Ratkaisukeskeinen kirja maahanmuuttoviranomaisten ja median suhteesta

Arno Tanner ja Laura Koivisto-Khazaal ovat tarttuneet tuoreessa kirjassaan iäti ajankohtaiseen maahanmuuton teemaan, joka tarkentuu siihen, millä tavoin neljä maahanmuutto- ja ulkomaalaisviranomaista, poliisin ulkomaalaisasiat, Ulkomaalaisvirasto (nyk. Maahanmuuttovirasto), Rajavartiolaitos ja sisäasiainministeriön ulkomaalaisosasto (nyk. sisäasiainministeriön maahanmuutto-osasto) näkyvät ja toimivat mediajulkisuudessa. Kirjan lähestymistapa on rakentava: sekä tiedotusvälineiden että maahanmuuttoviranomaisten toiminta on kriittisessä tarkastelussa.

Tanner, Arno; Koivisto-Khazaal, Laura: Maahanmuutto – ja ulkomaalaisviranomaiset mediassa. Poliisiammattikorkeakoulun tutkimuksia 38/2009, Raja- ja merivartiokoulun julkaisusarja 1. Tutkimuksia 2/2009, 2009. 238 sivua. ISBN 978-951-815-184-8.

Julkisuudessa vaaditaan jatkuvasti ”keskustelua maahanmuutosta”. Keskustelu kuitenkin täyttyy urbaanilegendoista, asiavirheistä ja tuomionpäivänprofetioista eikä se etene mihinkään, ellei ihmisillä ole riittäviä perustietoja siitä, kuinka ja mihin lakeihin ja kansainvälisiin sopimuksiin nojaten maahanmuutto- ja maahanmuuttajapolitiikkaa toteutetaan käytännössä. Ymmärrettävän ja kriittisen tosiasiatiedon välittäminen keskustelun raaka-aineeksi on sekä viranomaisten että tiedotusvälineiden vastuulla.

Arno Tanner ja Laura Koivisto-Khazaal ovat tarttuneet tuoreessa kirjassaan iäti ajankohtaiseen maahanmuuton teemaan, joka tarkentuu siihen, millä tavoin neljä maahanmuutto- ja ulkomaalaisviranomaista, poliisin ulkomaalaisasiat, Ulkomaalaisvirasto (nyk. Maahanmuuttovirasto), Rajavartiolaitos ja sisäasiainministeriön ulkomaalaisosasto (nyk. sisäasiainministeriön maahanmuutto-osasto) näkyvät ja toimivat mediajulkisuudessa. Kirjan lähestymistapa on rakentava: sekä tiedotusvälineiden että maahanmuuttoviranomaisten toiminta on kriittisessä tarkastelussa.

Maahanmuutto – ja ulkomaalaisviranomaiset mediassa jakaantuu kuuteen osioon. Ensimmäisessä luvussa johdatellaan tutkimusaiheeseen, käsitteisiin, aineistoon ja myös kerrataan mainittujen viranomaisten tehtävät ja viestintävastuut. Toisessa luvussa Laura Koivisto-Khazaal tuo esiin, millä tavoin maahanmuuttoviranomaisten toiminta näkyy mediassa. Kolmannessa ja neljännessä luvussa puolestaan Arno Tanner tutkii, millaiseksi toimittajat näkevät maahanmuuttoviranomaisten viestinnän. Viidennessä luvussa tehdään johtopäätökset, ja kuudennessa luvussa eritellään suosituksia maahanmuuttoviranomaisten viestinnän ja toimittajien maahanmuuttotiedon lisäämiseksi.

Laura Koivisto – Khazaalin kirjoittama luku ”Maahanmuuttoviranomaisten mediakuva 2005-2007” muodostaa kirjan kiinnostavimman ytimen. Millaiset asiat Rajavartiolaitoksen, Ulkomaalaisviraston, sisäasiainministeriön maahanmuutto-osaston ja ulkomaalaispoliisin toiminnassa ylittävät uutiskynnyksen? Millainen asetelma viranomaisten, viranomaistoiminnan kohteiden sekä toimintaa kommentoivien toimijoiden välille syntyy pääkirjoituksissa, kotimaanuutisissa, ulkomaanuutisissa, reportaaseissa, yleisönosastoissa, toimittajan mielipidekirjoituksissa ja vieraskynäkirjoituksissa? Keneen luotetaan uutisen tietolähteenä ja puolueettomana ”asiantuntijana”, keneen suhtaudutaan kriittisemmin?

Koivisto-Khazaalin mukaan poliisi on maahanmuuttoon ja ulkomaalaisasioihin liittyvien aiheiden osalta ns. ”vakaa lähde”: sen puoleen käännytään rutiininomaisesti ja usein. Kuitenkin aiheet painottuvat voimakkaasti ihmiskaupan ja laittoman maahantulon kaltaisiin ”dramaattisiin” aiheisiin antaen vääristyneen kuvan sekä ilmiöistä että ulkomaalaispoliisin yleisimmistä työtehtävistä. Tutkimuksen ajanjaksolla 2005-2007 ihmiskauppatapauksia tuli ilmi yhdeksän ja laittoman maahantulon järjestämisiä 68, mutta ulkomaalaisvalvonta kohdistui yli 3500 maassa olevaan. Silti joka viidennes lehtijutuista käsitteli ihmiskauppaa tai laitonta maahantuloa, kun ulkomaalaisvalvonta oli aiheena alle kymmenessä prosentissa jutuista. Oleskelulupa-asiat työllistävät poliisia vielä enemmän (vuonna 2008 tehtiin yli 60 000 päätöstä), mutta tiedotusvälineissä tämä vastuualue on lähes vastaavanlaisessa marginaalissa kuin ulkomaalaisvalvonta.

Tiedotusvälineet kyseenalaistavat ulkomaalaispoliisin toimintaa ja lausuntoja varsin harvoin, ja poliisia käytetään ulkomaalaisia koskevissa uutisissa usein ainoana lähteenä. Koivisto-Khazaalin mukaan poliisi kuvataan lehtijutuissa pääosin suojelijana, jopa sankarimaisessa kehyksessä.

Vuoden 2006 suomensomalialaisnuorten karkotuksia koskevan uutisoinnin yhteydessä nämä toimitusrutiinit johtivat monenlaisiin absurdiuksiin. Kotimaanuutisissa Somalia on turvallinen maa, mutta täysin saman lehden ulkomaanuutisissa ”kaoottisessa tilassa”. Kun karkotettavat suomensomalialaisnuoret tulevat kuvatuksi vain oikeudenmukaisten ja lakiin perustuvien viranomaispäätösten kohteina ja heidän elämänprosessinsa jää kokonaan käsittelemättä, he tulevat kuvatuksi myös vieraina, rikollisina, ulkopuolisina, ”vaarallisina toisina”, joita ei selvästikään Suomessa kaivata. Tällöin lukija etäännytetään siitä, että henkilöt ovat tulleet Suomeen lapsina, käyneet suomalaista koulua ja oppineet suomen kielen. Silloin lukija etäännytetään myös siitä, että rikoskierteisyyteen johtava elämänprosessi ei ole mikään suomensomalialaisten erityispiirre, vaan kaikkina aikoina kaikissa yhteiskunnissa esiintynyt kysymys, johon sosiaalipolitiikka etsii ratkaisuja vaihtelevalla menestyksellä.

Siinä missä rikollisen kurjaliston karkottaminen toiselle puolelle maapalloa on muissa yhteyksissä historiankirjoista luettavaa kuvastoa 1700-luvun vankeinhoidosta, suomensomalialaisten nuorten kohdalla karkottamiskäytäntö kyseenalaistuu vain, jos kohdemaan ihmisoikeustilanne voisi vaarantaa karkotettavan hengen. Kuitenkin yleensä tiedetään, että jos kuulumattomuuden tunnetta kokevalle sanotaan: ”sinua ei kaivata tänne ja ne menestyneet teistä ovat joukko yksittäistapauksia joista ei voi yleistää”, on tämä yhtä kannustavaa kuin kiukuttelevalle lapselle sanoisi: ”jos et ole kunnolla, saat kohta karkkia”.

Koivisto-Khazaalin tarkastelemista lehdistä ainoastaan Hufvudstadsbladet haastatteli somalialaistaustaista nuorisotyöntekijää ja Suomen somalialaisyhteisöjen jäseniä, mikä olisi kertonut yhteisön halusta ratkaista ongelmia, olla aktiivisesti mukana päätöksenteossa eikä vain seurata sivusta, mitä muut päättävät olevan yhteisölle parhaaksi. Useamman lähteen käyttäminen viranomaistiedon ohessa näyttäisi antavan kysymyksestä kuin kysymyksestä moniulotteisemman kuvan.

Media-aineistossa Ulkomaalaisvirasto/Maahanmuuttovirasto puolestaan nähdään ulkomaalaispoliisia kriittisemmässä valossa. Rikoksiin syyllistyneiden ihmisten karkotuspäätösten yhteydessä virastoon luotetaan, mutta toisenlaisissa tapauksissa, kielteisten turvapaikkapäätösten ja käännyttämisten yhteydessä virasto kyseenalaistetaan voimakkaasti. Koivisto-Khazaalin mukaan ”onkin huomattavaa ja somalialaisnuorten tapauksesta selvästi eroavaa, kuinka turvapaikanhakijoiden tapauksessa siirryttiin kasvottomien joukkojen kuvaamisesta yksilöiden tarinoihin alle kuukaudessa. Yksilöiden riipaisevista kohtaloista kirjoittamalla aihe tuotiin lähemmäs lukijaa, eikä turvapaikanhakija ollut enää vain joku ulkomaalainen, vaan huolestunut äiti tai isä tai vastasyntynyt vauva.”

On sinänsä perusteltua, että jutut kirjoitetaan ihmisiä kiinnostavalla tavalla. Ongelma Koivisto-Khazaalin mukaan on se, että vain yksittäistapauksiin keskittyminen ei poista alttiutta stereotyyppiseen ajatteluun, ja lain tarkastelun jäädessä marginaaliin syntyy helposti ns. ”viraston ja lain suhteen hahmottamisongelma”. Kun esimerkiksi Helsingin Sanomat kritisoi Ulkomaalaisvirastoa ”epäinhimillisyydestä” ns. ”B-lupalaisten” maastapoistoihin liittyen ilmaisemalla: ”miten inhimillistä on palauttaa ihmisiä väkivallan riivaamiin kotimaihinsa heti, kun se suinkin on teknisesti mahdollista?”, ei kyse ole yksinomaan Maahanmuuttoviraston epäinhimillisyydestä. Päätökset poistamisten teknisestä mahdollisuudesta tekee ulkomaalaispoliisi eikä Maahanmuuttovirasto, ja B-lupalaisen maastapoistokäytäntö sen ollessa ”teknisesti mahdollista” perustuu Suomen kirjoitettuun ulkomaalaislakiin. Päästämällä huonon lain säätäneet lainsäätäjät pälkähästä ja keskittymällä yhden lakia toteuttavan viranomaisen kritiikkiin syyllistytään pinnalliseen ja heikkotasoiseen kritiikkiin. Maahanmuuttovirasto, entinen ulkomaalaisvirasto joutuu paikoin ”hyvän vihollisen” rooliin vastaamaan kaikista maahantulon kontrolliin liittyvistä ongelmista, mikä johtunee osaltaan siitä, että niin lakia kuin muiden maahanmuuttoviranomaisten tehtäviä tunnetaan heikommin ja ne ovat vähäisemmässä julkisuudessa.

Arno Tannerin osuudesta tulee esiin voimakas halu löytää ratkaisuja Koivisto-Khazaalin osuudessa nähtyihin ongelmiin. Toimittajille tehtyjen haastattelujen ja kyselyjen avulla selviää, että he eivät ole huvikseen Maahanmuuttovirastokriittisiä tilanteessa, jossa viranomaista on vaikea saada kiinni, ”yksittäistapauksista” vaietaan visusti salassapitovelvollisuuteen ja ”hakijan ja hänen läheistensä turvallisuuteen” nojaten silloinkin, kun hakija itse on tullut nimensä ja kuvansa kanssa julkisuuteen, eikä selvää salassapitointressiä enää ole. Tannerin haastatteleman toimittajan mukaan Maahanmuuttovirasto oli vuosikausia tulkinnut, että kaikki karkotuspäätökset ovat salassa pidettäviä, ja Helsingin hallinto-oikeus kumosi tulkinnan. Tällöin on toimittajan velvollisuus toimia kriittisesti, etenkin jos aktiivisen salassapidon keskellä samanaikaisesti Maahanmuuttoviraston johtaja puhuu aktiivisesti julkisuudessa ankkurilapsista, potentiaalisista terroristeista ja turvapaikanhakijoiden ”nelinkertaistumisesta” vuoteen 2007 verrattuna, kun kuitenkin virastossa hyvin tiedetään, että vuonna 2007 turvapaikanhakijoita oli vähemmän kuin koskaan 2000-luvulla.

Lisäksi toimittajilla syntyy asiavirheitä helposti tilanteessa, jossa lainsäädäntö tuntuu mutkikkaalta, helposti omaksuttavaa perustietoa ei ole saatavilla, eikä Suomen kokoisessa maassa toimittajien ole suuremmassa skaalassa mahdollista erikoistua ”maahanmuuttotoimittajiksi”. Monipuolisempi maahanmuuttoasioiden koulutus saattaisi olla edellytys sille, että maahanmuuttoaiheisia juttuja, viranomaisten haastamista ja ”vaikeiden kysymysten” pengontaa ei jouduttaisi tekemään liikaa omien, mahdollisesti väärien mielikuvien ja vaalirahvaalta tulleiden, asiavirheitä tursuvien ”vinkkien” varassa.

Tannerin osuus kirjassa on sangen helppolukuinen, ja viranomaisten ohella myös kolmannen sektorin toimijoille hyödyllinen. Ei ole kansalaisjärjestöjenkään kannalta hyvä asia, jos faktatietoja etsivä toimittaja joutuu kokemuksensa mukaan jatkuvasti kohtaamaan päällekäyviä ihmisiä, joiden lause alkaa ”ihan totta”, ”oikeasti” ja tämän jälkeen ilmaan pelmahtaa päivän epäselvä epistola.

Maahanmuutto – ja ulkomaalaisviranomaiset mediassa on hyvin tarpeellinen kirja kaikille, joita maahanmuuttajateema kiinnostaa. Erityisesti sen toivoisi päätyvän toimittajien ja viranomaisten käsiin, joiden asianmukainen toiminta on perusedellytys sille, että aiheesta kiinnostunut kansa voisi luottaa siihen, mitä lehdissä lukee. Hiljattain ilmestyneen ”en ole rasisti, mutta…” (Vastapaino 2009) – teoksen mukaan maahanmuuttokeskustelun kiivastumisen myötä myös tiedotusvälineet ovat alkaneet kiivastua entistä enemmän, mikä ei ole hyvää kehitystä. Jotta journalismi voisi pysyä uskottavana ja kriittisenä, sen on uskallettava myös olla tylsä ja ruisleipämäisen faktapitoinen silloinkin, kun kansa vaatii mitä vaatii. Ruisleipätarjonta voi olla jopa kaupallinen kilpailuvaltti ilmaisen, faktoista piittaamattoman ja kuohuvan ”kansalaisjournalismin” lisääntyessä.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *