Matka pohjoiseen jonka teki ja kuvasi ravennalainen Francesco Negri ilmestyi italiaksi vuonna 1700, kaksi vuotta kirjoittajansa kuoleman jälkeen. Teos kuuluu matkakirjojen lajityyppiin, joka oli hyvin muodikas tuolloin ja vielä paljon myöhemminkin. Katolisena pappina Negri (1623–1698) ei liene matkustellut 1660-luvun luterilaisessa Skandinaviassa vain uteliaan mielenlaatunsa vuoksi tai lukeakseen jumalaisen käden jälkiä maailmasta, vaan tutkiakseen mahdollisuuksia palauttaa alue katolisen kirkon piiriin. Hän oli saanut hyvän koulutuksen ja tunsi antiikin Kreikan ja Rooman auktorit. Hän tunsi myös aikansa kosmologian, astronomian, maantieteen ja tutkimusmatkat. Hän tunsi ehkä jopa Kopernikuksen ja Galilein kiellettyjen kirjojen sisällön, vaikka pitäytyi kirkkonsa kannattamaan maakeskeiseen ajatteluun.

Kirjeitä maan äärestä

Teos sai ilmestyttyään melko vähän huomiota, mihin saattoi osaltaan vaikuttaa se, että Ruotsi menetti suurvalta-asemansa. Kirja painettiin kuitenkin uudelleen vuosina 1883 ja 1929, ja vuonna 2000 vuoden 1700 painoksesta otettiin näköispainos. Suomentaessaan tämän faksimilen ovat FM, pitkäaikainen Italian kielen opettaja Pauliina de Anna ja romaanisen filologian professori (emeritus) Lauri Lindgren tehneet melkoisen kulttuuriteon. Tähän ovat osallistuneet myös Turun yliopistosäätiö tukemalla de Annan suomentamista, ja turkulainen italialaiseen kirjallisuuteen keskittynyt pienkustantamo Scripta Manent  (per. 2009) julkaisemalla teoksen. Uskon monen historian ystävän kiinnostuvan kirjasta, josta löytyy paljon myös kansatieteilijöitä ja kulttuurihistorioitsijoita innostavia asioita.

Matka pohjoiseen koostuu kahdeksasta kirjeestä, jotka Negri oli lähettänyt matkoiltaan mm. esimiehelleen Ravennan arkkipiispalle ja joista hän oli aikoinaan tehnyt kopiot itselleen. Palattuaan matkoiltaan Italiaan hän asettui Ravennan Santa Maria Coelos-eo -kirkon seurakunnan papiksi ja vasta 1690-luvulla, 30 vuotta myöhemmin hän ryhtyi useiden vaikutusvaltaisten henkilöiden kehotuksesta muokkaamaan kirjeitään matkakirjaksi. Hänen tarkoituksenaan oli kartuttaa eurooppalaisten tietämystä sekä karsia vallalla olleita vääriä käsityksiä ja luuloja. Hän laajensi kirjeitään selityksin käyttäen apunaan Ruotsista, Norjasta ja Tanskasta kotoisin olevien henkilöiden antamia tietoja. Kirjeet ovat yhteenvetoja matkan eri vaiheista, ja niissä on vähän täsmällisiä päivämääriä. Negri ei ehtinyt saada kirjaa aivan valmiiksi, ennen kuin kuoli vuoden 1698 lopussa, mutta kun painotyöstä oli jo sovittu, perilliset painattivat kirja Padovassa vuonna 1700. Latojalla lienee ollut vaikeuksia selvittää outoja paikannimiä Negrin käsikirjoituksesta. Onneksi Lauri Lindgren on selvittänyt lähes kaikki oikeat nimet, jotka on sijoitettu kirjan loppuun painettuun Skandinavian karttaan. Kartta korvaa alkuperäisteoksen näköispainoksen takakannessa ollutta Negrin reittikarttaa.

Schefferuksen ja Olaus Magnuksen haastaja

Kuva: Carlo Antonio Buffagnottin kaiverrusten esikuvana oli mahdollisesti Johannes SchefferuksenLapponia-kirjan kuvitus.

Matka pohjoiseen -teoksen kaksi ensimmäistä kirjettä ovat kirjan pisimmät, kymmeniä sivuja kumpikin. Ensimmäisessä Negri kertoo matkastaan Ruotsin Lappiin, alueen maantieteestä ja saamelaisista; toisessa hän kuvailee Tukholmaa ja Ruotsin erikoispiirteitä. Muut kirjeet ovat huomattavasti lyhyempiä, noin kymmenen tai kahdenkymmenen sivun mittaisia. Niissä Nergi kuvaa Ruotsin luonnonilmiöitä sekä matkaansa Norjaan Bergeniin, Trondheimiin ja Finnmarkiin. Kirjeet osoittavat, että hän oli aidosti kiinnostunut pohjoisista seuduista ja niiden asukkaista sekä heidän tavoistaan ja elämästään.

Negrin alkuperäiseen kirjaan oli liitetty 17 Carlo Antonio Buffagnottin kaiverrusta, joista suomentajat ovat valinneet yksitoista kiinnostavinta. Useimpien kaiverrusten esikuvana lienevät olleet Johannes Schefferuksen Lapponia-kirjan (1673) kuvat, mutta Buffagnottin tuotokset jäävät kauas esikuviensa tasosta, minkä Lindgren mainitsee esipuheessaan. Yksi kuva esittää kirjoittajaa hauraan näköisenä vanhuksena, ei sinä sitkeänä nelikymppisenä miehenä, joka matkusteli pohjoisen pakkasissa. Kaiverrukset ovat naiivin kömpelöitä, mutta kertovat myös kuvittajan tietämättömyydestä: hän panee palmun kaltaiset puut kasvamaan Lappiin. Sitä paitsi kuvien yksityiskohdat eivät aina vastaa kirjoittajan sanallisia selityksiä. Tekstin ja kuvien ristiriitaa ei kannata kovin ihmetellä, sillä nykyisinkään kuvitus ei ole aina kirjoittajan määräysvallassa. Joka tapauksessa kuvitus kuten tekstikin on aikansa lapsi.

Kuva: Carlo Antonio Buffagnottin kuvitusta. Kuvat alkuperäisen teoksen digitaalisesta versiosta Google Booksista.

Negri tietää oman arvonsa ja toteaa lukijalleen osoittamissaan alkusanoissa: ”[M]inun tietääkseni ei ole olemassa kirjailijaa, joka olisi kirjoittanut Skandinaviasta silminnäkijän ominaisuudessa tutkittuaan sen kokonaan ja eritoten pohjoisimpia alueita myöten.” Hän suhtautuu kriittisesti eritoten Olaus Magnuksen, Ruotsin viimeisen katolisen arkkipiispan kirjoittamaan pohjoisten kansojen historiaan, Historia de gentibus septentrionalibus (1555), josta poimimiaan virheitä ja epätarkkuuksia hän kommentoi kirjan alussa erillisessä luvussa. Ivallisesti ja itsetietoisesti hän toteaa: ”[H]än on myös ihailun arvoinen siinä, että hän on halunnut nähdä vaivaa esittäessään teoksessaan, joka sinänsä on oppinut, niin uskomattomia tarinoita Skandinaviasta. Sen sijaan hän olisi voinut kertoa ilman tuota vaivannäköä monista ihmeistä, koska aiheita sieltä totisesti löytyy, ja minä tulen tuomaan ne julki.”

Lindgren on laatinut kirjaan lyhyehkön, mutta valaisevan esipuheen sekä alaviitteet, joiden laatimisessa on nähty vaivaa ja joista lukija saa paljon lisätietoa ja selityksiä. Latinaa taitamattomalle viitteet avaavat myös Negrin ahkerasti viljelemien sitaattien sisällön. – Täytyihän hänen osoittaa oppineisuuttaan. – Hyötyä on myös tekstissä esiintyvien mittojen, painojen ja rahayksiköiden luettelosta, josta selviävät mm. vaaksat ja tuopit sekä Ruotsin, Norjan ja Italian peninkulmat kuten myös eri maiden rahat, joita Negri tekstissään mainitsee.

Pauliina de Annan ja Lauri Lindgrenin huolellinen käännös noudattaa alkutekstiä uskollisesti sekä ilmaisuiltaan että lauserakenteeltaan. Tuloksena on yksityiskohtaista ja mutkikasta tekstiä, jota nykysuomalainen ymmärtää helpoimmin kuultuna. Toinen käännösvaihtoehto olisi ollut keskittyä asiasisällön välittämiseen luopumalla sanatarkasta tulkinnasta ja pätkimällä virkkeitä. Tosin lukija ei silloin saisi käsitystä 1600-luvulle tyypillisestä koukeroisesta ilmaisutavasta. Suosittelen siis ääneen lukemista!

Totuudessa on kertomuksen sielu

Vaikka Negri latelee nöyriä kohteliaisuuksia kirjeittensä saajille, hän ei näytä piittaavan vaatimattomuuden hyveestä. Tälle ei ollut sijaa 1600-luvun matkakirjassa. Omia saavutuksia kuului kehua ja suurennellakin: ”Minä tein siis matkan sinne ja kuljin sen läpikotaisin piittaamatta vaivoista ja vaaroista voidakseni nähdä omin silmin harvinaisuudet, joita silloin tällöin siellä havaitsin ja jotka olivat kerrassaan syrjäseuduilla. En tyytynyt kuulemaan niistä naapurialueiden asukkailta”. Jumalaa oli toki sopivissa paikoissa ylistettävä: Negri toivoi, että  ”pienen hahmotelmansa” puutteellisuudesta huolimatta hän onnistuisi ”tekemään tunnetuksi maailmalle Jumalalaisen Sallimuksen aikaansaannoksia tuolla suunnalla maailmaa, niin kuin minä uskoin, koska ipsa enarratio operum Dei sufficientissima est laus [jo Jumalan töistä kertominen riittää niitä ylistämään].”

Kirjoittajan kunnianhimoisena tavoitteena on selvittää asioiden luonnollisia syitä, jotta hänen vaivannäöstään olisi enemmän hyötyä. Negri sanoo pyrkivänsä tiiviiseen esitykseen, jottei pitkästyttäisi lukijaa, mutta pohjoisen pakkasiin tottuneesta hänen selityksensä kylmän vaikutuksista tuntuvat turhan laajoilta ja välistä ihan mielikuvituksellisilta. Hän sanoo jättäneensä pois monia asioita tiiveyden vuoksi sekä siksi, ettei ole pystynyt saavuttamaan kaikesta tavoittelemaansa varmuutta. Negri uskoo, että totuudessa on kertomuksen sielu. Siksi hän on epäröinyt kertoa joitakin asioita, koska ne kuulostavat uskomattomilta. Hän kuitenkin vakuuttaa, ettei hän ”kerro perusteita vailla olevista ja ohimenevistä ihmeistä vaan järkevien ja vilpittömiksi uskomieni ihmisten minulle vakaiksi ja pysyviksi vahvistamista asioista maakunnissa ja erityisissä paikoissa”.

Italiaa, latinaa ja ranskaa puhuvana Negri selvisi Pohjolassa hyvin oppineiden ja ylimystön parissa, mutta kansanmiesten kanssa kommunikointi oli välistä hankalaa. Pohjois-Ruotsissa välikätenä toimivat jopa sinne muuttanut ranskalainen kaivomies ja valloniseppä, jotka olivat oppineet ruotsia. He käänsivät ruotsia puhuneiden saamelaisten kertomukset Negrille. Monta kertaa mies joutui kuitenkin selviytymään omin avuin, ilman tulkkia.

Lappi ja lappalaiset

Negrin aloitti Skandinavian-matkansa kesäkuussa 1662 purjehtien Danzigista Kalmariin ja edelleen Tukholmaan. Hän viipyi Ruotsissa yli kaksi vuotta ja toimi Tukholmassa Ranskan lähettilään yksityiskappelin pappina ja katolisten maiden lähetystöjen henkilöstön rippi-isänä. Lähetystyötä hän ei liene tehnyt, ja luterilaiset papit ottivat hänet hyvin vastaan pappiloihinsa. Hän korostaa luterilaisen ja katolisen kirkon riittien yhtäläisyyttä, mutta katsoo luterilainen kirkon olevan jopa katolisen edellä, kun se jumalanpalveluksissa erottaa miehet ja naiset toisistaan. – Rooman kirkon palvelija Negri mainitsee tietenkin kuningatar Kristiinan (1626–1689) kääntymisen katolisuuteen vuonna 1655 ja asettumisen Roomaan.

Tukholmasta Negri matkusti vuonna 1663 maitse Tornioon ja sieltä veneillä Tornionjokea ylös Köngäkseen (ruots. Kengis), missä väestön puhuma kieli muuttui ruotsista suomeksi ja missä kulki tuohon aikaan myös suomalaisten ja lappalaisten raja. Etelämpänä, Pohjanlahden perukoilla suomen puhujien alue ulottui Kalixiin ja Luulajaan asti, vaikka Ruotsin ja Suomen raja oli Negrin tietämän mukaan Kemissä – itse asiassa se kulki Tornion ja Kemin välissä. Pienempiä jokia pitkin Negri päätyi lopulta Svappavaaran kuparikaivokselle.

Kuva: Carlo Antonio Buffagnottin kuvitusta. Kuvat alkuperäisen teoksen digitaalisesta versiosta Google Booksista.

Pohjoisessa tiedonhaluinen matkalainen tutustui lappalaisten kulttuuriin ja kuvaa sitä noin 50-sivuisessa kirjeessään, joka on yksi kirjan kiintoisimmista. Negri kertoo monipuolisesti ja yksityiskohtaisesti saamelaisten arkielämästä, elintavoista, asumuksista, vaatetuksesta, metsästyksestä, poroista, liikkumisesta, ruoasta, tavoista ja uskomuksista. Hän väittää lappalaisten kieltä lyhyeksi ja helpoksi, koska siinä on niin vähän sanoja heidän vähien tavaroidensa vuoksi ja koska siitä puuttuvat mm. kurkkuäänteet.

Negri kirjoittaa nimenomaan lappalaisista, vaikka tietää heillä olevan oma itseään kuvaava sanansa, ja arvelee nimityksen johtuvan siitä, että he kulkevat paikatuissa vaatteissa (< ruots. lapp, paikka). Kuten Lindgren viitteessä selittää, tulkinta on väärä. Suomen Lappi-sana on alun perin tarkoittanut syrjäseutua, ja ruotsin Lappland ja lapp ovat lainaa suomen kielestä. Negri mainitsee lappalaisia asustavan Pohjois-Ruotsin lisäksi Tanskan ja Venäjän hallitsemilla pohjoisilla alueilla. Hän myös kertoo heidän maksavan veroa yhdelle, kahdelle, jopa kolmelle kuninkaalle nahkoina, kuivattuna kalana ja joskus rahana – ihan mukisematta, kunhan saavat olla rauhassa. Lappalaiset ovat elämäänsä tyytyväisiä, vaikka heillä ei ole leipää, hedelmiä, puita, ruohoa, kotieläimiä, olutta, viiniköynnöksiä, villaa, pellavaa eikä kaupunkeja. Lapissa ei ole maanjäristyksiä eikä tulivuoria, ei kuumia lähteitä eikä rikkikaivoksia vuorten uumenissa, mutta yö kestää peräti kaksi kuukautta ja lunta on maassa kahdeksan kuukauden ajan. Suurimman osan vuotta on kylmää, eikä kuumaa ole milloinkaan. Kesällä on silti kärpäsiä ja hyttysiä valtoimenaan; siksi (Ruotsin) lappalaiset pakenevat poroineen tanskalaisten (norjalaisten) maahan, meren lähelle. Talven alkaessa he palaavat taas omille seuduilleen.

Vieraan silmissä lappalaisten muut ominaisuudet saavat heidät näyttämään maailman parhaalta kansalta, mutta Negrin mukaan taikauskon harjoittaminen saa heidät näyttämään pahimmalta. Onneksi he harjoittavat noituutta vain vahingoittaakseen niitä, jotka ovat heitä loukanneet ja vahingoittaneet. Saamelaisten viinanhimosta huolimatta Negri on viehättynyt noista pienikokoisista ihmisistä, jotka ”ovat viattomia eivätkä edes ajattele vahingoittaa toista”. Hän kirjoittaa myös: ”Näyttää siltä, että viattomuus on vetäytynyt asutuimmista ja sivistyneimmistä maakunnista muille syrjäisemmille seuduille ja sijaitsee nyt tässä viimeisessä maailman kolkassa.”  Vertaillessaan Pohjois-Ruotsin asukkaita hän havaitsee, että norrlantilaisilla on pitkä parta, mutta lappalaiset ovat melkein parrattomia. Hän myös toteaa: ”Länsipohjalaiset ja muut Norrlannin asukkaan ovat Skandinavian kookkaimpia mutta eivät lihavia. Suomalaiset ovat sotaisimpia. Lappalaiset ovat pienimpiä ja vierastavat täysin sotaa, nöyriä ja rauhanomaisia, mutta eivät mieleltään pelkureita.”

Kansanvaltaisessa monarkiassa

Toisessa kirjeessään Negri kuvaa Ruotsia, sen valtionhallintoa, säätyjä ja oikeuslaitosta sekä tapakulttuuria. Hän kertoo tarkasti mm. Tukholman valtiopäivien avajaisista 1.5.1664, erään kenraalin mahtavista hautajaisista sekä talonpoikaisista ja ylhäisön häistä. Senkin ihmeen hän näkee, että sukelluskellon avulla nostetaan esineitä Wasa-laivan hylystä. Hän pohdiskelee Tukholman nimeä ja sen syntyä. Myös Ruotsin rahat häntä kiinnostavat. Negri toteaa, että Ruotsissa asuu eräs sotaisimpia kansoja, joita maa päällään kantaa – ilmeisesti olettaen, että lukija tuntee 1600-luvun Euroopan sotahistorian. Hän kuvaa ruotsalaisia luontaisesti hyväntahtoisiksi ja kohteliaiksi sekä maakuntien maatyöläisiä lihaksikkaiksi, aikalailla alakuloisiksi ja vaivoissa karaistuneiksi.

Mitään kielivaikeuksia ei Negrillä pääkaupungissa ollut, sillä yläluokan herrasmiehet puhuivat ranskaa, jotkut osasivat italiaakin ja kaikki äänsivät täydellisesti kumpaakin kieltä. Oppineet puhuivat tietenkin latinaa. Kuten saamelaiset olivat ruotsalaisetkin vieraanvaraisia ja juopotteluun taipuvaisia. Varastotalouden ansiosta vieraiden kestitseminen onnistui milloin vain. Lämmin ja kostea ”ruumiinrakennus”, pitkä talvi, uunien lämpö ja runsas suolan käyttö taas selittävät suuren juomishalun.

Negri kuvaa ruotsalaisten kansankulttuurin ilmiöitä yhtä tarkasti ja yksityiskohtaisesti kuin saamelaistenkin arkielämää, mm. petun ja pettuleivän valmistusta, tervan polttoa sekä makean veden juoksutusta puusta, jota kirjoittaja nimittää betulaksi. – Kyse on tietenkin koivusta ja mahlan juoksuttamisesta. – Aineellisen kulttuurin konkreettisten faktojen ohella Negri kertoo vedenhengestä, metsänhaltijoista, tontuista, kääpiöistä ja kummituksista. Hän ei kuitenkaan selitä olentoja kansanperinteeksi, vaan tuntuu uskovan niiden olemassaoloon.

Hylkeitä ja talvehtivia pääskysiä

Kolmannessa kirjeessään Negri kertoo eräästä Pohjanmaan asukkaisiin liittyvästä seikasta: hylkeenpyynnistä Merenkurkussa ja Perämeren rannoilla. Hän toteaa vain ruotsinkielisten sitä harjoittavan. – 1600- ja 1700-luvun tilanteesta en tiedä, mutta ainakin 1800-luvulla myös suomea puhuvat Pohjanmaan asukkaat kävivät hylkijäillä. – Negri kuvaa yksityiskohtaisesti hylkeenmetsästäjien varusteita, vaatetusta, muonitusta sekä itse pyyntitapoja ja -välineitä. Hän selittää jäiden muodostumista ja liikkeitä, jopa jäihin pudonneen pelastautumistakin. Pohjalaismiehistä hän toteaa, että he ovat ruumiinrakenteeltaan kaikkein rotevimpia ja Ruotsin armeijoiden uljaimpia ja määrätietoisimpia sotilaita.

Neljännessä kirjeessä lukija saa tutustua eräisiin muihinkin talven ihmeellisiin ilmiöihin. Negri kertoo näet pääskysten talvehtivan järvien pohjamutaan hautautuneina, mutta toteaa pystyvänsä vain vaivoin uskomaan sitä. Häntä kiehtoo myös hukkuneen virvottaminen tynnyrin päälle asettamalla, niin että vedet valuvat ulos hänen sisuskaluistaan. Hän kertoo useista hukkuneista, joita on pelastettu tuolla tavoin, mutta myöntää, ettei kaikkia ole pystytty virvoittamaan. Myös polttavalta tuntuva kylmyys ja paleltumat sekä paleltuneiden henkiin herättäminen kiinnostavat Negriä, joka itsekin sai lievän paleltumavamman jalkaansa.

Norjan ihmeitä

Syksyllä 1664 Negri matkusti Tukholmasta Kööpenhaminaan ja sieltä lokakuussa Norjaan Bergeniin ja edelleen Trondheimiin ja Finnmarkiin. Talvella 1665 hän kävi Nordkappilla, Manner-Euroopan pohjoisimmassa nipukassa. Elokuussa hän matkusti Kööpenhaminaan, joten hän tuli olleeksi Norjassa vajaan vuoden. Vuonna 1666 hän palasi kotiinsa Italiaan. Norjassa kohtaamistaan kiinnostavista ilmiöistä hän kertoo neljässä kirjeessä.

Negri teki Norjassakin tarkkoja ja yksityiskohtaisia havaintoja ja liitti niihin kirjallisuudesta omaksumiaan tietoja. Viidennessä kirjeessään hän kertoo, että maassa on vähän asukkaita mutta että norjalaiset ovat pitkäikäisiä ja heillä on paljon lapsia. Hyväkuntoisista vanhuksista hän mainitsee esimerkkinä 95-vuotiaan naisen, joka ompeli valkoista kangasta. – Ompelu sinänsä ei tunnu ihmeelliseltä, mutta se on erikoista, että naisella oli silmälasit. Mummo ei siis liene ollut mikään köyhäläinen. – Norjassakin kylmyys näyttää erityisesti kiehtovan kirjoittajaa. Hän epäilee keripukinkin aiheutuvan siitä. Hän huomioi, ettei Norjan rannikko jäädy, ja arvelee sen johtuvan vuoroveden vaihtelusta, kun ei ilmeisesti tiedä Golf-virran lämmittävästä vaikutuksesta. Kuitenkin hän kertoo, että merenlahdissa vesi jäätyy ja jääpeite nousee ja laskee vuoroveden mukana. Negri sisällyttää myös Norjan kirjeisiinsä kovia faktoja, kuulopuheita ja silkkaa folklorea. Peräti kahdessa kirjeessä hän kertoo mätäkuussa näyttäytyvästä jättiläismäisestä merikäärmeestä, jota kuvattiin myös ajan kartoissa.

Kylmähavaintojaan Negri jatkaa myös kuudennessa kirjeessä, jossa hän kertoo matkastaan  Bergenistä Trondheimiin: jäätyneet nesteet rikkovat astiat, hevosilla on piikeillä varustetut kengät, joilla ne pysyvät pystyssä, ja jäät halkeilevat valtavasti paukahtaen. Saman tien hän antaa neuvoja, miten kylmää vastaan tulee varustautua: on syötävä ja juotava runsaasti, otettava aamulla kunnon annos viinaa ja pukeuduttava villavaatteisiin ja rukkasiin. Negri ei valita kylmää, sillä hän on lähtenyt matkaan vapaaehtoisesti, omasta tahdostaan. Miksi valittaisikaan, kun norjalaisissa vuoteissa on kaksi untuvatäkkiä, joiden välissä nukutaan.

Sekä kuudennessa että seitsemännessä kirjeessään Negri mainitsee revontulet, vaikkei niistä aurora borealis -nimitystä käytäkään. Ensin hän kirjoittaa lohikäärmeistä ja lentäväisistä, joita syntyy vuorista. Sitten hän jo kuvailee ilmiötä varsin uskottavasti: ”Se kaartui useaan muotoon milloin kaareksi, milloin kruunuksi, milloin käärmeeksi tai muuksi, levisi silloin tällöin pitkittäin kahteen osaan ja avautui liikkuen samaan aikaan kohti molempia reunoja ja sen jälkeen umpeutuessaan loi uusia säteitä loitontamatta niitä itsestään ääripäissä.” – Ilmeisesti pohjanpalo ei leiskunut Negrin matkan aikana värikkäimmillään, koska hän toteaa valoilmiön väriltään tasaiseksi ja läpikuultavaksi.

Kalaton päivä ja komeetta

Yhä pohjoista kohti matkatessaan Negri saapui Lofooteille ja ihmetteli siellä saarten välisissä salmissa syntyviä voimakkaita merivirtoja. – Paikannimet selviävät tekstin oheen liitetystä Lofootien kartasta, jota ei italiankielisessä teoksessa ollut. – Negri yritti jäljittää valtaisaa vesipyörrettä, maelströmiä, jonka tuon ajan maantieteilijätkin uskoivat sijaitsevan jossakin pohjoisilla vesillä ja nielevän laivoja ja valaita, mutta sitä hän ei löytänyt. Monia kaloja hän kuitenkin kohtasi sekä todellisuudessa että tarinoissa, sillä norjalaiset syövät kalaa jatkuvasti. Finnmarkissa Negri sai myös kokea sen ainoan päivän, jolloin kalaa ei syöty. Se oli joulu. Mutta viinaa norjalaiset lienevät juoneet silloinkin. Negri nimittäin kertoo isäntiensä tarjonneen hänelle ryypyn heti aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi.

Negrin matkan aikoihin taivaalla näkyi komeetta. Norjalaiset luulivat sen ennustavan heille jotakin pahaa, kun eivät tienneet, että komeetta näkyi muuallakin ja että kaikkialla uskottiin sen tuovan onnettomuuksia. Negri kuitenkin tiesi, ettei komeetasta ollut mitään haittaa. Tietonsa hän oli saanut luotettavista lähteistä, joten hän saattoi todeta: ”Minä turvaudun aina asioissa enemmän ymmärtävien varaan.”

Viimeisessä kirjeessään Negri kertoo Finnmarkin ja  Nordkappin asukkaista, heidän elintavoistaan ja asunnoistaan sekä lintujen metsästyksestä ja valaanpyynnistä. Hän itsekin osallistuu lunnin metsästykseen. Hän tietää, että valas on suurin luomus, jonka kaikkivaltias Jumala on luonut elävien olentojen joukkoon ihmisen palvelukseen. Hän kuvaa ensin hetulavalasta ja sen pyyntiä sekä selostaa, mitä kaikkia raaka-aineita valaasta saadaan. Valaan rasvaa käytetään saippuan valmistamiseen, nahkojen palkitsemiseen ja lappuöljyksi. Hetuloita käyttävät räätälit vaatteisiin. – Kirkonmiehenä hän ei rohkene sanoa suoraan, että hetuloita käytetään kureliiveihin. – Isojen valaiden lihaa eivät ihmiset syö, koska se on pahanmakuista, mutta koirille se kelpaa. Pienten valaiden liha sen sijaan maistuu ihmisillekin. Negri mainitsee erityisesti kaksihampaisen valaan, jonka lienee ollut mursu, sekä yksisarvisen valaan, jota hän ei nimeä, mutta sen on täytynyt olla narvaali. Hän toteaa tämän yksisarvisen valaan vaikuttaneen uskomuksiin maalla elävistä tarunhohtoisista yksisarvisista.

Teoksensa jälkikirjoituksessa Negri toteaa: ”… vaikka tekemäni matka, kuten olet saanut nähdä, on vaivalloisimpia ja vaarallisimpia, joita maailmassa voi olla, aloitin ja jatkoin sitä kuitenkin mielelläni ja saadakseni tyydytystä, jota moisten kiinnostusta herättävien asioiden näkeminen ja tarkkaileminen mielelle tuottavat”. Varmaan hän sai tyydytystä myös näkemänsä ja kokemansa kuvaamisesta kirjeissään. Ja noista kirjeistä saamme mekin nyt nauttia.

[Italialaisten kiinnostus pohjoisia seutuja kohtaan ei sammunut Negrin myötä, vaan niin kuin moni tietää, italialainen Giuseppe Acerbi (1773–1846) matkusti Suomen ja Ruotsin kautta Nordkappiin vuosina 1798–1799 ja julkaisi matkastaan englanninkielisen kuvitetun teoksen vuonna 1802. Kirja käännettiin pian monille muille Euroopan kielille, mutta vasta puolitoista vuosisataa myöhemmin suomeksi Suomen ja Lapin matkoja koskevilta osiltaan: Matka halki Suomen v. 1799 ilmestyi vuonna 1953 ja Matka Lapissa v. 1799 vuonna 1963. Jos et ole lukenut Acerbin kuvauksia aikaisemmin, niihin kannattaa tutustua Negrin kirjan jälkeen.]

Kuva: Carlo Antonio Buffagnottin kuvitusta. Kuvat alkuperäisen teoksen digitaalisesta versiosta Google Booksista.