"Taloudellista ja yhteiskunnallista kehitystä voi tuskin kuvata paremmin kuin tarkastelemalla eri aikojen rikkaimpien ihmisten tarinoita". Näin kirjoittaa taloustoimittaja Detlef Gürtler kirjansa Kroisokset. Rikkaiden historia faaraoista Bill Gatesiin esipuheessa. Teos on ilmestynyt suomeksi käännettynä Gummeruksen Ajatus-sarjassa ja on – näin väittää kirjoittaja itse – ensimmäinen laatuaan: koskaan aikaisemmin ei maailmantalouden historiaa ole tarkasteltu sen "yläluokasta", maailmanhistorian kaikkein rikkaimmista yksilöistä käsin.

SUPERRIKKAIDEN VANAVEDESSÄ

Kun teoksen kirjoittaja itse on saksalainen, ei ole yllättävää, että hänen maanmiehensä ovat kattavasti edustettuina kirjaan valittujen superrikkaiden joukossa. Tähän on tosin asiallisiakin syitä, sillä ovathan sellaiset nimet kuin Jacob Fugger ja Rothschildien pankkiirisuku – vain muutamia nimekkäimpiä mainitakseni – näytelleet merkittävää osaa Euroopan ja koko maailmankin historiassa: Fugger rahoitti esimerkiksi Maximilian I:n nousua Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi ja Rothschildit puolestaan estivät mm. Belgian pahamaineista kuningas Leopoldia v. 1839 valloittamasta Hollannilta vielä Luxemburgin ja Limburgin provinsseja kieltäytymällä rahoittamasta hanketta. Rothschildit vaikuttivat muutoinkin Euroopan kuningashuoneiden ja hallitusten politiikkaan vaatimalla valtioita vakauttamaan taloutensa lainan saamisen ehdoksi. Näin tämä vaikutusvaltainen suku tuli omana aikanaan toimimaan samanlaisessa roolissa kuin nykyinen kansainvälinen valuuttarahasto, IMF.

Muutoin kirjassa sitten liikutaankin maantieteellisesti ja ajallisesti sangen laajalla alueella. Liikkeelle lähdetään Egyptin faaraoista, ja antiikin rikkaiden, itämaisten kalifien ja Intian suurmoguleiden kautta päädytään varhaisiin rosvoparoneihin sekä Cortésin ja Pizarron tapaisiin konkistadoreihin. Uudemman ajan rikkaista käsitellään Siemensin ja Edisonin kaltaisia keksijöitä, George Sorosin tapaisia keinottelijoita sekä mm. John D. Rockefelleriä, "Ikea-Ingvar" Kampradia, Warren Buffetia ja Bill Gatesia, aikamme – ja kenties myös maailmanhistorian – rikkainta miestä. Viimeksi mainittu seikka – ts. se, onko Gates jopa maailmanhistorian rikkain ihminen – on tosin suuresti kyseenalainen. Sillä kuten Gürtler huomauttaa, sodankäynnillä valtaisan yksityisomaisuuden hankkinut Caesar saattoi olla Gatesiakin huomattavasti, jopa neljäkymmentä kertaa varakkaampi. Tällaisen vertailun lopputulos tosin riippuu siitä lasketaanko Caesarin varallisuus hopeassa, kullassa vai ostovoimapariteetin mukaan vai suhteutetaanko se maailman kaikkien valtioiden yhteenlaskettuun kansantuotteeseen.

ROOPEANKKOJA JA PELLEPELOTTOMIA

Teoksen sekalaisesta henkilögalleriasta on mainittava myös kirjalle nimensä antanut Lyydian kuningas Kroisos sekä Roope Ankka, jonka fiktiivistä hahmoa Gürtler käyttää tarkastelunsa lähtöpisteenä. Vuonna 1983 tämän "maailman rikkaimman ankan" omaisuuden arvo oli "prikulleen 37 fantastiljoonaa 119 triljardia taaleria", mikä – jos oletetaan Ankkalinnan ostovoimapariteetin mukaisesti, että yksi taaleri vastaa yhtä dollaria – riittäisi pelkästään triljardien suhteen tekemään jokaisesta maailman ihmisestä viisisataa kertaa rikkaamman kuin Bill Gates. Tästä huolimatta Roope Ankan liitoksissaan pullisteleva säiliö ei Gürtlerin mukaan ole niinkään megalomaanisen rikkauden kuin megalomaanisen tyhmyyden symboli, sillä tosielämässä kenestäkään, joka toimii Roopen lailla ei voisi tulla maailman rikkainta ihmistä. Syyt tähän ovat ilmeiset: ensiksikin Roope Ankka toimii liian monella alalla; toisekseen, ja niin kuin hyvin tiedämme, hän on surkea johtaja eikä hyödynnä rahojaan; ja kolmanneksi hän petkuttaa ja halveksii asiakkaitaan lyhytnäköisen hyödyntavoittelun vuoksi. Tosielämän rikkaista monet eivät Gürtlerin mukaan ole Roopen tavoin rikastuneet riistämällä muita, vaan yksinkertaisesti tarjoamalla ihmisille jotakin näiden tavoittelemaa hyödykettä, tai – jos niin halutaan – palvelemalla muita.

Eräänlaisen vastakohdan Roope Ankan karikatyyrimäiselle hahmolle muodostavat taloushistorian "pellepelottomat", nerokkaat keksijät, jotka syystä tai toisesta eivät ole onnistuneet hyödyntämään keksintöjään siinä määrin, että olisivat nousseet varsinaisten superrikkaiden tasolle. Eräs tällainen oli elämänsä aikana 1033 patenttia saanut Thomas Alva Edison, joka ei tosin koskaan kärsinyt puutetta, mutta joka ei myöskään koskaan kuulunut aikansa rikkaimpien ihmisten joukkoon. Hiililankalamppu – Edisonin taloudellisesti merkittävin keksintö – ei tuonut keksijälleen merkittäviä rikkauksia, ja 1900-luvun taitteessa Edison oli epäonnistuneiden liiketoimiensa vuoksi lähellä konkurssia. Toiselta puolen voitaisiin tietenkin ajatella, että vaikka Edisonin toiminta liiketoiminnallisesta näkökulmasta olikin katastrofaalista, oli sillä kuitenkin kansantaloudellisesta näkökulmasta peräti suotuisa vaikutus: kansantalouden kannalta näet on ihanteellista, että Edisonin kaltaiset keksijät eivät jää hyödyntämään jotakin yksittäistä keksintöään, vaan että he suuntaavat energiansa uusiin innovaatioihin, joiden hyödyntäminen vuorostaan tarjoaa mahdollisuuksia muille – liiketoiminnallisesti kenties lahjakkaammille – yksilöille.

EI PELKKÄ MUOTOKUVAGALLERIA

Edellä sanotun perusteella voi saada sen kuvan, että Gürtlerin kirja olisi pelkästään eräänlainen muotokuvagalleria. Näin ei kuitenkaan ole asian laita. Pääpaino on tietystikin henkilöissä, mutta näiden ohella seuraillaan maailmantalouden kehityslinjoja sen mukaisesti, miten talouden painopiste kulloinkin on vaihdellut: Egyptistä Lähi-itään ja edelleen Roomaan, Bysantin kautta takaisin itämaihin, sitten Kiinaan ja Intiaan sekä lopulta Eurooppaan ja länsimaihin, jotka viime aikoihin saakka ovat heilutelleet tahtipuikkoa maailmantalouden orkesterissa. Gürtler käsittelee elävästi myös globaalin talouden kasvua sekä siihen liittyneitä kulttuureiden ja sivilisaatioiden kohtaamisia. Lukuisat esimerkit – joista osa on sangen värikkäitä – siivittävät kerrontaa, ja asian tähän puoleen perehtyneille ei tule yllätyksenä, että Gürtler saa eurooppalaiset tässä kontekstissa näyttämään barbaarisilta ja suvaitsemattomilta kiihkoilijoilta intialaisiin ja arabialaisiin kauppakumppaneihinsa verrattuna.

Kaikkein antoisimmillaan Gürtlerin kirja on kuitenkin tekijän pohdiskellessa millaisia keinoja käyttäen eri aikoina on ollut mahdollista tulla rikkaaksi: tällaisten ehtojen tarkastelu kertoo paljon aikakautensa yhteiskunnasta ja sen arvoista. Antiikin aikana oli sodankäynti, valtion siunauksella tapahtunut rötöstely ja murhaaminen, miltei ainoa varteenotettava vaihtoehto niille, jotka tahtoivat kerätä huomattavia omaisuuksia. Juuri tällä tavalla Caesarkin oli luonut omaisuutensa, ja samaa hyväksi havaittua menetelmää sovelsivat myöhemmät rosvoparonit, konkistadorit ja merirosvot, jotka harjoittivat eräänlaista valtion lisenssillä tapahtunutta rosvousta – kaikki keinoja, joiden hyödyntäminen rikkauksien havittelussa on nykyisellään tehty vaikeaksi.

Muinaisessa Egyptissä ja Kiinassa – kuten myöhemmin myös sosialistisissa maissa – kaikkein rikkaimpia olivat valtion ja kirkon virkamiehet. Sen sijaan kaupan avulla rikastuminen oli harvinaista, tai ainakaan sitä ei pidetty tavoiteltavana. Niinpä esimerkiksi Egyptissä "ajatus, että rikkaus ja yhteiskunnallinen arvovalta perustuisivat menestykseen kaupankäynnissä, oli täysin mahdoton", egyptologi Barry Kempiä siteeratakseni. Kunnioituksen ja arvovallan tuli johtaa rikkauteen, ei päinvastoin. Samalla tavoin ajateltiin Kiinassa: kauppiaita halveksuttiin ja Han-dynastian perustajan Liu Bangin (250-195 eKr.) aikana kauppiailta jopa kiellettiin silkin käyttäminen ja lisäksi heidät määrättiin käyttämään tietynvärisiä kenkiä. Näin ihmiset saattoivat jo etäisyyden päästä erottaa, ketkä kuuluivat tämän halveksitun ammatin harjoittajiin.

Vuosituhansien ajan lukuisat rikkaat ihmiset ovat kuitenkin luoneet omaisuutensa kaupankäynnillä, ja mm. hansan jäsenet kehittivät tästä rikastumisen tavasta suoranaisen taiteenalan; hansan jäsenistä tosin vain harvat ylsivät varsinaiseen superrikkaiden kastiin, niin vaikutusvaltainen ja varakas kuin liitto aikanaan olikin. Ja jos nykyaikana haluaisi päästä käsiksi suuromaisuuteen, olisi paras väylä tämän tavoitteen saavuttamiseksi edelleen kauppa, tarkemmin ottaen vähittäiskauppa, ainakin jos on uskominen Forbes-lehteä: kun lehti vuonna 2004 listasi maailman rikkaimpia, oli 15 ensimmäisen joukossa kahdeksan henkilöä, jotka toimivat vähittäiskaupan parissa. Tämä on uutta taloushistoriassa, jossa päivittäistavarakauppiaat perinteisesti ovat varallisuudessa mitattuna jääneet tukku- ja ylellisyystavaroiden kaupittelijoiden varjoon. Vähittäiskauppiaitten nousu maailman rikkaimpien joukkoon on lisäksi tapahtunut samanaikaisesti sen kanssa, että markkinoiden läpinäkyvyys on lisääntynyt, kilpailu koventunut ja voittomarginaalit laskeneet rajusti: kauppakonsernin voitto on enää hyvin harvoin yli 1 prosenttia liikevaihdosta tai 15 prosenttia sijoitetusta pääomasta, kun Gürtlerin mukaan vielä mauste- ja orjakaupassa jopa monen sadan tai tuhannen prosentin tuotot sijoitetulle pääomalle olivat mahdollisia.

TALOUSHISTORIAN MUTKAT SUORIKSI

Missä määrin Gürtler sitten on omaperäinen argumentoinnissaan, sen ratkaiskoot globaaliin taloushistoriaan paremmin perehtyneet. Mutta sujuva kirjoittaja hän joka tapauksessa on: teksti on mukaansatempaavaa ja tuskin koskaan tylsää, ja kaikessa näkyy Die Weltiin ja Financial Times Deutschlandiin säännöllisesti kirjoittavan taloustoimittajan tottunut kädenjälki. Voi tosin olla, että jotkut lukijat kokevat häiritseväksi Gürtlerin anekdoottimaisen tyylin, josta esimerkin tarjoaa seuraava, antiikin Kreikan ja Rooman vertailua kosketteleva lainaus:

"Yli tuhat vuotta kestäneen Rooman valtakunnan kohdalla on lieventävien asianhaarojen löytäminen paljon vaikeampaa. Rikkaan valtakunnan eri puolilta virtasi pääkaupunkiin valtavia rahasummia, joiden avulla roomalaiset mässäilivät, rakensivat liikaa tai tuhlasivat muilla tavoin. Ateenalaiset olivat teatterin alkuunpanijoita, roomalaiset kehittivät gladiaattoritaistelut. Ateenassa huviteltiin pitojen aikana filosofoimalla, Roomassa oksennettiin ruoka kutittamalla kurkkua höyhenellä, jotta jaksettaisiin nauttia vielä hienommista ja herkullisimmista ruokalajeista." (s. 33)

Tällainen on tietenkin yksinkertaistamista, mutta toisaalta: totesihan jo kulttuurihistorioitsija Egon Friedell, että juuri anekdootti ja liioittelu ovat (kulttuurihistoriassa) "ainoat oikeutetut taidemuodot". Tämän ohjeen hyödyllisyydestä akateemiselle historiantutkijalle voidaan tietenkin olla monta mieltä (Friedell itse kirjoitti akateemisten piirien ulkopuolelta ja halusi ohjeellaan provosoida alan silloisia edustajia), mutta selvää on, että ainakaan taloustoimittajia ei sen noudattamisesta voida liian ankarasti moittia.
* * *
Arvostelu on ilmestynyt lyhennettynä Kansantaloudellisen aikakauskirjan numerossa 3/2006.