Rasismi ja ryhmäsuhteet kouluelämässä

Arkipäivän rasismi jää usein piiloon. ”Meidän koulussa ei ole rasismia” -lause kieltää ongelmat ja koulukiusaaminen jatkuu kenenkään siihen puuttumatta. Suomalaiset ja ulkomaalaiset kaveeraavat koulun ulkopuolellakin usein vain omissa porukoissaan. ”Maassa maan tavalla” -vaatimus voi tuntua kohtuuttomalta kun siihen sisältyy uhkaa ja ryhmästä poissulkemista. Tutkija Anne-Mari Souto pohtii kouluelämän arkirasistisia ilmiöitä ja havainnoi monikulttuuristen luokkien ryhmädynamiikkaa Joensuussa.

Souto, Anne-Mari: Arkipäivän rasismi koulussa. Etnografinen tutkimus suomalais- ja maahanmuuttajanuorten ryhmäsuhteista. Nuorisotutkimusverkosto, 2011. 224 sivua. ISBN 978-952-5464-84-9.

Anne-Mari Souton Arkipäivän rasismi koulussa on väitöskirjatutkimus. Sen lähdeaineisto on kerätty parista monikulttuurisesta luokasta suuressa joensuulaiskoulussa kymmenisen vuotta sitten. Ympäröivissä lähiöissä asuu pääosin venäjänkielisiä maahanmuuttajaperheitä. Muut tutkimuksen piiriin osuneet ulkomaalaiset ovat tulleet Suomeen venäjänkielisiä aikaisemmin, Vietnamista ja entisen Jugoslavian alueelta. Heitä on mukana vain muutamia. Souto rajaa maahanmuuttajanuoriksi vain ne, jotka ovat syntyneet ulkomailla ja päätyneet tavalla tai toisella sen jälkeen Suomeen ja Joensuuhun.

Nuorisotyössä ja tutkijana

Arkipäivän rasismi koulussa -väitöskirjan tutkimusaineisto on koottu sekä haastattelemalla oppilaita että havainnoimalla heitä eri tilanteissa: tunneilla, koulun käytävillä, pihalla, nuorisotalolla, harrastuksissa. Soutolla on ollut tähän hyvät edellytykset, koska hän on toiminut Joensuussa sekä nuorisotyöntekijänä että tutkijana muun muassa paljon mainetta niittäneessä Exit-projektissa 1998-2002. Siinä oli mukana paitsi nuoriso- ja sosiaalityöntekijöitä, myös monta lupaavaa ja nyt jo väitellyttä nuorta tutkijaa. Exitin tarkoitus oli ”vierottaa” joensuulaisskinit niin ”aatteesta” kuin usein rikollisesta toiminnastakin sekä ennaltaehkäistä rasististen ennakkoluulojen leviämistä.

Joensuun yliopiston puolella Exitin kanssa rinnan kulki Vesa Puurosen johtama ”Joensuun skinit – yhteisön tuote?” -tutkimushanke. Niin Exit kuin Puurosen tutkimusryhmä (Päivi Harinen, Tarja Hilden, Sini Perho) jalkautui konkreettisesti nuorten pariin ja myös organisoi koululuokille ja suomalaisille ja ulkomaalaisille oppilaille erilaisia tilaisuuksia. Juuri nuorten haastattelut ja havainnoiva läsnäolo olivat keskeinen tutkimusmetodi.

Myöhemmin Anne-Mari Souto on hankkinut vankan teoreettisen pohjan nuorisotutkijana myös Helsingin vuosinaan, mikä näkyy erilaisten tutkimusaineistojen käytössä, myllyttämisessä ja analyysissä. Nuorisotutkimusverkosto on ollut se akateeminen piiri, jossa hieno väitöskirja on lopulta syntynyt. Esipuheessa Souto jakaa auliisti kiitosta monelle taholle.

”Maassa maan tavalla”

Arkipäivän rasismi koulussa kertoo alaotsikkonsa mukaan paljon nimenomaan suomalaiskoululaisten ja ulkomaalaisten (lue: venäjänkielisten) ryhmäsuhteista. Se kertoo siitä, miten ryhmädynamiikka toimii ja sulkee toisia joskus porukan ulkopuolelle esimerkiksi viattomalla lauseella ”Maassa maan tavalla!”. Tutkimus paljastaa monet arkipäivän rasismin piiloon jäävät puolet – katseet, selän kääntämiset, rasistiset vitsit ja rankemmatkin nimittelyt. Venäläistyttöjä huoritellaan ja venäläispojan kanssa kaveeraava suomalaistyttö joutuu helposti oman ystäväpiirinsä ylenkatsomaksi. Koulu ei yllättäen läheskään aina huomaa tätä piilorasistista kiusaamista ja ryhmien välisiä jännitteitä, kun kuvitellaan, että juuri luokissa ”kotouttaminen” ja ”mamutyö” sujuisi sukkelammin kuin muualla.

Anne-Mari Souto on tutkijana mielestäni vankka ”insider” eli sisäpiiriläinen suhteessa haastateltaviinsa. Tätä tutkijan asemaa ja osallisuutta hän myös pohtii aika ajoin, kuten tällaisessa väitöskirjassa kuuluukin tehdä. Vaikka ikäero ja sukupuoli aina vaikuttavat, Souto on päässyt hyvin lähelle niin suomalaisia kuin venäläisiä ”kontaktejaan”. Voisi jopa puhua harvinaislaatuisesta luottamuksesta, mikä heijastuu vaikkapa suorissa haastattelusitaateissa. Erittäin paljonpuhuvia ovat myös havainnointeihin liittyvät katkelmat eri tilanteista ja oppilasryhmien kohtaamisista koulussa tai sen ulkopuolella. Näitä sitaatteja olisi lukenut enemmänkin…

”Meidän koulussa ei ole rasismia”

Arkipäivän tai kulttuurisen rasismin tunnistaminen ei aina ole helppoa. Väitöskirjan luettuani aloin pohtia sitäkin, olisiko suomalainen ”ujous” joku verukkeenomainen takaportti, johon aina vedotaan kun tutustuminen tai kanssakäyminen ulkomaalaisten kanssa on monen mielestä niin hankalaa. Suomalaisillehan selän kääntäminen, puhumattomuus ja toiseuden torjuminen ovat usein mitä luontevimpia käyttäytymistapoja(?). ”Kansanluonne”-, kulttuuri- ja mentaalierot astuvat kuvioihin esimerkiksi silloin kun ulkomaalainen tulkitsee näitä käyttäytymismalleja omalla tavallaan.

Souton mielestä kouluilla on kyllä käytössään jo valmiudet ja välineet toimia siten, että suomalaisnuorten ja ulkomaalaisten tasa-arvoisia suhteita ja kanssakäymistä tuettaisiin luokkahuoneissa ja koulujen käytävillä paljon nykyistä enemmän. Piilorasismi ja rasistinen kiusaaminen pitää vain ensin tunnistaa ja puuttua siihen välittömästi. Samalla tulee kehittää uusia aktiivisia toimintamalleja ja tapoja rasististen asenteiden ja käyttäytymisen ennaltaehkäisemiseen. ”Meidän koulussa ei ole rasismia” on tutkijan mielestä juuri se lause, mikä kertoo haluttomuudesta kohdata ongelmia ja tunnistaa niitä. Se ei myöskään anna tilaa uhrien kokemuksille.

 

 

 

 

 

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *