Remua ja ryhtiä

Ryhtiliike, "metsien miehet", "tipottelu" - aiemminkin sekä 1950-luvusta että alkoholiasenteista kirjoittanut Matti Peltonen käsittelee tuoreessa kirjassaan monipuolisesti 50-luvun alkoholipoliittista keskustelua ja sen taustalta löytyvää asenneilmapiiriä. Tutkimuksensa lähtökohdaksi Peltonen nostaa vuonna 1952 ilmestyneen Hyvän käytöksen oppaan, jota Alkoholiliikkeen rahoittamana voi pitää eräänlaisena "valtiollisena käytösoppaana". Kirjasen taustalta löytyi spontaaniksi kansanliikkeeksi naamioitu ja Alkon varoilla ylläpidetty tapakasvatusjärjestö Suomen Kansan Ryhtiliike, jonka toiminta, taustavoimat samoin kuin ideologia saavat Peltosen kirjassa paljon huomiota osakseen. Ryhtiliikkeen arkisto onkin yksi tutkimuksen keskeisimmistä lähdeaineistoista, jonka rinnalla Peltonen käyttää suhteellisen runsaasti aikalaiskirjallisuutta ja lehtiä.

Peltonen, Matti: Remua ja ryhtiä. Alkoholiolot ja tapakasvatus 1950-luvun Suomessa. Gaudeamus, 2002. 219 sivua. ISBN 951-662-858-3.

Ryhtiliike, "metsien miehet", "tipottelu" – aiemminkin
sekä 1950-luvusta että alkoholiasenteista kirjoittanut
Matti Peltonen käsittelee tuoreessa kirjassaan
monipuolisesti 50-luvun alkoholipoliittista keskustelua
ja sen taustalta löytyvää asenneilmapiiriä.
Tutkimuksensa lähtökohdaksi Peltonen nostaa vuonna
1952 ilmestyneen Hyvän käytöksen oppaan, jota
Alkoholiliikkeen rahoittamana voi pitää eräänlaisena
"valtiollisena käytösoppaana". Kirjasen taustalta löytyi
spontaaniksi kansanliikkeeksi naamioitu ja Alkon
varoilla ylläpidetty tapakasvatusjärjestö Suomen
Kansan Ryhtiliike, jonka toiminta, taustavoimat samoin
kuin ideologia saavat Peltosen kirjassa paljon
huomiota osakseen. Ryhtiliikkeen arkisto onkin yksi
tutkimuksen keskeisimmistä lähdeaineistoista, jonka
rinnalla Peltonen käyttää suhteellisen runsaasti
aikalaiskirjallisuutta ja lehtiä.

Sekä näkemys alkoholipulman vakavuudesta että sen
suomalaisesta erityisluonteesta hyväksyttiin
1950-luvulla käytännössä yksimielisesti. Vaikka
kokonaiskulutus oli suhteellisen vaatimatonta, pidettiin
juopumuspidätysten korkeaa määrää
vastaansanomattomana todisteena suomalaisten,
erityisesti suomalaisen rahvaan, kyvyttömyydestä
käyttää alkoholia "kulttuurikansojen" tavoin.
Suomalaista tulikin kontrolloida ja valvoa, koska hän oli
suomalainen. Tähän tarkoitukseen luotiin, ja sittemmin
50-luvun lopulla epäonnistuneena hiljaisuudessa
haudattiin, yksilölliseen valvontaan pohjautunut
ostajatarkkailumenetelmä. Peltonen kuitenkin
kyseenalaistaa oikeutetusti aikalaisnäkemykset
alkoholiongelman vakavuudesta: miksi oli itsestään
selvää, että juopuneita tuli rangaista, mikä tarkoitti
käytännössä samojen henkilöiden toistuvaa putkaan
rahtaamista suurissa kaupungeissa.

Muutokseenkin kuitenkin uskottiin: ryhtiliike pyrki
muokkaamaan alkoholiasenteita eli tavoitteena oli
kulttuurin muutos, vaikka toisaalta käsitykset
alkoholiongelman biologisesta perustasta saivat
esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen
sosiologian professoriksi nimetyn Veli Verkon
hankkeen onnistumismahdollisuuksia epäilemään.
Alkoholikysymys olikin yhteydessä erimielisyyksiin
suomalaisen alkoholipulman perustasta, kulttuurista
vaiko biologiasta, joista taitettiin peistä niin
akateemisessa maailmassa kuin sen ulkopuolellakin.

Huoli niin holtittomasta alkoholinkäytöstä kuin
muustakin huonosta käytöksestä korostui
olympiavuonna. Käytösoppaan ohella käyttäytymistä
pyrittiin suitsimaan ´salaisten agenttien` verkostolla –
"oikean henkisen ilmapiirin" takeeksi luotiin erityinen
olympiaryhdin tukiverkosto. Samaan aikaan kuin
suomalaista humalaa koitettiin karsia haluttiin
kuitenkin varmistaa, ettei ulkomaisen kisaturistin
viihtyvyyttä pilattaisi alkoholimyynnin liiallisilla
rajoituksilla. Vain suomalaista tuli kontrolloida tiukasti,
kisaturisti sai tyydyttää janonsa aamusta alkaen ilman
ruokailupakkoa ja illan tullen ravintoloille annettiin lisää
aukioloaikaa, jälleen kisaturistin viihtyvyyden
takaamiseksi.

Humalajuomisen ohella pelättiin suomalaisten siis
käyttäytyvän huonosti, mutta hyvän käyttäytymisen
mallin hakeminen ei osoittautunut helpoksi.
Käytösvalistushan oli suunnattu, julkilausutusti tai ei,
rahvaalle, mutta miten rahvaalle sopi
gentlemanni-ihanne, joka oli lähtökohtaisesti
yläluokkainen. Aristokraattinen herrasmiesihanne oli
kaukana talonpoikaisesta ja kansanomaisesta reilun
jätkän ihanteesta, yhtä lailla kuin "rillumarei" oli
kaukana korkeakulttuurista. Peltonen toistaakin
aiemminkin esittämänsä näkemyksen 50-luvusta
"rinnakkaisten mentaliteettien" vuosikymmenenä.

Erilaisista suhtautumistavoista erilaisiin ongelmiin
kertovat reaktiot kiistassa lääkäreiden oikeudesta
määrätä puhdasta spriitä ja toisaalta toimenpiteet
"tippoja", erilaisia denaturoitua alkoholia sisältäneitä
suu-, hiusvesiä ja yskäntippoja vastaan. Lääkärien
määräämää spriitä käytettiin huomattavia määriä Alkon
tuotteiden korvikkeena, mutta tämä ´herraskainen´
ongelma sai kyllä tilaa lehtien sivuilla, joutumatta
kuitenkaan lopulta kovien toimenpiteiden kohteeksi.
"Tipottelun" mittasuhteet olivat huomattavasti
vaatimattomammat, mutta taistelu tippoja vastaan oli
silti aivan toista luokkaa. Tippaongelma oli monin
tavoin helpompi kuin erilaisiin intresseihin kietoutunut
spriipulma.

Aiemmin mentaliteeteista ja mikrohistoriasta
kirjoittanut Peltonen tyytyy tässä tutkimuksessa
viittaamaan aikaisempiin julkaisuihinsa, joten
"teoriattomana" ja paikoin mukaansa tempaavanakin
kirja on kokonaisuudessaan helposti lähestyttävissä ja
luettavissa. Suurta yleisöä ratkaisu palvellee, mutta itse
olisin kaivannut edes suppeaa teoreettisten
lähtökohtien esittelyä tähänkin kirjaan, jonka takakansi
mainitsee sosiaalihistoriallisen näkökulman
alkoholipolitiikkaan avaavaksi sekä esimerkiksi
mikrohistoriallisesta lähestymistavasta. Peltosen
tutkimuksella on lisäksi mielenkiintoisia yhtymäkohtia
yhteiskuntatieteelliseen ongelmatutkimukseen, jossa
on konstruktivistisen näkökulman mukaisesti
tarkasteltu juuri ongelman määrittelyjä ja määrittelijöitä.
Kirjan sivuilla ei viina juuri virtaakaan, yhtä lailla
tärkeää, ja myös kiinnostavaa, on puhe viinasta.

Jatkumot 1950-luvun alkoholiajattelusta 2000-luvun
alkuvuosille ovat samalla sekä erittäin mielenkiintoisia
että vaikeita kysymyksiä, ja Peltonenkin tyytyy lähinnä
kysymysten asettamiseen. Siirtymä suorastaan
ylimitoitetun kontrollin ja alhaisen kulutuksen
vuosikymmeneltä 2000-luvulle, jota leimaavat kasvava
kulutus ongelmineen yhdessä "yhteiskunnallisen
alkoholikysymyksen" hiipumisen kanssa. Viiden
vuosikymmenen takainen alkoholipoliittinen ajattelu on
todella "vierasta maailmaa", kuten Peltonen toteaa.
Peltosen tutkimus onkin tervetullut ja tarpeellinen lisä
alkoholihistoriaan yhdessä esimerkiksi tyystin toisesta
näkökulmasta tehdyn Satu Apon tutkimuksen Viinan
voimalla kera.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *