Jo väitöstutkimuksessaan Sopeutuvat, neuvottelevat, kapinalliset: Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1570–1620 (2007) Anu Lahtinen kertoi Ebba Stenbock-Flemingistä. Nyt hän on kirjoittanut tuon vahvana naisena tunnetun valtarouvan elämäkerran Ebba, kuningattaren sisar. Kirja ei tosin käsittele vain yhtä aatelisnaista vaan myös tämän lähipiirin naisia, lapsia, miehiä ja perheitä 1500-luvun jälkipuoliskon ja 1600-luvun alun Ruotsissa. Esitys laajenee myös valtapolitiikan julmiin kiemuroihin.

Ebba, kuningattaren sisar hahmottaa aatelisperheiden sosiaalista ympäristöä, jossa toimittiin eriarvoisuuden mutta myös vastavuoroisuuden, suojeluksen, vastapalvelusten ja velvoitteiden maailmassa. Suku ja sukulaisverkostot sekä hallitsijan suosio tai epäsuosio määräsivät yksilöiden elämänkulun rajat ja vaikuttamisen mahdollisuudet. Stenbockit kuuluivat Ruotsin valtaeliittiin ja hovin lähipiiriin, joten myös kuningashuoneen tapahtumat vaikuttivat Ebban elämään. Jossain määrin hän pystyi tekemään omiakin ratkaisuja, mutta naisena hänen oli aina syytä ottaa huomioon hyvän käytöksen normit ja sopivaisuuden rajat.

Historioitsijana Lahtinen kirjoittaa Ebban tarinaa nojaten aikalaislähteisiin, joita löytyy Suomen, Ruotsin ja Viron kansallisarkistoista, Lundin yliopiston kirjastosta sekä lukuisista lähdejulkaisuista. Kun lähteistä ei löydy suoria mainintoja päähenkilön elämästä, tekijä kertoo mikä oli mahdollista tai todennäköistä tietyissä tilanteissa ja viittaa hänen lähipiiristään säilyneisiin tietoihin sekä aikakauden yleisiin ihanteisiin. Aiheeseen liittyvää tutkimusta on kirjallisuusluettelossa melkein sata artikkelia ja kirjaa, joiden joukosta löytyy myös toistakymmentä Lahtisen omaa julkaisua. Tekijä on hyödyntänyt myös kaunokirjallisuutta, joka kuvaa Ebba Stenbockin aikaa ja elämänpiiriä.

Lahtisen kovakantisen kirjan päällyksessä komeilee Helene Schjerfbeckin maalaus Ebba Stenbock (1879). Maalauksessa mustahuntuisen rouvan kasvoissa näkyvät kokemusten, surujen ja tunteiden jäljet. Upean päällyksen on suunnitellut Laura Noponen, jonka käsialaa on myös Ebban sukupuu kirjan kansien sisäpuolella. Ebban kasvoja ja päähineen kapeaa valkoista kaistaa lukuun ottamatta koko päällys on kohtalokkaan tuntuisesti melkein musta. Vain kuvan laidoilla on hentoja kultaisia lehviä, ja teoksen käsin kirjoitettu nimi on myös kultainen. Käsiala ei ole 1500-luvulta, mutta se antaa heti vaikutelman menneistä ajoista.

Sukupuu sijoittaa Ebban Stenbockin sekä Leijonhufvudin, Vasan, Brahen, Bielken, Banérin, Sturen ja Sparren suvun verkostoon. Sisällysluettelon perään painettu kartta ”Ruotsi 1500-luvulla ” kuvaa Itämeren piirin näyttämönä, jolla Ebba ja kirjan muut henkilöt liikkuivat. Lisäksi liitteen 17 värivalokuvaa tuo tuulahduksen ajan aatelisten elämän eri puolista. Kuvien joukossa on muutama Lahtisen oma otos dokumenteista, joita hän on käyttänyt tutkimuksissaan. Ja mikä parasta! Kerrankin tietokirjassa on kunnolliset kuvatekstit, joista lukija saa lisätietoa siihen, minkä pystyy itse kuvasta päättelemään. (Ks.alla.)

Muutamaa luetteloa kaipasin tietolaatikkona tai liitteenä. Lista Ebban elinajan kuninkaista hallitusvuosineen ja puolisoineen olisi heti näyttänyt, kuka oli valtakunnan huipulla Ebban elämän eri vaiheissa. Luettelot Ebban sisarussarjasta sekä hänen ja Klaus Flemingin lapsista olisivat puolestaan antaneet heti selkeämmän kuvan jälkeläisistä kuin taidokas sukupuu, jota ei silti olisi saanut jättää pois.

Kirjan sisällysluettelo – 17 lukua – näyttää tasapaksulta pötköltä, kun tekijä ei ryhmittele lukuja tavanomaisesti elämäkerroissa käytettäviin vaiheisiin eli lapsuuteen, nuoruuteen, avioliittoon ja leskeyteen. Eräät hieman arvoitukselliset otsikot eivät kerro lukijalle, mitä niiden alla piilee. Onneksi luvut ovat sen mittaisia, että niitä lukaisee kerralla useita, ja halukkaimmat voivat ahmaista koko kirjan yhdellä istumalla. Tavanomaisen esipuheen tai johdannon sijasta Lahtinen aloittaa dramaattisesti Kuningattaren sisar -luvulla, jossa on vuosi 1597, kun Ebba on jo leski ja yrittää puolustaa Turun linnaa serkkunsa Kaarle-herttuan hyökkäystä vastaan. Ebba uskoo, että hänen miesvainajansa Klaus Fleming tekisi tilanteessa samoin, jos eläisi.

Kerronta etenee pääpiirteissään kronologisesti Ebban lapsuudesta neitoikään, avioon, äitiyteen, leskeyteen, kuolemaan, hautajaisiin, perinnönjakoon ja perintöriitoihin. Ebban tarinan rinnalla Lahtinen käsittelee Kustaa Vaasan poikien keskinäisiä kiistoja sekä Kaarle-herttuan ja kuningas Sigismundin taistelua Ruotsin kruunusta, johon liittyy myös Kaarlen ja Ruotsin itäosien ”diktaattorin” Klaus Flemingin vihanpito. Lopuksi hän esittää jälkipolvien tulkintoja Ebban persoonasta ja pohtii, mitä ”vahva nainen” on merkinnyt menneisyydessä. Mahdollista on, että vahvuus on syntynyt välttämättömyyden pakosta.

Teoksen lopussa on kiitosten ja huomautusten lisäksi lähde- ja kirjallisuusluettelo, johon myös kirjan kuvat on luetteloitu. Tekstilainausten alkukieliset versiot löytyvät viitteistä, joten lukija voi tarkistaa, onko tekijä suomennoksissaan onnistunut säilyttämään alkuperäisen tekstin hengen ja tekemään tekstit hieman muokkaamalla ymmärrettäviksi. Tarkalle lukijalle on nimihakemistosta paljon iloa. Eräiden nimien perään on lisätty jonkin hyödyllinen selitys, esimerkiksi ”Kaarina (paikkakunta)” tai ”Torpa, Ebban perheen kotikartano”.

Ebba syntyi Länsi-Götanmaalla

Ebba lienee syntynyt vuoden 1550 tienoilla. Hänen äitinsä oli Birgitta Leijonhufvud (1514–1572) ja isänsä Gustav Stenbock (1504­–1571), joka omisti Torpan ja Toftaholman kivilinnan Länsi-Götanmaalla. Tienoo oli Ruotsin ja Tanskan rajaseutua, ja perhe kärsi tanskalaisten hyökkäyksistä menettäen alueitaan. Birgitta ja Gustav vihittiin 1531 samalla kun Kustaa Vaasa (1496–1560) vietti häitään ensimmäisen vaimonsa, Katarinan kanssa. Kun Kustaan poika Erik XIV (1533–1577) kruunattiin kuninkaaksi 1560, Gustav sai vapaaherran arvon. Samassa tilaisuudessa hänen Beata-tyttärensä tuleva puoliso Per Brahe vanhempi sai kreivin arvon ja Ebban tuleva puoliso Klaus Fleming ritarin arvon.

Ennen Ebbaa Birgitta oli synnyttänyt ainakin seitsemän lasta, ja katras lisääntyi vielä niin, että sisaruksia oli lopulta ainakin 15. Ebban ja seitsemän muun lapsen syntymäaikaa ei tiedetä eikä myöskään lasten varmaa syntymäjärjestystä, mutta useimpien kuolinvuosi tiedetään. Birgitta ja Gustav Stenbockin perheeseen kuuluivat ainakin nämä lapset: Beata (1533–1583), Katarina (1534–1621), Olof (1536–1599), Erik (1538–1602), Anna (1539/40 – kuoli varhain), Arvid (1541–1607), Cecilia (1545/46–1621), Märta (k. 1624 jälkeen), Ebba (k. 1614), Karl (k. 1609), Abraham (k. 1568), Anna (k. 1573), Sten (k. 1573), Margareta (k. 1583) ja Johan (k. ennen vuotta 1584).

Ebba sai nimensä äidinäitinsä Ebba Erikintytär Vasan (k. 1549) mukaan, joka oli kuningas Kustaa Vaasan serkku ja naimisissa Erik Abrahamsson Leijonhufvudin (k. 1520) kanssa. Oli aivan tavallista antaa lapsille isovanhempien ja muiden sukulaisten nimiä näiden kuoltua.

Sukulaisista Ebban elämään vaikutti vanhempien ohella eniten hänen toiseksi vanhin sisarensa Katarina. Tämä oli ollut vasta 17-vuotias Kustaa Vaasa ottaessa hänet kolmanneksi vaimokseen 1552, kun hänen toinen puolisonsa, Birgitta-äidin sisar Margareta Leijonhufvud (k. 1551), oli kuollut. Ehkä Kustaa iski silmänsä neitoon, kun tämä oli äitinsä kanssa hoitamassa hänen äidittömiä lapsiaan. Tiedä häntä. Katarina ehti olla kuningattarena vain lyhyen ajan ennen Kustaan kuolemaa, mutta hänen asemansa kuningattarena ja myöhemmin kuninkaan leskenä määritteli koko Stenbockien perheen aseman Ruotsin valtakunnan kermassa. Vuonna 1621 kuollut Katarina neuvoi ja auttoi sisaruksiaan ja näiden lapsia vuosikymmenien ajan.

Puoliso Klaus Erikinpoika Fleming

Sukulaisverkostot olivat 1500-luvun maailmassa tärkeitä, eikä kuka tahansa kelvannut puolisoksi Ebballe, vapaaherran tyttärelle. Koska Ebban vanhemmat olivat kuolleet (Gustav 1570 ja Birgitta 1572), leskikuningatar Katarina ja luultavasti Ebban vanhimmat veljet arvioivat mahdollisia kosijoita. Ebballa itsellään ei liene ollut asiassa sananvaltaa, mutta hänellekin on todennäköisesti ollut tärkeää, että tulevalla miehellä olisi riittävästi omaisuutta sekä asema, josta voisi olla hyötyä erityisesti perheen poikien uralla.

Varteenotettava sulhaskandidaatti oli Klaus Erikinpoika Fleming (n. 1535–1597), soturi valtakunnan itäosasta. Hän ilmaantui kuvioihin luultavasti 1560-luvun lopulla. Sotatoimiin osallistuneet Ebban veljet tunsivat hänet ennestään. Viikin vapaaherran arvo, jonka Juhana III oli myöntänyt Klausille vuonna 1568 kruunajaisissaan, oli ehkä Stenbockien minimivaatimus. Klaus sai arvonimen, koska hän oli kääntänyt Mälarenjärven laivaston Erik XIV:tä vastaan ja auttanut Juhanaa nousemaan valtaan. Vuoden 1571 tienoilla Juhana nimitti Klausin myös laivaston yliamiraaliksi.

Vielä sopivampi sulhasehdokas Klausista tuli, kun hänen leskiäitinsä Hebla Sparre kuoli 1572 jättäen hänelle Kuitian ja Suitian Flemingien suuren maaomaisuuden. Enää ei haitannut, että sotia käynyt Klaus oli koulimaton, äkkipikainen ja huonotapainen jopa aikansa mittapuulla. Ebba oli kai tottunut miesten karkeisiin tapoihin, sillä hänen veljensä Erik, Olof ja Arvid tunnettiin melkoisina riitapukareina.

Klaus oli ainakin 15 vuotta vanhempi kuin Ebba, mutta ikäero oli tavanomainen ajan mittapuulla. Ebba oli 16-vuotias avioon astuessaan, mikä oli 1500-luvun aatelismorsiolle tyypillinen naimaikä. Aatelisneidot solmivat avioliiton yleensä 16–20-vuotiaina. Tavanomaista oli sekin, että sulhasella oli jo ennen avioliittoa siitettyjä lapsia. Klausilla oli ainakin neljä aviotonta lasta: Karl (k. 1597), Gottskalk (k. 1593), Olof (k. 1599) ja Filippa. He saivat kasvaa suvun piirissä ”palvelijoina”, ja Klaus antoi sittemmin heille ja heidän äidilleen verovapaita perintötiloja, jotka Kaarle-herttua puolestaan antoi takavarikoida. Heillä ei kuitenkaan ollut oikeutta Flemingin vaakunaan ja vapaaherran arvoon eikä suureen maaomaisuuteen.

Koska sekä Ebban että Klausin vanhemmat olivat kuolleet, järjesti leskikuningatar Katarina morsiusparin hääjuhlat mahdollisesti Tukholman kivitalossaan Svartmunkegatanilla. Vihkiminen tapahtui pyhäinmiesten päivänä 1573. Juhlat kestivät useita päiviä, ja niissä oli läsnä vaikutusvaltaisia kälyjä ja lankoja. Juhlan kunniaksi saatettiin järjestää myös turnajaiset, kuten aatelishäissä oli tapana. Varjon hääjuhliin loi Ebban Anna-sisaren kuolema sairauskohtaukseen häiden aikana. Huomenlahjaksi Klaus antoi Ebballe tiloja Lounais-Suomesta, muun muassa Kauselan tilat Kaarinasta. Lahja oli morsiamen ”leskeneläke”, jonka hän olisi saanut käyttää miten halusi, mutta Kaarle-herttua iski kyntensä siihenkin. Ebba sai 1608 tilasta takaisin kuninkaallisella palautuskirjeellä, mutta omistuskiistoja selvitettiin vielä pitkään.

Juhana III jatkoi Klaus Flemingin palkitsemista vielä 1574 nimittämällä hänet Viipurin linnan käskynhaltijaksi. Epäluuloisen ja äkkipikaisen kuninkaan suosio kuitenkin vaihteli, ja vuodesta 1576 lähtien Klaus sai vain vaatimattomia tehtäviä jäätyään kiinni kruunun verotulojen kavaltamisesta. Tosin hän ei ollut ainoa, joka pimitti kruunun saatavia.

Vuonna 1589, kun Juhana kaavaili poikansa, Puola-Liettuan kuninkaan Sigismundin, paluuta Ruotsin kruununperijäksi, Klaus näki tilaisuutensa tulleen. Hän kannatti Juhanan ajatusta, vaikka monet valtaneuvokset sitä vastustivat. Kuningas palkitsi hänet ylenpalttisesti nimittämällä hänet Upplannin ja Norlannin laamanniksi, Pohjanmaan tuomariksi, Suomen ja Viron käskynhaltijaksi, Venäjän sodan ylipäälliköksi ja vieläpä Tukholman käskynhaltijaksi. Kuten Lahtinen toteaa, Klaus Flemingin valta-asema ei ollut missään suhteessa miehen todellisiin kykyihin.

Juhanan kuoltua 1592 Klaus Fleming oli uskollinen myös hänen pojalleen Sigismundille, jota taas kruunua itselleen himoitseva Kaarle-herttua vastusti. Vaikka Sigidmund kruunattiin Ruotsin kuninkaaksi 1594, Kaarlen valtapyrkimykset jatkuivat ja leimasivat niin Klaus Flemingin kuin Ruotsin muidenkin ylimysten elämää. Kärsiä saivat hänen lapsensa, vaimonsa ja tämän veljet Erik, Karl ja Arvid.

Perhe-elämää

Aateliset viettivät 1500-luvulla liikkuvaa elämää siirtyen maatilalta ja kartanolta toiselle vuodenajan, poliittisten kokousten, perhetapahtumien tai virkatehtävien vaatimalla tavalla. Välimatkat olivat pitkiä, ja asuinpaikan vaihtuessa otettiin mukaan arkkukaupalla vaatteita, huonekaluja ja muuta irtainta. Seurueeseen kuului paljon väkeä: imettäjiä, lapsenpiikoja, seuranaisia, hovipoikia, henkilökohtaisia palvelijoita, kirjureita, pappeja ja lääkärin virkaa tekeviä ”partureita”. Seuranaisten joukossa saattoi olla sekä rouvan että herran sukulaisia. Asuinpaikoissa kävi usein myös vierailijoita ja viestintuojia. Aatelisrouvat valvoivat itse palvelusväkensä arkista työtä ja huolehtivat puolisonsa poissa ollessa muun muassa tilojen tuotteiden myynnistä.

Avioliittonsa alkuaikoina Ebba oleskeli paljon Ruotsin puolella Stenbockien tiloilla ja myöhemmin Suomen puolella miehensä tiloilla ja ”virka-asunnossa” Turun linnassa. Hän vietti aikaa myös Katarina-sisarensa luona Ahvenanmaalla Kastelholman linnassa, joka oli sisaren leskeneläkkeenä vuosina 1569–1603. Ebba jopa synnytti 1575 ensimmäisen lapsensa Gustavin Ahvenanmaalla.

Naimaton Märta-sisar oleskeli usein sisartensa luona. Kun Ebballa oli omia lapsia, hän kävi puolestaan tukemassa ja auttamassa sukulaisnaisia näiden saadessa jälkikasvua. 1580-luvulla hänen tiedetään oleskelleen Beata-sisarensa Ebba-tyttären luona tämän lapsivuodeaikana. Stenbockin sisarukset pitivät tiiviisti yhteyttä keskenään myös kirjeitse. Varsinkin Katarina ja Märta käyttivät kynää ahkerasti.

Ebballa ja Klausilla oli ainakin kuusi lasta, ja heidät mainitaan sukutauluissa tässä järjestyksessä, mikä ei välttämättä ole heidän syntymäjärjestyksensä:

Gustav (1575–1583)
Erik (kuoli nuorena)
Katarina (k. 1649)
Johan (1578–1599)
Hebla (k. 1639)
Margareta (k. 1599)

Pojista Erik kuoli pienenä, ja hänet haudattiin Paraisten kirkkoon. Gustav ei ehtinyt elää edes kymmenvuotiaaksi, sillä hän kuoli vuonna 1583 Rydholmin kartanossa, jossa hän oli vierailulla äitinsä kanssa. Samaan aikaan kuoli myös kartanon 50-vuotias emäntä, Ebban sisar Beata. Ebban kolmas poika, Johan, kuoli Kaarle-herttuan kostotoimien uhrina ennen kuin hän ehti perustaa perhettä. Hänet mestattiin marraskuussa 1599 Turun torilla, ja hänen ruumiinsa haudattiin tuomiokirkkoon. Samalla pölkyllä mestattiin myös Flemingin avioton poika Olof. Margareta-tytär jäi naimattomaksi ja kuoli samana vuonna kuin Johan. Vain Katarina ja Hebla elivät äitinsä jälkeen. Erik Bielken (k. 1638) kanssa vuonna 1620 avioitunut Katarina kuoli lapsettomana, mutta Per Banérin (k. 1644) kanssa vuonna 1615 avioitunut Hebla sai kahdeksan lasta, kolme tyttöä ja viisi poikaa.

Kartanoissa ja linnoissa oli paljon väkeä, joka intoutui jokapäiväisten puuhiensa välillä myös hauskanpitoon. Silloin lienee olut ja ehkä viinikin virrannut, musiikki soinut, helmat heilahdelleet ja jalka noussut kepeästi tanssin tahdissa. Toisaalta lujasti Jumalaan uskovalle väelle olivat myös hengelliset tilaisuudet ja hartaushetket tärkeitä. Lopulta kaiken uskottiin olevan korkeimman kädessä. Asuessaan Turun linnassa Suomen käskynhaltijan puolisona Ebba saattoi myös osoittaa vieraanvaraisuutta. Hänen tiedetään emännöineen 1593 veljensä Karlin ja Birgitta Västgöten häitä Turun kapitulitalossa.

Kuninkaalle uskollinen käskynhaltija

Venäjää vastaan käyty ”pitkä viha” 1570–1595 oli päättynyt Täyssinän rauhaan, mutta odottaessaan Sigismundin joukkojen tuloa Ruotsiin Klaus Fleming piti sotajoukkoja valtakunnan itäosassa linnaleirissä talonpoikien majoitettavana ja muonitettavana. Kun talonpojat pyrkivät valittamaan asiasta Kaarle-herttualle, Klausin sotilaat pahoinpitelivät, vangitsivat ja surmasivat heitä. Ruotsin puolella Kaarle oli kiristänyt herrainpäivillä ja valtiopäivillä yhä enemmän toimivaltaa itselleen, mutta Klaus piti Suomen puolta ankarassa valvonnassaan 1592–1597. Hänen mielestään tärkeintä oli pitää alue uskollisena kuningas Sigismundille millä hinnalla hyvänsä, mutta hänen keinonsa hirvittivät aikalaisia.

Kun rahvas talvella 1595–1596 nousi Pohjanmaalla kapinaan, Klaus tukahdutti sen kovin ottein ja sulki kapinaa johtaneen Jaakko Ilkan Turun linnan vankilaan. Mies onnistui kuitenkin pakenemaan. Marraskuussa 1596 alkoi nuijasodaksi kutsuttu talonpoikaiskapina, kun maakuntien tyytymättömät talonpojat kokoontuivat jälleen ja hyökkäsivät nuijin, kirvein, keihäin, jousin ja muutamin pyssyin varustautuneina kruunun virkamiesten ja sotilaiden kimppuun. Talvella 1596–1597 näki Fleming ainoaksi ratkaisuksi nuijamiesten nujertamisen haarniskoitujen ratsujoukkojen voimin. Oli selvää, että talonpojat hävisivät julman välienselvittelyn, jossa antautuneitakin surmattiin armotta. Ebba ei liene kannustanut Klausia julmuuksiin, sillä hänen kerrotaan usein varotelleen miestään, auttaneen valittajia ja pelastaneen vangittuja.

Nuijasodan jälkeen Sigismundin kannattajat jäivät odottamaan täydennysjoukkoja Puola-Liettuasta ja valmistautuivat puolustamaan kuningasta, mutta joukkoja ei kuulunut. Huhtikuussa 1597, kun Klaus oli palaamassa Uudeltamaalta Turkuun, hän sairastui Pohjan pitäjässä aterian jälkeen ja kuoli, ennen kuin Ebba ehti hänen luokseen. Kirjeessään Katarinalle Ebba kertoi miehensä kuolleen hyvän kuoleman, mors beatan, kaavan mukaisesti eli rauhallisesti, Jumalan säätämänä hetkenä ja pelastukseen luottaen:

”Kun hän huomasi, että hän kävi liian heikoksi, pyysi hän parturiaan Maisteri Markusta, että tämä lukisi hänelle kirjoistaan, ja uskoi henkensä ja sielunsa Kaikkivaltiaan Jumalan käsiin ja valtaan, ja antoi henkensä niin arvokkaasti, että voin lohduttautua sillä kaikkina murheellisina elämäni päivinä.”

Klaus Flemingin ruumis vietiin Turun linnan kappeliin odottamaan hautajaisia, ja Turun kirkonkelloja soitettiin monta päivää. Huhut väittivät Klausin tulleen myrkytetyksi tai tehneen itsemurhan. Historioitsija Johannes Messenius taas väitti kronikassaan hänen kuolleen ”lappalaisen nuoleen”, ja Kaarle-herttua kirjoitti kalenteriinsa:

”Sain tietää, että sapekas Suitian Klaus Fleming oli kuollut, kun hän ensin, Luoja paratkoon, oli järjestänyt surkean verilöylyn poloisten talonpoikien tuhoksi.”

Huhut Klaus Erikinpoika Flemingin kunniattomasta kuolemasta loukkasivat vainajan leskeä. Kirjeessään Katarinalle Ebba totesi, että Kaarle-herttua oli sanoin, kirjein ja painetuin kirjoituksin hyökännyt hänen miestään vastaan eikä antanut tälle kuoleman jälkeenkään rauhaa, vaan olisi halunnut tulkita Klausin kuoleman pahimmin päin.

Kuninkaalle ja miehelleen uskollinen Ebba

Kaarle-herttua otti keväällä 1597 manner-Ruotsin hallintaansa ja pakotti Ebban veljet Erikin, Karlin ja Arvidin luopumaan käskynhaltijan tehtävistään ja luovuttamaan linnansa. Kun herttua sai valtiopäivien valtuutuksen, hän purjehti syksyllä Turkuun kukistaakseen ”kapinalliset suomalaiset”. Syyskuussa hän alkoi piirittää linnaa, jossa asuivat käskynhaltija ja Suomen puolustusta johtava Arvid Erikinpoika Stålarm, Suomessa olevien sotajoukkojen päällikkö Aksel Kurki sekä linnan joukkojen johtajat Bengt Söfringinpoika ja Hans Erikinpoika.

Ebba-rouvan ja hänen tyttäriensä lisäksi linnassa lienevät oleilleet myös Märta-sisar, Stålarmin puoliso Elin Fleming ja Aksel Kurjen rouva – ei siis Arvid Kurjen rouva, vaikka kirjassa näin sanotaan. Arvid Kurkihan oli Suomen viimeinen katolinen piispa. Aatelismiehet kävivät virallista kirjeenvaihtoa Ruotsiin ja Puola-Liettuaan, mutta Ebba-rouvalla oli epävirallista arvovaltaa, jota hän varmasti myös käytti.

Parin viikon piirityksen jälkeen Kaarle-herttua lähetti linnaan omakätisen viestin, jossa hän kehotti Ebbaa ja muita linnassa olevia rouvia ja neitsyitä lähtemään linnasta.  Hän siis tarjosi rouville mahdollisuuden pelastautua. Ebba ei vastannut viestiin. Ehkä hän epäili Kaarlen lupauksen vilpittömyyttä. Vaikka linnan ikkunoita tulitettiin, hän ei pelännyt, vaan kannusti kaikkia pysymään uskollisena kuninkaalle ja urheasti kestämään loppuun asti.

Kun neuvottelut hyökkääjien ja puolustajien välillä eivät johtaneet tulokseen, Kaarle otti isot tykit käyttöön ja moukaroi niillä linnaa usean päivän ajan. Tykkituli sai puolustajien moraalin rakoilemaan, ja väkeä alkoi paeta linnasta, vaikka Ebba koetti rohkaista väkeä. Opiskelija Daniel Hjort lienee puolestaan lietsonut tappiomielialaa väen keskuuteen. Lopulta Ebba ja linnanpäällikkö Hans Erikinpoika totesivat, että oli turhaa jatkaa puolustautumista, kun väkeä kaikkosi ja tykkejä turmeltiin eikä kuninkaan joukkoja kuulunut avuksi. Linnan portin ovella Ebba luovutti Kaarle-herttualle linnan avaimet – linnanrouvan vallan tunnusmerkin.

Häväistyksen jälkeen Kaarle seurasi Ebbaa tämän huoneistoon, otti kaikki avaimet itselleen ja lukitsi rouvan tyttärineen sisään ja pani miehiä vartioon. Linnan uusiksi päälliköiksi hän asetti Louhisaaren veljekset, Klaus ja Lars Hermaninpoika Flemingin, jotka eivät olleet osallistuneet nuijasotaan eivätkä herttuan vastaisiin sotatoimiin. Ebballe varattuja ruokatavaroita anastettiin, perheen palvelijoista annettiin pidätysmääräyksiä ja kartanoilta vietiin omaisuutta. Ilmeisesti ”naispolon” sallittiin sentään käydä saattamassa puolisonsa haudan lepoon Paraisten kirkkoon.

Kun linnaan kantautui huhuja, että Sigismundin joukot ovat matkalla Ruotsiin, Kaarlelle tuli lokakuussa kiire Tukholmaan. Hän otti ”suomalaiset rouvat” mukaansa ja pani heidät kotiarestiin sallien kullekin yhden palvelijattaren avuksi. Koska Ebbalta riistettiin sekä irtain että kiinteä omaisuus, hän joutui ottamaan velkoja tarpeitaan varten. Naisia pidettiin myös silmällä, mutta ei ilmeisesti riittävän tarkasti. Vaikeuksien keskellä Ebba sairastui pahasti, ja hänen pelättiin menehtyvän, mutta kevääseen 1598 mennessä hän toipui niin, että pystyi pitämän yhteyttä poikaansa Johaniin, joka oli Puola–Liettuassa Sigismundin kamariherrana. Varmaan Ebba myös otti vastaan kuninkaan kannattajia ja lähettiläitä, jotka pyrkivät hänen puheilleen.

Saatuaan säädyiltä luvan sotaretkeen Ruotsia vastaan Sigismund lähti kohti Tukholmaa. Heinäkuussa 1598 hän saapui Kalmariin, jossa aateliset asettuivat hänen puolelleen, mutta syyskuussa Linköpingin lähellä ja Sångebrossa kuninkaan joukot jäivät tappiolle. Kuningas ei luottanut herttuaan eikä lähtenyt Tukholmaan neuvottelemaan hallitusvallan vastaanottamisesta, vaan palasi takaisin Puola-Liettuaan.

Talvella 1598–1599 Kaarle-herttua puolestaan lujitti valtaansa Tukholmassa: aatelisto ja papisto hyväksyivät hänet hallitsevaksi perintöruhtinaaksi. Kesäkuussa valtiopäivät totesi kuninkaan rikkoneen hallitsijanvalansa ja jättäneen valtakunnan oman onnensa nojaan. Kaarle sai myös luvan tehdä toinen sotaretki Suomeen, missä kuningasmieliset taas hallitsivat. Suomessa Johan Fleming puolusti syksyllä muiden ”kapinanlietsojien” kanssa Turun linnaa. Herttuan näytösoikeudenkäynnissä hänet tuomittiin kuolemaan. Mestaus oli selvä kosto Johanin isän Klaus Flemingin toiminnasta. Ruotsin puolella Kaarle mestautti maanpetturuudesta suuren joukon valtaneuvoksia vielä maaliskuussa 1600. Eräät Ebban sukulaiset menettivät myös henkensä ja toiset pakenivat Kaarlen kostoa Sigismundin hoviin. Ebba ei silti luovuttanut. Hänen lähdöstään olisi voinut olla ikäviä seurauksia maahan jääneille sukulaisille.

Vuonna 1602 Kaarle-herttua palautti Ebban perintömaat ja puolet Klausin perintömaista. Luovutuskirjeessään hän sanoi tekevänsä tämän nimenomaan armosta, ei oikeudesta. Vasta 1608 virallisena kuninkaana Kaarle palautti Ebban huomenlahjaan kuuluneet Kauselan tilat. Naisten oli vaikea saada omaisuuttaan takaisin, sillä tiloille oli asettunut uusia omistajia. Ebbaa lohdutti kuitenkin ajatus, että oikeus voittaa lopulta ja kuoleman jälkeen tilit tasataan. Osa omistuksista palautui vasta Ebban kuoleman jälkeen, kun Heblan puoliso Per Banér otti asian hoitaakseen.

Viimeisinä vuosinaan Ebba asui Drottningholmin tai Strömsholmin linnassa Katarina-sisarensa luona. Hänen terveytensäkin alkoi heiketä. Hän siirtyi ajasta ikuisuuteen maaliskuussa 15.3.1614 tietäen ehkä, että hänen tyttärensä Hebla menisi pian naimisiin Per Banérin kanssa, mutta sitä hän ei voinut tietää, että yksi pariskunnan tyttäristä saisi isoäitinsä nimen ja että muutkin heidän lapsensa nimettäisiin edesmenneiden sukulaisten mukaan.

Ebba Stenbockin hautajaistilaisuus pidettiin elokuussa 1614 Paraisten kirkossa. Siellä hänen sametilla verhoiltu arkkunsa kannettiin samaan hautaholviin, jossa lepäsivät ennestään Klaus Fleming, tämän vanhemmat sekä Ebban ja Klausin nuorena kuollut poika Erik. Hyvän tavan mukaisesti Kaarina ja Hebla lahjoittivat kirkkoon alttarivaatteen, jota koristivat kirjaimet IHS – Iesus Hominum Salvator. Siihen oli kirjailtu myös vuosiluku 1614 sekä Klaus Flemingin ja Ebba Stenbockin nimikirjaimet.

Ebban kuoleman jälkeen, kun hänen huomenlahjatilansa oli palautettu, tyttäret saivat toteuttaa äidin viimeisen toivomuksen. Ebba näet halusi lahjoittaa Kausalan tiloista kaksi ”kunnialliselle Johan Johaninpojalle ja hänen rakkaalle vaimolleen, vaimo Filipalle”, jotka olivat palvelleet Ebbaa ja Klausia sekä auttaneet heidän Johan-poikaansa tämän vankeusaikana 1599 Turussa ja auttaneet järjestämään hänelle kunnialliset hautajaiset. Katarina puolestaan välitti myöhemmin perheen vaiheita koskevat tiedot historioitsija Arnold Johan Messeniukselle ja vaikutti siten perheen jälkimaineeseen.

Ebban aikalaiset ja myöhemmät kirjoittajat ovat laatineet tulkintojaan 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun tapahtumista Ruotsin valtakunnassa asetellen sanojaan rohkeammin tai varovaisemmin. Kirjallaan Ebba, kuningattaren sisar Lahtinen on asettunut rohkeasti tutkijoiden riviin ja ottanut tarinansa päähenkilöksi Ebban, jonka mieshistorioitsijat ovat jättäneet sivurooliin.

***

Runsaan artikkelituotantonsa lisäksi Anu Lahtinen on kirjoittanut muun muassa nämä tietokirjat:

• Skandaali! Historian parhaat lööpit (2006),
• Pohjolan prinsessat. Viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin (2009)
• Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia (2017)
• Yhdessä Kirsi Vainio-Korhosen kanssa Lemmen ilot ja sydämen salat. Suomalaisen rakkauden historiaa (2015).