Viime vuonna Remu Aaltosen, Suomi-rockin ikipäsmön 50-vuotispäivä oli iso mediatapaus. Samaan syssyyn legendaarisen Hurriganes-yhtyeen johtohahmolta ilmestyi toimittaja Nina Honkasen kanssa yhteistyössä tehty kirja, jossa mies kertoilee elämänsä kuvioista.
Tarkan kronologisen elämäkerran sijaan teoksessa on Remun hajanaista muistelua matkan varrella sattuneesta runsaan filosofoinnin kera. Eksaktimpaa Remu-tietoutta kaipaaville voikin Seitsemän ilon kyyneleiden rinnalle suositella teosta Poika varjoisilta kujilta (Love Kirjat, 1984), joka kertoo yksityiskohtaisemmin Remun vaiheista lapsuudesta 80-luvun alkuvuosiin.
Tässä uudemmassa teoksessa Remu keskittyy valikoiden elämänsä tiettyihin tapahtumiin. Lapsuudesta kerrotaan muutama muistikuva. Keikka- ja naisreissuista on jokunen juttu. Varsin tarkkaan kirjassa puidaan yleensäkin Remun elämää sivuavia ihmiskohtaloita. Remu kertoo muun muassa kaunistelematta Hurriganes-muusikoiden, Cisse Häkkisen ja Albert Järvisen lähtemisestä taivaalliseen rock-bändiin. Musiikin teon kuvaaminen jää teoksessa vähemmälle – Remulla on paljon sanottavaa muustakin kuin kannujen kolistelusta. Henrik Schüttin tyylikkäät kuvat valottavat päähenkilön elämää 70-luvulta tähän päivään.
Kirja on lukukokemuksena hieman raskas. Teksti on poukkoilevaa: symboliikalla, sanonnoilla ja riimittelyllä ladattua – siis Remun monikerroksista puhetta. Välillä juttu kulkee, mutta toisinaan se käy kovin painavaksi. Tekstiä olisi voinut toimittaa enemmän luettavampaan muotoon, tuskin Remun puheen soundi ja sisältö olisivat siitä kuitenkaan kärsineet.
Värikkään kielen lisäksi parasta antia kirjassa on tietty lohdullisuus: toisinaan voittaa hyvä, toisinaan paha, hyvä pääsee kuitenkin maalieron turvin jatkoon. Nautittavaa on myös Remun toimista kuultava tekemisen meininki. Se näkyy niin miehen musisoinnissa kuin myös muussa elämässä. Turhamaisuuksiin ei takerruta, kun tähdätään oleelliseen: ”…Eikä joka jutussa tartte olla kaikki aina oikein, pääasia että on taikaa ja se toimii. Jos sitä liikaa kelaa, se on vaikee. Pilkunnussijat tietysti häiriintyy, kun mä en osaa puhua venäjää ja silti laulan ranskaksi, vaikka en tajuu, mitä ne sanat tarkottaa. Pääasia että ne oikein liitetään toisiinsa ja kuulostaa omalla tavalla oikeilta.”