Re-Thinking hyvinvointivaltio

Yhteiskunnan kaikinpuolinen modernisoituminen hahmottaa osuvimmin toisen tasavallan Suomessa tapahtunutta muutosta. Siinä missä rintamilta normaalioloihin palanneet miehet ja naiset elivät vahvasti omasta kansakunnastaan itsetietoisessa maatalousvaltaisessa suurien varallisuuserojen luokkayhteiskunnassa, heidän kaupungeissa asuville lapsen lapsilleen kansallisuus tulee esiin ennen muuta urheilukilpailujen, kaukomatkojen ja erilaisten internetissä päättymättöminä jatkuvien tekstinvaihtojen kautta - kysymykset varallisuuseroista tai sosiaaliluokista näyttäytyvät heille täysin käsittämättöminä teemoina: kulutuskäyttäytyminenhän on nykyisin selkein keino osoittaa omaa asemaansa. Vaikka edellinen on tietenkin retorinen kärjistys, pitää se silti sisällään muutamia tärkeitä piirteitä suomalaisen yhteiskunnan viimeisen kuuden vuosikymmenen muutoksesta: keskivertovirtanen asuu omistusasunnossa Etelä-Suomen kaupungissa, tekee siistiä toimistotyötä ja nauttii sekä hyvää palkkaa että julkista sosiaaliturvaa. Suomalaisen yhteiskunnan modernisoitumiseen onkin kuulunut kaupungistuminen, jälkiteollistuminen, keskiluokkaistuminen, varallisuus- ja koulutuserojen kaventuminen sekä valtiojohtoisen sosiaaliturvan laajeneminen.

Saari, Juho: Hyvinvointivaltio. Suomen mallia analysoimassa. Yliopistopaino, 2005. 485 sivua. ISBN 951-570-604-1.

Yhteiskunnan kaikinpuolinen modernisoituminen hahmottaa osuvimmin toisen tasavallan Suomessa tapahtunutta muutosta. Siinä missä rintamilta normaalioloihin palanneet miehet ja naiset elivät vahvasti omasta kansakunnastaan itsetietoisessa maatalousvaltaisessa suurien varallisuuserojen luokkayhteiskunnassa, heidän kaupungeissa asuville lapsen lapsilleen kansallisuus tulee esiin ennen muuta urheilukilpailujen, kaukomatkojen ja erilaisten internetissä päättymättöminä jatkuvien tekstinvaihtojen kautta – kysymykset varallisuuseroista tai sosiaaliluokista näyttäytyvät heille täysin käsittämättöminä teemoina: kulutuskäyttäytyminenhän on nykyisin selkein keino osoittaa omaa asemaansa. Vaikka edellinen on tietenkin retorinen kärjistys, pitää se silti sisällään muutamia tärkeitä piirteitä suomalaisen yhteiskunnan viimeisen kuuden vuosikymmenen muutoksesta: keskivertovirtanen asuu omistusasunnossa Etelä-Suomen kaupungissa, tekee siistiä toimistotyötä ja nauttii sekä hyvää palkkaa että julkista sosiaaliturvaa. Suomalaisen yhteiskunnan modernisoitumiseen onkin kuulunut kaupungistuminen, jälkiteollistuminen, keskiluokkaistuminen, varallisuus- ja koulutuserojen kaventuminen sekä valtiojohtoisen sosiaaliturvan laajeneminen.

Käsitteenä ’toinen tasavalta’ kattaa Pertti Alasuutarin mukaan vuodet 1946-1994 ja sisältää hänen mukaansa kolme kautta (sodan jälkeinen yhteisvastuun kausi, 1960-luvulta alkanut suunnitteluyhteiskunnan kausi ja 1980-luvulla alkanut kilpailutaloudellinen kausi). Noihin vuosiin sisältyykin niin nykyisen yhteiskuntamme keskeisten instituutioiden alkupiste – yhtenäiskoulujärjestelmä (kaikille yhteinen peruskoulu), valtiojohtoinen universaali sosiaalipolitiikka (kaikille kansalaisille suunnattu laaja-alaisesti ymmärretty hyvinvointivaltio) – kuin myös niiden uudelleenjärjestely 1990-luvun laman aikana. Alasuutarin ’toinen tasavalta’ päättyykin osuvasti 1990-luvun puoliväliin. Vaikka niin peruskoulu kuin hyvinvointivaltio selvisivät instituutioina varsin hyvin juustohöyläkaudesta, ovat molempien toimintaehdot muuttuneet totaalisesti 1960-luvun maailmasta. Jo pelkästään talouden kansainvälistyminen, rahamarkkinoiden vapautuminen ja kasvava ristiriita huikeiden tietoteollisuudelle asetettujen odotusten ja käytännössä vähentyneiden resurssien välillä perustelee sen, miksi on syytä tarkastella avoimesti, kriittisesti ja ”korkealentoisesti” sekä hyvinvointivaltion että yhtenäiskoulujärjestelmän tulevaisuutta 1990-luvun murroksen jälkeen.

Juho Saaren toimittamassa artikkelikokoelmassa Hyvinvointivaltio. Suomen mallia analysoimassa on ihailtavaa ensinnäkin sen suuntautuminen tulevaan ja avoin poliittinen tavoitteiden asettelu. Eivätkä tekijät ole tällöin pelänneet joutuvansa sekaantumaan niinkin ”inhottavan likaiseen” aiheeseen kuin politiikka. Itse asiassa kirjan neljännessä, eli viimeisessä jaksossa hyvinvointivaltion ja sosiaalipolitiikan poliittisuus tunnustetaan avoimesti. Käymällä läpi eräiden yhteiskuntatieteilijöiden (Esping-Andersen, Pierson, Lewis, Titmuss ja Le Grand) näkemyksiä hyvinvointivaltion poliittisuuden näkökulmasta kirjoittajat eivät vain esitä analyysia nykyhetkestä vaan osoittavat konkreettisia vaihtoehtoja nykyisen suomalaisen hyvinvointivaltiomallin muuttamiseksi paremmin toimivaksi. Talouselämän ja sen edusmiesten lisäksi myös sosiaalipolitiikka kykenee tarjoamaan konkreettisia ja tavoitettavissa olevia vaihtoehtoisia tulevaisuuksia suomalaiselle yhteiskunnalle.

Suomalaista sosiaalipoliittista keskustelua on leimannut jo pitkään eri syistä johtuva puolustuskannalla oleminen ja horisonttien puuttuminen. Niin uusliberalistinen kilpailuorientoitunut ajattelu kuin tutkijoiden jumiutuminen hyvinvointivaltioon yhteiskunnan välttämättömyytenä ovat molemmat olleet rajaamassa sitä mikä on nähty yhteiskunnan muutoksen kohdalla tavoiteltavana ja toisaalta ylipäätään mahdollisena. Kuvaavaa onkin, että 1990-luvun aikaisessa hyvinvointivaltiokeskustelussa esiintyneet ideologiset oppi-isät olivat puolin ja toisin esittäneet sosiaalipoliittisen sanomansa jo monia vuosikymmeniä aiemmin. Tähän ajatuksen pysähtyneisyyteen ei Hyvinvointivaltio ole jäänyt, vaikka siinä ei esitetäkään yhtä pitkälle vietyä ja perusteellista uutta sosiaalipoliittista ohjelmaa kuin Pekka Kuusi teki 1960-luvun alussa 60-luvun sosiaalipolitiikassaan. Vaikka teoksia ei ole mielekästä verrata toisiinsa, perusteltu visiointi on yhteistä molemmille teoksille.

Jos valmius sekä sosiaalipolitiikan potentiaalin käyttöön että visiointiin on Saaren teoksen ensimmäinen erinomainen piirre, toinen on sen valmius tarttua politiikkaan, poliittisiksi luokiteltuihin kysymyksiin – vaikkakin hyvin varovaisesti, virkamiesmäisesti. Tämä politiikkaan ”koskeminen” on kotimaisessa kontekstissa varsin poikkeuksellista. Viime vuosikymmeninä politiikan laskeva arvostus on tarkoittanut myös sitä, että tutkijat ja tiedeyhteisö eivät ole olleet valmiita ottamaan kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin pelätessään leimautuvansa poliitikoiksi. Tällainen henkilö on näet ymmärretty tieteentekijän täytenä vastakohtana: ihmisenä jonka poliittis-ideologiset näkemykset ohjaavat ja määräävät hänen tieteellisen työnsä tuloksia. Malliesimerkkinä vilautellaan 1970-luvun alun taistolaisia ja heidän marxilaisuuden nimissä toteuttamaansa suomettuneisuuttaan. Vaikka kuva ei olisikaan todenmukainen kuvaus 1970-luvun marxilaisesta tieteentraditiosta, se on epäilemättä ollut hillitsemässä myöhempien aikojen suomalaisten yhteiskuntatieteilijöiden suurinta innokkuutta astua julkisuuteen millään politiikkaan viittaavallakaan.

Juho Saaren toimittamassa kirjassa politiikka ei ole samanlainen tabu kuin se on viime vuosikymmeninä suomalaisille sosiaalipolitiikan tutkijoille monesti ollut. Tehdyt päätökset ja toteutetut ratkaisut ovat kirjan mukaan poliittisia päätöksiä, joihin on liittynyt arvovalintoja ja erilaisia näkemyksiä mm. oikeudenmukaisuudesta, hyvinvoinnista ja omavastuusta. Historiantutkijan näkökulmasta kirjaa lukiessa toimijatahot ovat vain sen verran erilaisia kuin historiantutkimuksen piirissä, että otteen saaminen politiikasta, hyvinvointivaltion poliittisuudesta on hankalaa. Kirja liikkuu paljon eri ministeriöiden raporttien, julkilausumien, sopimusten ja niissä ilmaisunsa saavien periaatteiden ympärillä, joten yksittäiset henkilötoimijat eivät tule tässä tarkastelutavassa esiin. Tällöin luodaan kuva siitä, että henkilöiden sijaan asiat riitelevät, ja poliittinen kädenvääntö tapahtuu eri instituutioiden välillä. Todellisuudessa kuitenkin yksittäiset ihmiset tuottavat jokaisen raportin ja lausunnon. Nyt teoksesta jää puuttumaan lähes kokonaan se puoli minkä takia sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluihin ei olla saatu parannuksia eri tahojen pyrkimyksistä huolimatta.

Nykyisiä sosiaalipoliittisia ongelmia käsitellään nopeasti, kahden artikkelin verran kirjan kolmannessa osassa. Ongelmakeskeinen lähestymistapa ei ole mikään uutuus kotimaisessa sosiaalipoliittisessa tutkimuksessa. Esimerkiksi varallisuuserojen lisääntyminen, sukupuolen vaikutus tulotasoon ja asuntotuotannon ongelmat saavat tässä kirjassa seurakseen terveydellisen epätasa-arvon probleeman, koulutuksen ja tulotason vastaavuuden ihmisten terveyteen: vaikka parempaan suuntaan on menty, hyvin koulutetut ja ansaitsevat sairastavat edelleen selvästi vähemmän kuin vähän koulutettu pienituloinen. Hyvinvointivaltio-kirjassa eriarvoisuus nähdään poliittisena ongelmana (”terveyden eriarvoisuuden vähentämiseen kohdistuvia laajoja hakkeita ei olla pantu toimeen”). Historiantutkijana jään aina tällaisten ilmoitusten jälkeen odottamaan tarkempaa selitystä, perustelua sille miksi kaikkien epäilemättä hyvinä pitämiä toimenpiteitä ei ole toteutettu. Ei kai kaikkea voi pistää koventuneen kansainvälisen taloudellisen kilpailun piikkiin?

Kirjan kaksi ensimmäistä jaksoa keskittyvät hyvinvointivaltion tarkasteluun ”yleisten teorioiden” ja ”aikalaisdiagnoosin” kautta. Molemmat tarjoavat uusia näkökulmia vanhaan ajatukseen, mutta niiden päätarkoituksena on epäilemättä johdattaa lukija uusille urille hyvinvointivaltion kohdalla: 2000-luvun hyvinvointivaltio ei voi olla samanlainen kuin 1960-luvulla maalailtu edeltäjänsä. Se mikä tuntui hyvinvoinnilta ja oikeudenmukaisuudelta sodan käyneelle sukupolvelle, ei tunnu siltä heidän lapsenlapsilleen. Teos pyrkiikin ottamaan tulevaisuuden haasteet vakavasti, ja pohtii miten säilyttää hyvinvointivaltion taloudellinen toimintakyky, mutta ennen kaikkea sen uskottavuus globaalitalouden keskellä. Yhtenä avaimena tarjotaan Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaa, jonka avulla Saari asettaa tavoitteita valtion toiminnalle. Hyvinvointiin ja sen ongelmallisiin määrittelyihin ei hänkään uskalla puuttua. Tässä onkin yksi suuri ero 1960-lukulaisen ja 2000-lukulaisen kotimaisen sosiaalipoliittisen tavoitteenasettelun välillä: edellinen on valmis määrittelemään hyvinvoinnin jälkimmäinen ei. Vielä 1960-luvulla hyvinvointi on kansanvallan alueella jäsentyvä teema, kun taas 2000-luvulla kysymys hyvinvoinnin määritelmästä nähdään yksilötason kysymyksenä, joka on liian vaikea yhteisillä poliittisilla päätöksillä ratkaistavaksi.

Teos on hyvä johdatus uuteen hyvinvointivaltiolliseen ajatteluun. Lähtökohtana ovat selkeästi se, että hyvinvointivaltio ei ole enää 1990-luvun muutosten jälkeen samanlainen kuin aikaisempina vuosikymmeninä, koska kansainvälisen politiikan, sisäpolitiikan ja ennen kaikkea talouden realiteetit ovat uudenlaiset. Jo pelkästään nykyiset avoimet rahamarkkinat pitävät huolen siitä, että kansantalouteen perustunut 60-lukulainen hyvinvointivaltio ei voi toteutua: pääomat voivat liikkua vapaasti kansallisvaltioiden rajoista välittämättä. Kotimaisen hyvinvointivaltio on tämän vuoksi löydettävä uusi taloudellinen perusta, puhumattakaan väestön ikääntymisen ja sen seurannaisten vaikutuksesta Suomen taloudelliseen varallisuuteen. Aikaisempien vuosikymmenten toimintaympäristö on muuttunut lopullisesti. Hyvinvointivaltio-kirja on suositeltavaa luettavaa niille, jotka haluavat ymmärtää millaisessa maailmassa suomalaista sosiaalipolitiikkaa näinä aikoina joudutaan luotsaamaan ja millaisia mahdollisuuksia politiikan näkökulmasta sillä on tarjottavanaan kansalaisilleen.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *