinen palveluspaikka, koska ruokahuolto ei etenkään kelirikkoaikoina sujunut kovin hyvin (välillä se ei toiminut ollenkaan), eikä vapaa-ajan harrastuksia juuri ollut. Toisaalta kolmikymmenluvun varusmiehellä ei ollut paljon vapaa-aikaakaan…

Aseistusta paranneltiin kaiken aikaa sen minkä valtion niukat puolustusmäärärahat sallivat. Ja koko ajan mielessä asui epäilys: entä jos näistä harjoituksista tulee totta?

Kirjan tässä osassa on esitelty myös Laatokan linnoittaminen. Siellä rannikkotykistö toimi kultaisten kupolien varjossa: sekä Konevitsan että Valamon saarilla oli kukoistavat munkkiluostarit. Sotilaat ja luostariväki elivät omissa suljetuissa yhteisöissään, joskin kanssakäymistä oli, ja yleisesti ottaen se näyttää jopa sujuneen hyvin.

Kuva: ”Eteläinen patteri saarella. Konevitsa 1941.09.27”, (osasuurennos) kuva ja kuvateksti SA-kuva.

Aselajin tulikaste talvisodassa ja jatkosodan rajut tarinat

Talvisodan aikana lähes kaikki itäisen Suomenlahden, Karjalankannaksen ja Laatokan rannikkolinnakkeet kävivät ankaria tykistötaisteluja, mutta monen linnakkeen miehet joutuivat puolustamaan asemiaan lähitaisteluissakin, mikä ei liene aivan yleisesti tunnettua. Tietysti tykistön tuli auttoi ja helpotti muiden aselajien, lähinnä jalkaväen, toimintaa.

Kirjassa käydään läpi talvisodan tärkeimmät rannikkolinnakkeilla tapahtuneet taistelut; sotapäiväkirjojen ja muiden virallisten lähteiden antia on elävöitetty mukana olleiden miesten kertomuksilla. Osa niistä on tekijöiden vuosikymmenten varrella muistiinmerkitsemiä, osa julkaistu aiemmin muissa teoksissa.

Jatkosodan taisteluista kirjaan on otettu tietenkin huomattavat ja tunnetut kuten Bengtskär ja Suursaari, joista viimeksi mainitussa taisteltiin useampaan kertaan, ensin Neuvostoliiton, sitten Saksan joukkoja vastaan. Mutta mukana on tuntemattomampiakin taistelutarinoita. Hangon edustan pienestä Morgonlandetista ja sen kuudesta urheasta puolustajasta ei ole paljon kertomista – heinäkuussa 1941 vihollinen otti heidät kaikki vangeikseen, ja jatkosodan jälkeen vain yksi palasi. Rajuja taisteluja käytiin myös Laatokalla ja Äänisellä; varsinaisille sotahistorian harrastajille nimet Rahmansaari ja Reska ovat ehkä tuttuja.

Taistelukertomusten lomaan on rytmitetty kuvausta saarten sodanaikaisesta elämästä; siitä miten ruokapuoli hoidettiin pitkälti omin voimin ja linnakkeen lihotussika ristittiin Neuvostoliiton johtomiesten mukaan, jotta lemmikkieläimen lahtaaminen ei tuntuisi niin kohtuuttomalta. Oman osansa vastuusta kantoivat myös lotat ja erityisesti sotilaskotisisaret. He tekivät aluksi työtään täysin korvauksetta, mutta vuodesta 1943 alkaen alkoivat saada puolet lotan päivärahasta. (Kirjasta ei selviä, mistä tämä epäsuhta johtui.)

Kuva: ”Konevitsan siisti sotilaskoti on muuttoaikeissa luostarin asuntorakennuksen toisesta kerroksesta Marian kirkon sivurakennukseen. Kuvassa kanttiinin kauppa käynnissä. Konevitsa 21.7.1942”. Kuvaaja Luutnantti T. Räisänen, kuva ja kuvateksti SA-kuva.

Paikat ja taistelut havainnollistuvat hyvin: miltei kaikista taistelupaikoista on värillinen piirroskartta, muutamista kuten Viipurinlahdella sijaitsevasta Teikarinsaaresta useampikin. Ja vaikka kesän 1944 taistelut olivat yleisesti kovia, saaristossa ne olivat vielä kovempia. Kun viimeiset veneet oli käytetty haavoittuneiden sotilaiden kuljetukseen, muiden oli pakko poistua uiden.

Kuva: ”Kellomäen 254 mm:n järeän patterin (254/45 D) putkea siirretään tuliasemaan. Kellomäki 1942.08.12”, kuvaaja Suomela, kuva ja kuvateksti SA-kuva.

Jatkosodan aikana suomalaisia rannikkotykistön joukkoja oli myös Tallinnan edustalla Naissaaressa. Kerrassaan hellyttävä on virolaisen Hildan ja suomalaisen Klasin tarina: he olivat tutustuneet, rakastuneet ja avioituneet elokuun 1944 lopulla. Viikkoa myöhemmin Hilda kuljetettiin Kadriorgista suuressa muuttolaatikossa ohi evakuointia valvovien saksalaisten. Toisessa muuttolaatikossa matkusti toinen virolaisnainen, ja laatikoiden kyljessä ilmoitettiin sisällöksi ”radiokalustoa”.

Jatkosodan jälkeen Suomelta kiellettiin sukellusveneet ja joitakin muita alustyyppejä, ohjukset, miinat ja torpedot. Rannikkotykistö jatkoi kehitystään, koulutti asevelvollisia ja vartioi maan puolueettomuutta, kunnes se puolustusselvitysten ja säästötavoitteiden seurauksena liitettiin merivoimiin. Enqvist ja Tiilikainen sanovat tämän tulleen täytenä yllätyksenä aselajin johdolle. Samalla luovuttiin osasta kalustoa ja puolustusvoimien maaomaisuus siirtyi pääosin metsähallitukselle. Armeijan yksiköistä tuli vuokralaisia omille tonteilleen. Tekijöiden mukaan aktiivipalveluksessa oleva henkilöstö ”mukautui tilanteeseen hyvässä sotilaallisessa järjestyksessä”, ulkopuoliset nurisivat jonkin verran.

Runsaasti lukemista, paljon komeita kuvia

Kuva: ”Mäkiluodon raskaan, 8 tuuman patterin tykeillä ammutaan syksyllä 1941 venäläisiä laivasaattueita, jotka evakuoivat Hangon alueen joukkoja.” Kuvaaja Suomela, (osasuurennos). Kuva ja kuvateksti SA-kuva.

Enqvist ja Tiilikainen eivät ole merkinneet kirjaan, kumpi on minkäkin osuuden kirjoittanut. ”Saumakohdat” eivät näy, kummankin teksti on sujuvaa, luvuissa ja alaluvuissa (jotka kyllä olisi mieluusti saanut merkitä sisällysluetteloon!) liikutaan notkeasti aiheesta ja tunnelmasta toiseen. Anekdootit ja hilpeät pikkujutut katkovat asiallista esitystä. Ajallisesti ja aineiston määrällä mitaten pääpaino on 1920–1940-luvuissa, ja mukana on sopiva sekoitus rauhanaikaista elämää, aselajin kehitystä ja sotahistoriaa.

Kirja esittelee myös useita tavalla tai toisella eri linnakkeiden tai koko aselajin historiaan liittyviä henkilöitä. Komentajien, Mannerheim-ristin ritareiden ja muiden urhojen joukossa on yksi nainen, rannikkotykistön vihreiden sisarten veteraani Anna-Liisa Veijalainen, joka ehti sotavuosina ja hieman sitä ennen toimia kaikkiaan 28 eri sotilaskodissa Ahvenanmaalta Viipurinlahdelle.

Kuvia on paljon, ja ilahduttavaa kyllä, suurin osa niistä on reilunkokoisia. Tämä on tärkeää siksi, että joukossa on paljon yksityishenkilöiden kokoelmista saatuja tai muuten ennennäkemättömiä tai hyvin harvoin julkaistuja kuvia.

Tekstistä puuttuu nootitus, joskin osa lähteistä on mainittu teksteissä suhteellisen tarkasti. Alaviitteet olisivat tehneet kirjasta vielä käyttökelpoisemman. Lisätietoa kaipaavaa lukijaa johdattaa nyt vain kirjallisuusluettelo, jossa siinäkään ei tekijöiden mukaan mainita kaikkia käytettyjä lähteitä. Esimerkiksi maanpuolustuslehtien artikkelit, sotapäiväkirjat ja kurssijulkaisut puuttuvat, vaikka ne kiinnostaisivat varmaan monia tutkijoita.

Mutta tutkimuskäyttöön kirjaa ei liene edes tarkoitettu. Se on komea katselukirja ja kiintoisaa luettavaa muillekin kuin ”rantapyssyn” miehille. Esimerkiksi veneilijä löytää kirjasta paljon tietoa kesämaisemistaan, vaikka osa kirjassa esiintyvistä linnakkeista (Laatokan, Viipurinlahden ja Suomenlahden ulkosaaret) onkin nykyveneilijän tavoittamattomissa. Mutta jos aikoo ensi kesänä purjehtia vaikkapa itäiselle Suomenlahdelle Pirttisaareen tai Ulko-Tammioon tai läntisten merialueiden Utöhön tai Katanpäähän, voi talven aikana tutustua kirjaan.

Kuva: Katanpään linnakesaari kesällä 2013, kuva Tapio Onnela.

Kuva: Katanpään linnakesaari kesällä 2013, kuva Tapio Onnela.