En ole aiemmin nähnyt tekstikokonaisuutta, jossa yhdestä suomalaisesta joukkoyksiköstä olisi kirjoitettu yhteensä 1626 sivua vankkaa asiatekstiä. Mutta nyt sellainen kokonaisuus on tarjolla, kun Mikko Porvali – monesta yhteydestä tunnettu tiedusteluasiain asiantuntijahistorioitsija – sai valmiiksi kolmannen osan kaukopartio-osasto Vehniäisen sotataipaleesta. Aiemmat osat, Kohti itää vuodelta 2021 ja Syvällä selustassa vuodelta 1922 (molemmat Atenan kustantamia) olen esitellyt näillä sivuilla 22.10.2021 ja 2.11.2022, joten niihin tutustuminen voi auttaa tämänkin lukijaa hahmottamaan kaukopartiotoiminnan periaatteita. En siksi lähde tässä niitä varsinaisesti kertaamaan.

Kaukopartioiden roolit

Totean kuitenkin, että ensimmäisen jatkosotakesän keskeinen tehtävä kaukopartioyksiköille oli valmistella Suomen armeijan hyökkäystä Neuvostoliittoon tiedustelemalla hyökkäysurat, kartoittamalla vastustajan joukkojen sijainnit ja laatu sekä hyökkäyksen alettua aiheuttamalla häiriötä vihollisen selustassa. Osasto Vehniäisen alueena oli Karjalankannas. Tämä toiminta palveli nimenomaan operatiivista suunnittelua tarjoamalla ajantasaista tietoa hyökkäykseen valmistuville ja hyökkääville yhtymille. Samanlaiset tehtävät oli muillakin kaukopartio-osastoilla, Osasto Kuismasella Laatokan Karjalassa ja Aunuksessa, Osasto Marttinalla Vienan suunnalla ja Osasto Paatsalolla pohjoisessa suomalaisten ja saksalaisten joukkojen vastuualueella.

Rintamalinjojen vakiinnuttua niin sanotun asemasodan ajaksi talvesta 1942 kevääseen 1944 kaukopartioiden tehtävät muuttuivat osittain sotilasstrategiaa palveleviksi. Nyt kuljettiin kaukana rintaman selustassa kartoittamassa kohteita, joita ilmatiedustelu ei pystynyt yksilöimään, seuraamassa amerikkalaisen ase- ja materiaaliavun volyymeja kaukaisilla rataosilla ja hankkimassa tietoa vihollisen selustan joukoista, yhteyksistä, huoltoreiteistä, siviilien mielialoista ja muusta, mihin päämajan mielenkiinto kohdistui. Talvikausina pyrittiin vaihtelevalla menestyksellä sieppaamaan vankeja lähinnä operatiivisiin tarpeisiin.

Vuoden 1943 aikana sota junnasi paikallaan ja armeija alkoi jopa liikaorganisoitua. Myös kaukopartiotoimintaa organisoitiin uudelleen, ja aiemmin varsin itsenäisesti toimineet osastot yhdistettiin tiiviimmin hallinnollis-toiminnallisesti Päämajan ohjaukseen muodostamalla elokuussa 1943 niille oma johto-organisaatio, Erillinen Pataljoona 4 (ErP 4), jonka kautta nyt seuraavan talven ja kesän 1944 partiotoimintaa suunniteltiin, käskytettiin ja ohjattiin.

Kesällä 1944 kaukopartioiden operatiivinen toiminta taas muuttui. Tehtäväksi nyt tuli seurata hyökkäyksen aloittaneen puna-armeijan liikennettä jättäytymällä sen selustaan hyökkäysjoukkojen kuljettua kätkeytyneiden partioiden ohi. Tavoitteena oli jatkuvalla tiedustelulla seurata vihollisen joukkojen siirtoja, huoltovolyymia, kalustoa ja liikenteen suuntautumista. Näitä partioita oli kesällä 1944 niin Vienan ja Aunuksen suunnalla kuin Kannaksellakin. Partioiden tukeutumishuoltoa varten rakennettiin kevättalvesta 1944 alkaen muona- ja varustekätköjä tuleville jättäytymisalueille. Kannaksella nämä oli suunniteltu partiokohtaisiksi ns. Matti-kätköiksi ja muualla laajemmin yhteisesti käytettäviksi.

Osasto Vehniäinen sodan loppukuukausina

Jostain syystä Osasto Vehniäinen siirrettiin pääosiltaan Kuhmoon ja partioimaan sieltä Vienan suuntaan talvikaudeksi 1943–1944. Siirron syy on jäänyt epäselväksi, eikä Porvalikaan sille selkeää aihetta löydä. Täällähän toimivat jo Osasto Marttinan ja Osasto Paatsalon partiomiehet, joiden kapasiteetti olisi kyllä riittänyt ainakin talvikauden partiointiin. Toisaalta Syvärin suunnan rintamalinjat olivat jo niin ”tukossa” että selustapartiointi sillä suunnalla oli osoittautunut käytännössä mahdottomaksi. Porvali heittää ajatuksen, että siirron todellisena syynä olisikin ollut mahdollisesti varautuminen tiedusteluun saksalaisia vastaan, käytiinhän tuolloin salaisia tunnusteluja rauhan aikaansaamiseksi. Mikäli asia olisi johtanut neuvottelutulokseen, olisi se oikopäätä johtanut konfliktiin saksalaisten kanssa, joilla oli suuri voimaryhmä Pohjois-Suomessa.

Talvikauden muutaman partion lähettäminen ei juurikaan ollut tuloksellista; talvipartiointi oli vaikeaa Neuvostoliiton kehittyneen selustavarmistusjärjestelmän vuoksi. Osasto Vehniäisen miehiä osallistui maaliskuun lopulla 1944 myös osittain epäonnistuneeseen taistelupartio Kalevaan, joka hyökkäsi Suopassalmen huoltotukikohtaan. Tässä taistelupartiossa oli mukana miehiä Vehniäisen, Marttinan ja Kuismasen osastoista (katso Turunen Pekka: Operaatio Kaleva. Atena 2020, arvosteluni Agricolassa 12.11.2020).

Ensimmäiset aavistukset sodan käänteestä oli saatu jo Stalingradin taistelun jälkeen. Päämaja totesi, että Saksa ei voi sotaa voittaa, ja että oli varauduttava puna-armeijan hyökkäykseen. Ja päähyökkäyssuuntana nähtiin luonnollisesti Karjalankannas sekä Laatokan Karjala. ErP 4:n käskyn mukaan alettiin kevättalvella 1944 varustaa tulevaa selustapartiointia ja jättäytymispartioita varten kätköjä. Osasto Vehniäisen (tai siis 1/ErP 4:n) toiminnan painopisteeksi tuli taaskin Karjalankannas, jossa oltiin operoitu hyökkäysvaiheen aikana. Tämä olikin luonnollista, olihan suuri osa osaston partiomiehistä Kannaksen poikia ja seudut tuttuja. Matti-kätköjä varustettiin kaikkiaan kolmeatoista partiota varten, yksi kullekin partiolle. Näistä kaikkein itäisintä, Pääaseman lähellä Kuokkalassa sijaitsevaa, ei ehditty ottaa käyttöön suurhyökkäyksen alettua, ja kolme läntisintä jäivät käyttämättä vihollishyökkäyksen rauettua heinäkuussa 1944.

Partiointi Kannaksella keskittyi siis pääkulkuväylien, teiden ja rautateiden liikenteen seuraamiseen. Hankaluudeksi osoittautui odotetusti se, että vihollisjoukkojen määrä alueella oli valtava ja paljastumisvaara luonnollisesti suuri, etenkin kun vihollisen radiopeilaustekniikka ja -taktiikka oli aiemmista vuosista huomattavasti kehittynyt. Tiedustelusanomien lähettäminen saattoi siksi helposti paljastaa partion.

Partiot olivat käytännön syistä nelimiehisiä; partion johtaja, radisti ja kaksi tiedustelijaa toimivat yhtenä kokonaisuutena. On vaikea sanoa, mikä merkitys näillä partioilla ja niiden tiedoilla loppujen lopuksi oli, mutta toki aina muistetaan heinäkuun 14. päivän viesti, jossa partio ilmoitti vihollisen siirtävän rautateitse tyhjiä vaunuja etulinjan suuntaan ja tuovan täysiä ase- ja miehistökuormia selustan suuntaan. Tästä pääteltiin, että suurhyökkäys oli pysähtynyt suomalaisten jyrkkään puolustukseen. Joitain tietoja liikkeen suuntautumiseen Kannaksen pohjoisosaan Äyräpään suunnalle myös saatiin, ja sieltähän puna-armeija vielä yritti kiertää suomalaisten selustaan siinä onnistumatta. Myös pohjoisemmassa saatettiin havaita liikennettä Ilomantsin suuntaan, jossa käytiin viimeiset suuret taistelut sodan loppuviikoilla.
Näitä Matti-partioita huollettiin myös ilmateitse, ja niiden luo pyrittiin pudottamaan myös täydennysmiehistöä laskuvarjopudotuksin, tosin aika huonolla menestyksellä.

Sisällöstä

Ensinnäkin Porvali tarjoaa itse partiotoimintaan liittymätöntä aineistoa lukijalle, jotta tämä saisi selville sen laajan kontekstin, mihin suomalainen sodankäynti liittyy. Tietenkin tuntuu hieman oudolta lukea kaukaisista sotatapahtumista, kun käsitteillä on yhden kaukopartio-osaston sotataival, mutta pidän tätä jo aiemmissakin osissa toteutettua mallia hyvänä. Näin lukija pysyy kärryillä siitä, mitä sotamaailmassa kulloinkin tapahtui. Toisella tasolla seurataan Suomen sotatapahtumia kohtalaisen yleisellä tasolla, mutta kuitenkin niin, että tarkkaavainen lukija pääsee mukaan miettimään tiedustelutoiminnan ja sodanjohdon välisiä suhteita.

Kolmas taso onkin sitten Osasto Vehniäisen kronikka, jossa kuvataan niin partioiden suunnittelua, toimintaa tukikohdissa ja laajalti myös itse partiotoimintaa nimenomaisesti salaa säilytettyjen, nyt jo julkisten tiedustelukertomusten kautta. On muuten mielenkiintoista huomata, että vuonna 1987 ilmestyneessä kirjassani Päämajan kaukopartiot jatkosodassa (WSOY) lähteinä käyttämäni partiokuvaukset, jotka ovat pääasiassa rekonstruoitua muistitietoaineistoa, ovat suurelta osin samanlaisia, kuin mitä Porvali on saanut selville varsinaisen dokumenttiaineiston pohjalta – toki nyt yksityiskohdat ovat paikallaan.

Nämä partiokertomuksista laaditut tiivistelmät kyllä voittavat kertomuksina puolidokumentaariset muisteluromaanit, joita kaukopartiokirjailijat ovat vuosikymmenten mittaan tuottaneet. Näissä Porvali on kieltämättä käyttänyt ”luovan tietokirjoittamisen” metodia elävöittääkseen tekstiään, ja hän onnistunutkin saamaan sinänsä kuiviin partiokertomuksiin luettavampaa sisältöä. Onneksi hän on välttänyt dialogin käyttöä.

Neljäs taso Osasto Vehniäisen tarinassa kulkee kunkin tekstisivun sisämarginaalissa, jossa on suorat lainaukset osaston sotapäiväkirjasta ja tiedustelupäiväkirjoista. Sotapäiväkirja kertoo pääasiassa osaston tukikohdan arkielämästä, vähän juhlistakin lyhyin maininnoin, miesten menoista lomille ja niiltä paluista, virkamatkoista ja muista tapahtumista. Tiedustelupäiväkirjat taas sisältävät lähinnä partioiden radiosanomien sisältöjä, jotka sitten siirtyvät partiokertomuksien sisällöksi ja sitä kautta leipätekstiin. Tämä kirjan rakenne karttoineen ja kuvineen merkitsee sitä, että kirja ei sovellu äänikirjaksi (mikä kirjailijan tulonmuodostuksen kannalta on hyvä asia).

Osasto Vehniäisen partiomiehet osallistuivat myös Lapin sotaan, mutta vaikuttaa siltä, että aika haluttomasti entiselle aseveljelle haluttiin tehdä haittaa. Sodan jälkeen kätkettiin aseita osana laajaa hajavarastointia mutta myöskin pienemmissä porukoissa. Porvali kuvaa, kuinka Lapin sodan aikana partioilta vesistöjen ylityksissä usein ”hävisi” aika joukko aseita. Näitä on sitten kaiveltu vinteiltä myöhempinä aikoina. Taisipa jokunen partiomies vielä kylmän sodan aikoihinkin käväistä itänaapurin puolella länsivaltojen palkkaamana.

Lopuksi

Kolmeosainen kuvaus Osasto Vehniäisen sotatiestä on varsinainen suurponnistus, josta on kiittäminen uutteraa Mikko Porvalia, joka kaiken työnsä ja kirjoittelunsa ohella toimii myös Erillinen Pataljoona 4:n perinneyhdistyksen puheenjohtajana. Ponnistus on kuitenkin tuottanut meille korvaamattoman arvokkaan kokonaisuuden, rakenteeltaan tarkoin harkitun analyyttisen kronikan kaukopartio-osastosta ja samalla myös runsaasti ennen julkaisematonta tietoa partiotoiminnan strategisista tavoitteista ja itse partioinnin taktisista muutoksista vuodenaikojen ja vihollistilanteen muuttuessa.

Olisin ehkä kuitenkin kaivannut hieman enemmän, vaikka lyhyitäkin, mainintoja koko kirjasarjassa siitä, mitä muut kaukopartio-osastot missäkin vaiheessa tekivät. Lukijalle olisi ehkä vielä paremmin selvinnyt se partiotoiminnan verkosto, jonka Päämajan kaukopartio-osastojen kokonaisuus muodosti. Ja edelleenkin on tutkimuksellisesti jäänyt selvittämättä, missä määrin näitä tietoja, joita partiot hankkivat ja osastot ja päämaja välittivät yhtymille, todella käytettiin operatiivisessa suunnittelussa. Mutta sehän ei Porvalin tehtäväksiottoon kuulunutkaan.