Kun lukija tarttuu Óðinnin ratsu -kirjaan, ei ole alkuunkaan selvää minkälaisesta teoksesta on kyse. Takakannessa mainostetaan, että kyseessä on "ensimmäinen suomenkielinen teos, jossa kerrotaan kaikki meidän aikaamme säilyneet tarinat skandinaavisten jumalten värikkäistä vaiheista" ja että "groteskia huumoria pursuava, jylhän runollinen Óðinnin ratsu esittelee mielikuvitusta kiihottavan maailman". Kun teos vielä alkaa johdannolla, jossa lukijan eteen heitetään pikakelauksella skandinaavinen mytologia eri maailmoineen ja hahmoineen, on varsin hämmentävää ryhtyä lukemaan ensimmäistä kappaletta Näkijättären ennustus, joka onkin lyyristä proosaa. Tässä vaiheessa lukija viimeistään selaa kirjan loppuun ja lukee osion Kääntäjältä saadakseen selville, mistä kirjassa on kyse.

Runoilija ja kääntäjä Anni Sumari on toimittanut ja suomentanut yhteen nk. Runo-Eddan ja Proosa-Eddan, jotka käsittelevät skandinaavista mytologiaa ja jotka on kirjoitettu muistiin 1200-luvulla. Runo-Edda jakaantuu jumalrunoihin ja sankarirunoihin, jotka Aale Tynni on suomentanut (Eddan sankarirunot v. 1980 ja Eddan jumalrunot v. 1982). Islantilainen Snorri Sturluson kirjoitti Proosa-Eddan (joka on muuten jälkimaailman antama nimitys teokselle erotukseksi vanhemmasta Eddasta) ilmeisesti 1220-luvulla ja jota ei ole suomennettu. Sumari ei valitettavasti selvennä johdannossa tai Kääntäjältä-kappaleessa syvällisemmin näiden teosten eroja ja syntyä. Runo-Edda on muistiinkirjoitettua runoutta n. 900-1100-luvuilta ja se on säilynyt meille käsikirjoituksena, joka on ajoitettu 1270-luvulle. Snorri Sturluson taas kokosi oman Proosa-Eddansa todennäköisesti selittämään vanhoja jumaltaruja, jotka olivat jo unohtumassa, ja oppikirjaksi skaldeille, joita Sumari hieman virheellisesti kutsuu "runonlaulajiksi", sillä tiettävästi skandinaaviseen skaldiperinteeseen ei ole kuulunut runojen ja tarinoiden esittäminen laulun muodossa.

Mikä ajatus on sitten ollut sekoittaa kaksi eri teosta toisiinsa? Sumari ilmoittaa, että hän on halunnut tuoda tutuksi skandinaavista jumaltarustoa, joka on jäänyt meille suomalaisille varsin tuntemattomaksi ja hän on halunnut tehdä sen lyyrisen proosan muodossa, "joka aukeaa nykylukijalle helpommin kuin mitallinen runo. … olen siis toimittanut ne [Eddat] enkä vain suomentanut suoraan." (HS 10.4.2007) Kääntäjä on ymmärtänyt tehtävän haasteellisuuden, kun hän on pistänyt runot loogiseen järjestykseen ottaen huomioon, ettei se ole mahdollista – tarinathan ovat syntyneet pitkän ajan kuluessa ja niistä on olemassa erilaisia versioita. Lisäksi tarinat on kirjoitettu muistiin kristillisellä ajalla ja tutkijat ovatkin pohtineet sitä, missä määrin kristinuskon vaikutus näkyy näissä muistiin kirjatuissa runoissa. Runojen kerronnallisia aukkoja Sumari on täyttänyt omilla lisäyksillään.

Kirjan lopputuloksesta voidaan olla monta mieltä. HS:n Irma Stenbäck ylistää Sumarin vuosien työtä "kulttuuriteoksi". Näin voimakkaisiin ylistyssanoihin en itse yhtyisi. On sinänsä ansiokasta, että skandinaavisia jumaltaruja tuodaan suomalaisen yleisön tietoisuuteen ja Sumarin toimittama teksti on pääasiassa miellyttävää luettavaa. On kuitenkin eri asia, avautuuko skandinaavinen mytologia siltikään sen paremmin lukijalle tämän teoksen jälkeen, vaan sen tekee ehkä paremmin jokin yleisluontoinen hakuteos aiheesta. Vaikka kirjaan on laitettu useita selittäviä alaviitteitä, moni kohta jää varmasti asiaan perehtymättömälle lukijalle epäselväksi. Kun Loki toteaa Óðinnille, että "esiinnyit ihmisille noitana; se ei minusta miehelle sovi" (s. 204), alaviitteessä sanotaan, että shamanismiin liittyi usein irtautuminen oman sukupuolen roolista. Tarkempi selitys kuuluisi, että noituuden ja shamanismin harjoittamiseen liittyi skandinaavien käsitysmaailmassa seksuaalinen perversio (isl. ergi), jossa mies antaa toisen miehen käyttää itseään hyväksi. Tämän vuoksi noituuden harjoittamisen ei katsottu sopivan miehille vaan naisille (jumalattarille), kuten Snorri Sturluson kertoo Heimskringla-teoksensa Ynglinga-saagassa. Kyse voi olla myös siitä, että kristilliset käsitykset noituuden ja shamanismin paheksuttavuudesta heijastuvat jo teksteihin.

Esittäisin myös kritiikkiä sen johdosta, että Sumari on joutunut turvautumaan suomennoksissaan jo valmiisiin käännöksiin eikä ole käyttänyt alkuperäisiä islanninkielisiä tekstejä. Nyt esimerkiksi jättiläiset on käännetty "tursaiksi"; (s. 24), mikä jättää kyllä lukijalle aika erikoisen mielleyhtymän Jötunheimarin asukkaista (isl. thurs=jättiläinen). Koska tekijä on vapaasti suomentanut ja toimittanut tekstiä, niin voidaan tietysti puhua taiteellisesta vapaudesta käännöksen suhteen, mutta olen sitä mieltä, että alkuperäisen tekstin käyttö ei olisi jättänyt tällaisia tulkinnanvaraisia käännöskukkasia. Kiitokset kirja saa ehdottomasti siitä, että Sumari on käyttänyt translitteroitua islantilaista kieliasua, mikä on harvinaista, sillä yleensä suomalaisissa käännöksissä lähdetään käyttämään ruotsin mallin mukaisia nimiä (esim. Odin ja Tor).

Niin, ja Óðinnin ratsuhan on kahdeksanjalkainen Sleipnir, jonka Loki synnytti.