Rasismia ja piilorasismia vastaan

Turun yliopiston kulttuurihistorian dosentin, tutkijatohtori Marjo Kaartisen tutkimus Neekerikammo on voimakas puheenvuoro rasismia ja piilorasismia vastaan. 1970-luvulla otettu valokuva koululuokasta, jonka taululla olevissa kirjainmalleissa N-kirjainta opetettiin hokemalla "N niinkuin neekeri", on saanut hänet havahtumaan tosiasiaan, että hän on itsekin elänyt osana rasistista kulttuuria. Tämän rasismin eräänä ilmentymänä on ollut halventavan "neekeri"-sanan pitkään jatkunut käyttäminen. Kaartisen mukaan tämä sana ei voi koskaan olla neutraali, koska "se on meillä historiansa aikana ladattu samalla valkoisen miehen ylemmyydellä kuin englannin kielessäkin".

Kaartinen, Marjo: Neekerikammo. Kirjoituksia vieraan pelosta. k&h, 2004. 189 sivua. ISBN 951-29-2568-0.

Turun yliopiston kulttuurihistorian dosentin, tutkijatohtori Marjo Kaartisen tutkimus Neekerikammo on voimakas puheenvuoro rasismia ja piilorasismia vastaan. 1970-luvulla otettu valokuva koululuokasta, jonka taululla olevissa kirjainmalleissa N-kirjainta opetettiin hokemalla "N niinkuin neekeri", on saanut hänet havahtumaan tosiasiaan, että hän on itsekin elänyt osana rasistista kulttuuria. Tämän rasismin eräänä ilmentymänä on ollut halventavan "neekeri"-sanan pitkään jatkunut käyttäminen. Kaartisen mukaan tämä sana ei voi koskaan olla neutraali, koska "se on meillä historiansa aikana ladattu samalla valkoisen miehen ylemmyydellä kuin englannin kielessäkin". Ja englannin kielessä sana puolestaan on ollut keskeinen osa kolonialistista tekstiä. Tutkimuksessaan Kaartinen osoittaa, kuinka suomalaisten kuvaukset afikkkalaisista ja Afrikan luonnosta ovat omasta puolestaan ilmentäneet syvälle länsimaiseen ajatteluun ja kolonialismiin pesityneitä rasistisia ja piilorasistisia käsityksiä "toisista"

Kaartisen tukimuksessa on kolme osaa. Ensimmäinen sisältää teoreettista pohdiskelua "toiseudesta" ("vieraasta"), rodusta ja rasimista. Toinen ja kolmas osa käsittelevät suomalaisten kuvauksia afrikkalaisista ja Afrikan luonnosta. Tutkimusaineistona ovat lähinnä matkakirjat ja erityisesti Keniaa koskevat kuvaukset. Runsaasta kahdestakymmenestä matkakirjasta suurin osa on lähetystyön kuvauksia, mutta viiden eniten lainatun teoksen joukossa ovat myös Akseli Gallen-Kallelan Afrikka-kirja (1931), C. T. Erikssonin Seikkailujeni Afrikka (1932) ja Annikki Sankarin Afrikkalainen uni (1984). Erityisesti afrikkalaista ihmistä koskevien kuvausten käsittelyssä Kaartinen ei kuitenkaan rajoitu pelkästään Kenian-kuvauksiin eikä pelkästään matkakirjoihinkaan. Tutkimuksesta löytyykin viittauksia myös maantieteellisiin tietokirjoihin, muistelmiin, elämäkertoihin, lehtiartikkeleihin, elokuviin, urheiluselostuksiin, vanhoihin maalauksiin ja laulujen sanoihin. Usein Kaartinen lainaa myös Väinö Lesosen novellikokoelmaa Pole sana Afrika (1999). Kenia ja kenialaiset toimivatkin tutkimuksessa edustavina esimerkkeinä suomalaisten ja yleensä länsimaalaisten tavasta suhtautua "toiseen". Kenian sijasta tutkimuksen kohteeksi olisi Kaartisen mukaan kelvannut yhtä hyvin jokin muu Afrikan maa ja afrikkalaisten sijasta jotkut muut "toiset": hän kehottaakin lukijaa asettamaan "neekeri"-sanan tilalle "mustalaisen" tai "homon" havainnollistamaan ajattelumme kaavamaisuutta.

Teoreettisesti Kaartinen nojaa lähinnä postkoloniaaliseen ajatteluun, jolle on ollut tyypillistä purkaa jälkistrukturalismin hengessä länsimaisia merkitysjärjestelmiä paljastaakseen niiden taustalla olevia vallankäytön muotoja. Paljolti Michel Foucaultin tukeutuvan Edward Saidin tutkimusta Orientalism (1978) Kaartinen pitää ohittamattomana, kun puhutaan "toiseudesta". Saidillahan orientalismi on diskurssi tai merkitysjärjestelmä, jonka länsimaalaiset ovat luoneet itämaista (pääasiassa Lähi-Idästä) itsensä negaatioksi; kuvaksi siitä, mitä he itse eivät mielestään olleet. Kaartinen liittyy moniin tutkijoihin siinä, että hänen mielestään orientalismin "lainalaisuudet" voidaan siirtää muihinkin kuin Lähi-Itää koskeviin teksteihin. Afrikan-kuvaukset tuottavat siten "afrikanismiksi" kutsutun merkitysjärjestelmän, joka osoittautuu monilta osin analogiseksi orientalismin kanssa. Saidin tavoin Kaartinen on kiinnostunut suomalaisten "mielikuva-Afrikasta" ja "mielikuvatropiikista", ei siitä millaisia Afrikka tai trooppiset seudut "todellisuudessa" ovat tai ovat olleet. Afrikan-kuvaukset ovatkin luonteeltaan siten konstruktivistisia. Samalla tavalla sellaiset termit kuin "neekeri" ja "rotu" ovat kulttuurisia ilmiöitä ja siten "tehtyjä". Luonteeltaan ne ovat usein rasistisia, olkoon kyse sitten ns. tieteellisestä rasismista tai "arkijärkirasismista" (usko itsen paremmuuteen suhteessa toiseen), jonka Kaartinen näkee viimeaikojen Suomessa tulleen "miltei sallituksi".

Luvussa "Neekerikammo" Kaartinen havainnollistaa osin teoreettiisin pohdinnoin mutta pääasiassa teksinäytteitä tulkitsemalla suomalaisten rasistisia tai ennemminkin piilorasistisia käsityksiä afrikkalaisista. Hän kirjoittaa mm. normivalkoisuudesta ja erilaisista länsimaisista "neekerityypeistä". Hän osoittaa, kuinka suomalaiset ovat muiden länsimaalaisten tavoin pitäneet afrikkalaisia laiskoina, alkukantaisina, villeinä, julmina, pakanallisina, eläimellisinä, ahneina, kömpelöinä, rumina, lasten kaltaisina ja erityisen seksuaalisina. Heihin liitetyt positiivisetkin ominaisuudet, kuten fyysinen vahvuus ja musikaalisuus, ovat nekin usein olleet piilorasistisia. Kirjansa kolmannessa osassa "Afrikkalainen luonto" Kaartinen esittelee orientalismin mallin mukaan muodostetun termin "tropikalismi", joka on trooppisia alueita koskeva länsimaalainen merkitysjärjestelmä. Sillekin on ollut ominaista kohteensa tekeminen "toiseksi" ja sekin on ollut länsimainen vallankäytön muoto, joka ilmenee kuvausten tasolla Mary Louise Prattin termein "kaiken-näkemäni-hallitsija" -ajattelutapana. Suomalaisten luonnonkuvauksiin liittyy esimerkiksi käsitys Afrikan historiattomuudesta, mitä osoittaa esim. kaupunkikuvausten vähäisyys. Niin ikään "tropikalismiin" kuuluu kaksijakoinen kuva Afrikasta sekä helvettinä että paratiisina. Helvettiä edustavat Afrikkaan liitetyt sairaudet, myrkylliset vedet, ankarat sääolot ja erityisesti sairauksia levittävät pieneläimet (suuret pedot, kuten krokotiilit, leijonat ja käärmeet ovat jääneet jostain syystä Kaartisen tutkimuksessa lähes olemattomalle huomiolle). Afrikan luonto on nähty myös paratiisillisena: monet suomalaiset ovat ilmaisseet ihastuksensa ja rakkautensa Afrikan taivasta, lintuja ja kasvillisuutta kohtaan. Erityisesti kaikki se, mikä luonnossa on liittänyt matkaajaan omaan kotipaikkaan, on herättänyt myönteisiä tunteita. Afrikan rehevä luonto on täyttänyt suomalaisten kaikki aistit ja juuri sen vuoksi se on nähty myös positiivisesti.

Kaartisen tutkimus on tarkoitettu "tavalliselle" lukijalle ja on siten populaaritieteellinen. Teorian ja käsitteistön osalta hän on välttänyt niiden liian pitkälle viedyn problematisoinnin. Hän välttää käyttämästä nykyiselle kulttuurintutkimukselle niin tyypillisiä diskurssin ja representaation käsitteitä eikä juutu liiaksi länsimaiseen ajatteluun kiinteästi liittyneisiin rotu- ja evoluutioteorioihin. Toisaalta Kaartisen melko yleistävä ja monia mutkia oikova tutkimus tulkintoineen herättää monia kysymyksiä, joista muutamaa käsittelen seuraavaksi.

Kaartinen tulkitsee tutkimusaineistoaan länsimaisen kolonialismin, tai tarkemmin siitä tehtyjen tutkimusten, kontekstissa. Hänen tutkimuksensa osoittaakin, kuinka hämmästyttävän hyvin postkoloniaalisen tutkimuksen tuottamat ajatukset soveltuvat myös siirtomaita vailla olevien kansojen, kuten suomalaisten, käsitysten tutkimiseen. Tämä soveltuvuus johtuu siitä, että esimerkiksi rasististen ajattelutapojen juuret paikallistetaan yleiseen länsimaiseen ajattelu- ja aate-perintöön. Tämä muistutus, että suomalaiset ovat olleet erottamaton osa yleistä länsimaista aateperintöä, on Kaartisen tutkimuksen perusolettamus ja -sanoma ja sinänsä tärkeä. Suomalaisten "afrikanismi" ja "tropikalismi" eivät siten ole juurikaan poikenneet muiden länsimaalaisten vastaavista merkitysjärjestelmistä ja puheet vaikkapa suomalaisten mahdollisesta muita (imperialistisia) eurooppalaisia suopeammasta suhtautumista afrikkalaisiin ja Afrikkaan osoittautuvat perättömiksi.

Se mikä Kaartisen postkoloniaalisessa lähestymistavasta puuttuu, on suomalaiskuvausten liittäminen niiden julkaisuajan historialliseen kontekstiin. Kaartinen käsittelee aineistoaan tarkoituksellisen epäkronologisesti ja ilman että sitoisi sitä esimerkiksi kuvausten kohdepaikassa tai kirjoittajien kotipaikassa tapahtuneisiin historiallisiin muutoksiin. Hänen tutkimuksestaan saamme lukea suomalaisten Afrikan-kuvausten taustalla olevista yleislänsimaalaisista ajatustavoista ja merkitysjärjestelmistä sekä jonkin verran niiden historiallisesta muodostumisesta. Emme kuitenkaan saa tietää esimerkiksi sitä, miksi suomalaiset ovat niin halukkaasti omaksuneet nämä ajattelulavat; miksi he ovat käyttäneet "neekeri"-sanaa, vaikka moni heistä on epäilemättä ollut tietoinen sen halvenatavasta merkityksestä; mitä päämääriä suomalaisten kielteiset kuvaukset mahdollisesti ovat palvelleet ja mitä ne kertovat suomalaisista itsestään ja suomalaisesta yhteiskunnasta (muutakin kuin että olemme olleet länsimaalaisia länsimaalaisessa maassa). Nämä kaikki kysymykset olisivat vaatineet aineiston tulkitsemista sen julkaisuajan kontekstissa. Se olisi epäilemättä tuonut Kaartisen tutkimukseen lisää vivahteita ja aineksia ymmärtää paremmin rasistisen ajattelun elinvoimaisuutta.

Yhtä lailla käsittelyn ulkopuolelle jäävät Kaartisen hahmottelemasta yleisestä kuvasta poikkeavat, epäilemättä vähemmistönä olleet käsitykset, jollaisten olemassaoloa Kaartinen ei tietenkään kiellä. Hänen tavoitteenaan on antaa kuva suomalaisten enemmistön käsityksistä ja samalla siitä, mikä "kulttuurisessa kuvastossamme on pysyvää". Historiantukijana Kaartinen ei kuitenkaan hyväksy käsitystä, että nämä "toiseuden rakenteet" (esim. stereotyypit) olisivat muuttumattomia, mutta myöntää, että "kulttuuriset ajatusmallit voivat olla näennäisesti samoja jopa vuosisatoja". Hänen oma aineistonsa kattaa noin sata vuotta ja ainakin sen pohjalta muodostuu varsin homogeeninen kuva suomalaisten suhtautumisesta Afrikkaan ja afrikkalaisiin. Silti Kaartisen olisi toivonut problematisoivan enemmän ajatusmallien "näennäistä" samanlaisuutta käsittelemällä enemmän kuvauksiin liittyviä eroavaisuuksia ja ristiriitaisuuksiakin. Niinikään aineiston edustavuus suomalaisten enemmistön äänenä olisi vaatinut pohdintaa ja perusteluja, vaikka se ei ehkä lopputuloksiin vaikuttaisikaan.

Kaartinen perää yleensä tutkimukselta kohteensa moniäänisyyden tunnustamista. Hänelle itselleen moniäänisyys jää nyt pelkästään länsimaisen "vieraita pelkäävän kulttuurin" ajatusrakenteiden erilaisten piilorasististen variaatioiden tarkastelemiseksi. Tällainen ajattelu voi johtaa vakaviinkiin tulkinnallisiin ongelmiin, jos se merkitsee tutkimuskohteen liian suoraviivaista alistamista yhden lukutavan puitteisiin. Kaartisen tutkimuksessa tämä kulminoituu nähdäkseni hänen tulkinnoissaan aiemmin mainitusta Väinö Lesosen novellikokoelmasta, jonka kertomukset sijoittuvat Mosambikiin, Tansaniaan ja Vietnamiin. Kaartinen myöntää sen mahdollisuuden, että Lesosen novellien minäkertojien ja henkilöiden äärimmäisen rasistiset puheet saattavat olla myös ironiaa (ts. rasististen asenteiden kritiikkiä), mutta siinäkin tapauksessa hän pitää Lesosen kirjaa ainoastaan "huonona vitsinä". Kaartinen kuitenkin soveltaa Lesosen tekstiin samaa lukutapaa kuin ei-fiktiivisiksi tarkoitettuihin teksteihin ja asettaa Lesosen kirjan edustamaan suomalaisten rasistisia käsityksiä afrikkalaisista. Tämä ei ole mielestäni perusteltua.

Kaartisen teoksen nimi "Neekerikammo" on tietenkin iskevä ja houkuttelevakin, mutta samalla se on ehkä myös liikaa lukemista ohjaava. Kaartinen on lainannut aineistoistaan monia kohtia, joissa "neekeri"-sana esiintyy, eniten C. T. Erikssonin muistelmista, kirjasta Kuvauksia maailman kansoista (1909) ja Gustaf Mattsonin matkakirjasta Suomen mies meni Zansibariin (1915). Sana esiintyy toki myös uskonnollisissa matkakirjoissa, jopa niin myöhään kuin 1971 (Toivo Rapelilla). Esimerkkien kasautuminen tietyille teoksille on sinänsä kiinnostavaa ja herättää kysymyksen siitä, miten yleistä "neekeri"-sanan käyttö Suomessa ylipäätään on eri aikoina ollut ja millaisissa teksteissä sitä on viljelty eniten. Siihen emme valitettavasti saa vastausta. Oman käsitykseni mukaan esimerkiksi seikkailukirjallisuuden ohella ns. asiatekstit (maantieteelliset tietoteokset ja journalismi) ovat viljelleet paljon enemmän "neekeriä" kuin vaikkapa lähetystön kuvaukset. Luulen, että siihen on ollut syynsä, joiden pohtiminen olisi sitonut Kaartisen tutkimuksen lähemmin suomalaiseen kontekstiin.

"Neekerin" tavoin myös "kammo" on vahva ilmaisu ja sillä Kaartinen haluaa kiinnittää huomiota siihen, että rasismin ja piilorasismin takana on vieraita kohtaan tunnettu pelko. Hänen mukaansa suomalaiset ovat kammonneet afrikkalaisia, koska nämä ovat olleet heille niin outoja. Pelon ja kammon termien pohtiminen jää kuitenkin Kaartisella hyvin vähäiseksi, lähinnä viittauksiksi Stuart Hallin käsityksiin rasismista itsepuolustusmekanismina ja sivilisaation ytimessä olevana pelkona tallautumisesta villiyden jalkoihin. Kaartinen olisi toivonut tarkentavan, mitä hän kammolla ja pelolla tarkoittaa; monet hänen esille ottamansa lainauksetkin osoittavat, että pelko on ollut vain yksi osa suomalaisten Afrikkaa koskevaa tunnerekisteriä eikä lopultakaan ehkä edes tärkein. Ihastuksella, kiintymyksellä, hämmennyksellä, inholla jne. on ollut aina tärkeä osa vieraiden kulttuurien kohtaamisessa, myös Afrikan ja afrikkalaisten. Myös kirjoittajien omat toiveet ja unelmat ovat ohjanneet heidän näkemyksiään. Sitä paitsi afrikkalaiset eivät suinkaan ole aina olleet suomalaisille varsinaisesti "outoja" jo senkin vuoksi, että Kaartisenkin esittelemät merkitysjärjestelmät ovat olleet se tuttu kehys, jonka puitteissa Afrikka on kohdattu ja kuvattu.

Kaartinen mainitsee tutkimuksensa erääksi tarkoitukseksi "nostaa esille piilorasismin vaara nykyhetkessä: jos emme tunne historian painolasteja, meidän on vaikea tunnistaa itsessämme toista halventavia ajatuksia". Kaartinen sanoo, että tämä hänen tarkoituksensa on luonteeltaan poliittinen. Voidaan sanoa, että se on myös psykoanalyyttinen. Kaartinen pyrkii paljastamaan usein tiedostamattomasti kantamamme ajattelun "historiallisen painolastin", johon sisältyvien rasististen ainesten tunnistaminen antaa meille mahdollisuuden vapautua tuosta taakasta ja oppia kohtaamaan paremmin vieras ja toinen. Tässä mielessä Kaartisen teos on tärkeä puheenvuoro rasismia vastaan ja tavoitteisiinsa nähden varsin onnistunut. Jokainen sen lukenut joutuu väistämättä katselemaan kriittisesti lausumia, joita esitetään tai on esitetty paitsi vieraiden kulttuurien edustajista myös muista alistetuista ja marginalisoiduista ryhmistä. Ja vielä oleellisempaa: jokainen lukija joutuu miettimään omiin asenteisiinsa pesiytyneitä, usein tiedostamattomia jäänteitä siitä historiallisesta painolastista, joka ei ole halunnut antaa muille samaa arvoa ja elämänoikeutta kuin itselleen.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *