Rento remonttitarkastus

Humanistiset tieteet ovat lähes määritelmän mukaisesti tieteenaloja, jotka ovat jatkuvasti kriisissä, eikä resurssien tapahtumassa oleva uusjako hyödyllisten alojen hyväksi taida kriisiä helpottaa. Kirjallisuustieteessä kriisitunnelmat ja debatit ovat liittyneet viime vuosina erityisesti kulttuurintutkimuksen asemaan ja oppialan luonteen muuttumiseen. Usein on puhuttu oppialan hajaantumisesta ja tutkimuksen liiasta teoriapainotuksesta ja toisaalta taas tarpeesta ”avautua” kulttuurintutkimuksen ja laajemmin poikkitieteellisyyden suuntaan. Siten oli mielenkiintoista nähdä, miten tilanne on koettu tarkasteltavana olevan kirjan valossa suomenruotsalaisessa yliopistossa.

Holmström, Roger och Sundholm, John (red.): Perspektiv på litteraturvetenskapen. Åbo Akademi, 1998. 175 sivua. ISBN 952-12-0222-X.

Humanistiset tieteet ovat lähes määritelmän mukaisesti tieteenaloja, jotka ovat jatkuvasti kriisissä, eikä resurssien tapahtumassa oleva uusjako hyödyllisten alojen hyväksi taida kriisiä helpottaa. Kirjallisuustieteessä kriisitunnelmat ja debatit ovat liittyneet viime vuosina erityisesti kulttuurintutkimuksen asemaan ja oppialan luonteen muuttumiseen. Usein on puhuttu oppialan hajaantumisesta ja tutkimuksen liiasta teoriapainotuksesta ja toisaalta taas tarpeesta ”avautua” kulttuurintutkimuksen ja laajemmin poikkitieteellisyyden suuntaan. Siten oli mielenkiintoista nähdä, miten tilanne on koettu tarkasteltavana olevan kirjan valossa suomenruotsalaisessa yliopistossa.

Kirjan kirjoittajat ovat Åbo Akademin kirjallisuustieteen laitoksen ja osin muidenkin laitosten henkilökuntaa ja jatkokoulutettavia, ja se perustuu laitoksella pidettyyn luentosarjaan. Sen ja kirjan tarkoituksena oli arvioida kirjallisuustieteen tilaa erityisesti henkilökohtaisista näkökulmista. Kuten John Sundholm jälkisanoissa toteaa, kirjoittajille on tarjottu mahdollisuus käsitellä tutkijanuransa aikana läpikäymään muutoksia ja tekemiään valintoja ja reflektoimaan omaa asemaansa suhteessa tieteenalaan ja instituutioon. Koska luennot olivat luonteeltaan henkilökohtaisia, omiin tutkimuksiin ja kokemuksiin perustuvia ”tunnustuksia”, niihin perustuvat artikkelit ovat helppolukuisia ja ”puhuttelevia” – termi, joka esiintyy kirjassa eräissä keskeisissä kohdin. Tuloksena on rentoa metakritiikkiä, josta ei puutu pitkällekin vietyjä teesejä ja käsitteiden kokeilua (esim. ”tekstin alla” tai ”likainen lukeminen”) ja yleisemminkin ”kirjallisuustieteellistä mielikuvitusta”.

Heidi Granqvist kuvaa artikkelissaan, miten ”tila” nousi hänelle keskeiseksi käsitteeksi opinnäytteensä kirjoituksen aikaan, eikä vain teoreettisesti, vaan siksikin, että hänen asunnossaan tehtiin juuri tuolloin remonttia. Tilan merkitys vahvistui välittömänkin kokemuksen kautta. (Ajatus ei ole itsellenikään vieras, kun tein hiljattain yhtä aikaa väitöskirjan viimeistelyä ja remonttia.) Koko kirjan voi lukea remonttitarkastuksena kirjallisuudentutkimuksen talon korjaustarpeesta. Mikä on tarkastuksen tulos?

Pöytäkirjaan kirjoittaa heti aluksi vahvan (eriävän) mielipiteensä Roger Holmström, jonka artikkeli ”Trender och tilltal” joutuu mielenkiintoiseen vertailuasetelmaan kirjan useimpien muiden artikkelien kanssa. Siksi käsittelen sitä ensin laajemmin ja siirryn sitten puhumaan muista artikkeleista. Holmströmin lähtökohta on, että kirjallisuudentutkimus on spesialisoitunut ja teoretisoitunut siinä määrin, että se on kadottanut yhteyden laajaan yleisöön. Hän asettaa vastakohdiksi ”trendit” ja ”puhuttelun”. Tutkimuksen tulisi toisaalta puhutella laajaa yleisöä, ei vain pientä joukkoa spesialisteja, ja sen todellinen kohde olisivat yksittäiset tekstit, joiden tapaa puhutella lukijaa tutkijan tulisi valottaa. Teorialla on oikeutuksensa korkeintaan kehyksenä, ja tutkimuksen varsinaisen perustan on oltava konkreettisissa tutkimustehtävissä, yksittäisten tekstien analyysissä ja tulkinnassa.

Holmström korostaa tarpeellisella tavalla konkretiaa, sitä, että tutkimuksen ei tulisi liikkua vain yleistysten tasolla tai niiden soveltamissa sopiviin esimerkkeihin. Samoin olen samaa mieltä siitä, että kirjallisuuden laaja tuntemus ja innostus siihen samoin kuin omaan alaan ovat tärkeitä. On helppo yhtyä Holmströmin näkemykseen itseymmärryksen ja yleiskatsauksellisuuden tarpeesta tieteenalalla. Konkretia ja näkemys ovat tarpeen ja täydentävät toisiaan.

Kirjallisuudentutkimuksen funktioita koskevilta osiltaan Holmströmin artikkeli on käsityksiltään ”perinteinen” ja tuntuu tietyllä tavalla puolustusasemissa kirjoitetulta. Jos Holmströmin artikkeli vaikuttaa keskihakuiselta, niin suurimmassa osassa artikkeleita liikutaan laajalla alueella ja kyseenalaistetaan keskihakuisia ja usein normatiivisia kirjallisuustieteen määrittelyjä. Kristina Malmio torjuu ajatuksen, että tutkittavissa ilmiöissä tai tutkimuksessa olla jokin keskus joka jäsentää ja oikeuttaa kohteen ja tutkimuksen. Malmio kirjoittaa:

Den här tanken utgör för mig ett slags förlorat paradis, ett kunskapens rike eller paradigm som det inte finns någon återvändo till. Mitt bidrag handlar nämligen om tvivel, misstanke och ifrågasättande. Om frånvaron av centrum.

Fredrik Hertzbergin artikkelissaan lanseeraama ”distraherad läsning” on tällaista kyseenalaistavaa, ei-lineaarista ja vaihtoehtoja etsivää lukemista. Hän havainnollistaa sitä hypertekstin avulla, joka etualaistaa tällaisen lukemisen. Keskipakoisuudestakaan ei sen kohdalla enää oikein hyvin voi puhua, kun keskiötä ja tekstin rajoja ei ole helppo määritellä. Samalla tutkimuksen käytäntöjen oikeutuksen lähde siirtyy tekstistä tutkimuksen kontekstiin.

Mutta voiko tutkimuksen konteksti johtaa harhateille? Artikkeleissa mainitaan moneen kertaan ajatus trendien (orjallisesta) seuraamisesta. Roger Holmström kysyy, miksi kirjallisuustiede on niin heikkona nopeasti vaihtuville trendeille. Hänen ehdotuksensa on, että ”me pelkäämme” henkilökohtaisesti värittynyttä kirjallisuusnäkemystä ja hyppelemme siksi mättäältä mättäälle. Puuttumaan jää yleiskatsauksellisuus (letot eli konkretia olisi myös kahlattava) ja siten oppialan itseymmärrys jää vajavaiseksi. Tuloksena on Holmströmin mukaan korkealentoisia teoreettisia spekulointeja ja innotonta sovellusta. Myös Anders Holmström on huolissaan trenditietoisuudesta ja samastaa erityissanaston käytön (kirjallisuustieteessä) sofisteriaan.

Herää kysymys, missä määrin tämä usein esitetty huoli sopii olemassaolevaan tutkimukseen. Kokoelman artikkeleihin se ainakaan ei minusta sovi. Niissä puhutaan paljon feminismistä ja positionaalisuudesta, mainitaan siellä täällä Foucault tai ja ohimennen hyperteksti. Ovatko ne ehkä muoteja? Mutta kyseisissä artikkeleissa on itseymmärrystä ja yleiskatsauksellisuuttakin muille jakaa. Mitä trendit tai muodit yleensäkään ovat? Niistä puhutaan yleisellä tasolla määrittelemättä tarkemmin mitä tarkoitetaan. Ja jos muoteja ovat esimerkiksi feminismi, dekonstruktio, Foucault, jälkikolonialistinen tutkimus tai kulttuurintutkimus, niin kuinka ”nopeasti vaihtuvia” ne todella ovat? Hypertekstitutkimus laajempana tutkimusalueena on niitä nuorempi, alle kouluikäinen, mutta ei vaikuta heti sammuvalta muodilta, uusmediat kun tuskin katoavat kovin nopeasti. Tietysti se ja muut yllä mainitut suunnat ja lähestymistavat muuttuvat, mutta niin muuttuu ”perinteinenkin” tutkimus.

Holmström ehdottaa syyksi muotitietoisuuteen, että oppialalla on tiedekompleksi. Se on kameleontti, joka lainaa metodeja ja käsitteitä muilta tieteiltä ja muuttaa koko ajan muotoaan. Tässä kohden tekee mieli lainata Kai Mikkosta, joka on viime aikoina korostanut, miten oppialasta puhuttaessa sen historia pyritään näkemään yhtenäisemänä kuin se on koskaan ollut. Mikkonen tarkoittaa lähinnä sitä, että uuskritiikki ei koskaan ollut niin yhtenäinen ja ”vallalla oleva” suuntaus kuin on tapana löysästi väittää. Mutta sama koskee tieteidenvälisyyttä: sitä on ollut aina, ja kirjallisuudentutkimuksella on ennenkin ollut kameleontin kykyjä.

John Sundholm esittää toisenlaisen näkemyksen trendeistä ja oppialan puhtaudesta. Hän kirjoittaa:

Jag tror helt enkelt att det är viktigt för litteraturvetenskapen att låta sig smutsas ned, att införa andra texter, and läsningar och att låta sig kastas in i trender och modeväxlingar. Det är just i interaktionen med dem som litteraturvetenskapen kan finnas överhuvudtaget – om den inte vill steriliseras.

Sundholmin teesin mukaan kirjallisuustiede on likainen tiede; sen sisältö ja kohde on likaisuus ja muoto lukeminen. Vaikka tätä on pidetty oppialan heikkoutena, se onkin Sundholmin mukaan päin vastoin sen vahvuus.

Vastaavasti oppialan tutkimuskohde, kirjallisuus, nähdään uudella tavoin. Ensinnäkin se on niin sanotusti kontekstuaalinen: esimerkiksi sukupuolta, etnisyyttä tai ideologiaa ei pidetä artikkeleissa ”ulkopuolisina” tekijöinä. Kontekstualismia koskevat, osin melko hedelmättömät, keskustelut, on ylitetty ja edetty seuraavaan vaiheeseen. Toiseksi myös tutkimuskäytännöistä esitetään kohtalaisen ei-perinteisiä ajatuksia. Fredrik Hertzberg ehdottaa, että kirjallisuus nähtäisiin tutkimuskohteen sijaan tutkimusmenetelmänä! Ja Pia Maria Flodin tunnustaa kirjallisuuskäsityksensä olevan ”puistattava”: kirjallisuus merkitsee hänelle nykyisin vain kulttuurissa kiertävien mutta kirjallisissa teksteissä tiivistyvien kulttuuristen kuvien lähdettä.

Mutta vaikka hyväksyy tämän väljentyneen käsityksen kirjallisuudentutkimuksen ja kirjallisuudenkin luonteesta, teoksessa esitetty huoli oppialan joutumisesta julkisuuden marginaaliin pitänee ainakin jossain määrin paikkansa. Tämä johtuu paitsi tutkimuksen muutoksista myös mediamaiseman ja kirjallisuuden muutoksista. Niistä huolimattakin kirjallinen perintö varmasti jatkuu, mutta osin eri tavoin ja eri kanavia pitkin kuin aiemmin. Oppialan asema perinteisellä tavalla määriteltynä ehkä heikkenee, mutta toisaalta sen kohdekin on laajentumassa, mikä tuo oppialalle uusia tehtäviä vanhojen rinnalle.

Ehkä ilahduttavinta kirjassa on se, että siinä kuvataan tutkimusta ”jälkeen kulttuurintutkimuksen” – siis kontekstiherkkänä tutkimuksena jossa kontekstiherkkyyttä ja missiota ei enää tarvitse selitellä eikä puolustella. Holmströmin mainitsema innostuksen puute ei näy tässä kirjassa; ei myöskään yleiskatsauksellisuuden ja – varsinkaan! – itseymmärryksen puute. Reflektiota kyllä löytyy, ja, mikä tärkeintä, sitä kirjallisuustieteellistä mielikuvitusta. Eli: tarkastuksen tulos on, että remonttia onkin jo tehty, ilman lupaa, ja tehdään pikku hiljaa koko ajan.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *