Eletään suurkaupungin slummiutuvissa esikaupungeissa Rinkebyssä, Husbyssä ja Tenstan lähiöissä. YouTubessa leviää minuutin pituinen pätkä, jossa tapetaan yksi nuori ja haavoitetaan toista, joka menehtyy myöhemmin sairaalassa. Myöhemmin julkaistaan valokuva, jossa mies makaa maassa, häntä on ammuttu rintakehään ja vatsaan. Ruumiin päällä kuvassa kulkevat arabiankieliset sanat Allahyerhamak fayye, Olkoon Allah laupias Fayylle.

Diamant Salihu (s. 1983) on tutkiva toimittaja, joka tarttui näiden ja muiden vastaavanlaisten väkivaltaisten tapahtumien taustoihin ja hänen onnistui murtautua perheiden, sukujen, klaanien ja jengien vaiteliaisuusmuurien läpi. Kirjassaan Kunnes kaikki kuolevat hän kertoo, mistä näissä jengisodissa on kysymys

Oikotie onneen

Rinkebyläisellä somalitaustaisella nuorukaisella on kaksi tietä tulevaisuuteen. Somalitaustaisella, koska Salihun tutkimuksen kohteena ovat tapahtumat, joissa niin tekijöinä kuin uhrina ovat pääasiallisesti juuri maahanmuuttaja-somaliperheiden toisen sukupolven edustajat. Näillä nuorukaisilla on vaihtoehtona joko koulunkäynti ja sen jälkeen hakeutuminen työelämään ja asettuminen ”normaaliin” ruotsalaiseen arkipäivään. Tämä tie on vaikea, koulu ei välttämättä kiinnosta eikä työtä ole tarjolla. Helpompi tie menestykseen tapahtuu rikoksien kautta. On ehkä väärin sanoa, että vähäinen näpistys lähikioskista on alkua polulle, joka johtaa suurempiin rötöksiin, mutta niin se kyllä vain valitettavasti näyttää olevan. Että ihan pieni kannabiksen välittäminen koulukavereille johtaa ammattimaiseen huumeiden diilaukseen, näyttää Salihun mukaan olevan alku oikotielle onneen.

Näitä pikkurikoksiin syyllistyneitä ja mietojen huumeiden välittäjiä ohjaavat suuremmat tekijät. Eivät välttämättä vanhemmat, mutta kuitenkin välikädet, jotka saavat tehtävänsä vielä suuremmilta, näkymättömiltä ammattilaisilta, joihin lain koura ei helpolla ylety. Näistä välikäsistä ja heidän reviireistään Salihu armottomasti kertoo.

Onnea ovat muotivaatteet, kalliit autot, menevä elämä. Niihin tarvitaan rahaa. Ruotsalaisen sosiaaliturvan varassa elävät maahanmuuttajaperheet eivät nuorten onnen hakua pysty rahoittamaan. Rahaa on hankittava muulla keinoin. Ja keinona on rikollisuus, etenkin huumeiden välittäminen.

Reviirit

Jokaisella diilerillä on oma alueensa, jonka ”asiakkaat” ovat hänen toimeentulonsa, onnensa lähde. Kirjan nuorukaiset ovat käytännössä alle kaksikymppisiä maahanmuuttajataustaisia, jotka ovat lapsena leikkineet samoilla pihoilla, käyneet koulua yhdessä, olleet kavereita. Heidän perheensä ovat tunteneet toisensa, heitä saattaa yhdistää sukulaisuussuhde ja alkuperäismaasta mukana tuodut klaanitaustat, he ovat kulkeneet samoissa porukoissa murrosikäisenä, olleet ystäviä. Mutta silti he tappavat toisiaan?

He kilpailevat samasta onnesta. Ja onnea on vain rajallinen määrä ja siitä kokonaisuudesta on pyrittävä lohkaisemaan itselle tarpeellinen osa. Jos sitä ei tunnu löytyvän, on lähdettävä laajentamaan reviiriä, mentävä hakemaan lisäonnea toisen kustannuksella. Ja siitä syntyy välttämättä konflikti. Konflikti ratkeaa joko neuvottelemalla tai väkivaltaa käyttäen. Usein valitettavasti väkivalta vetää pitemmän korren. Loppuun asti vietynä syntyy reviirin ja sitä hallitsevan jengin ja toisen vastaavan välille jengisota: pahoinpitelyjä, julkista nöyryyttämistä kaiken kertovan somen silmien alla, pahimmillaan tappamista, murha. Ja siitä taas kierrytään kostoon, oikeuteen vastata väkivaltaan väkivallalla.

Alakulttuuri

Jengiytyminen on luonut oman alakulttuurin, jossa ideaalia kuvataan niin someklipeillä kuin rapmusiikilla. Salihu tarjoaa runsaan näytön tuon musiikinlajin käytöstä niin uhkauksien välittäjänä, ärsyttäjänä, loukkaajana kuin myös veriteoista kertovana dokumenttina, jonka sanoma avautuu käytännössä vain niille, joille se on tarkoitettu ja jotka ymmärtävät tämän viestinnän kieltä.

Tähän alakulttuuriin kuuluu myös vaikeneminen. Lieneekö se jo klaanikulttuurin piirre, joka on kuljetettu mukana Ruotsiin, vai onko se ominaista jengiytymiselle ja sen edellyttämälle lojaalisuudelle. Kuvaavaa on, että perheet tietävät nuoriensa teoista, mutta vaikenevat niistä. Taustakulttuuriin saattaa kuulua myös vaikenemiseen liittyvä korvausperiaate, uhrien läheisiä hyvitetään menetyksestä taloudellisesti, ostetaan siis vaikeneminen.

Suuryhteiskunnan mahdollisuudet

Jengiväkivaltaa ja nuorisorikollisuusongelmaan ruotsalainen suuryhteiskunta on pyrkinyt puuttumaan monin tavoin. Varhaista puuttumista syrjäytymiseen ja orastavaan rikollisuuteen on pyritty viemään läpi niin koulumaailmassa, sosiaalityön ja etsivät nuorisotyön välinein. Mutta tulokset eivät ole rohkaisevia. Maahanmuuttajayhteisöt ovat sulkeutuneita, ongelmat keskittyvät tiettyihin asuinalueisiin. Poliisin mahdollisuudet tutkia tapahtumia, väkivaltaa, rötöksiä ovat rajalliset ja törmäävät edellä todettuun kulttuuriseen muuriin. Suvaitsevainen yhteiskunta käsittelee nuoria rikoksentekijöitä ymmärtävästi, rangaistukset ovat lyhytaikaisia jopa henkirikoksien kyseessä ollen, kun tekijä on alaikäinen. Tanskalainen kovien rangaistusten malli ei ole Ruotsissa saanut tuulta, nuori lusii nuorisokodissa vapautuakseen taas palauttamaan itselleen ehkä menettämänsä reviirin – väkivalloin. Kierre jatkuu, kunnes kaikki kuolevat.

Salihun tutkivan journalistinen, osallistuva ja osallistava teos on vaikeaa luettavaa. Onko tilanne todella näin toivoton, ollaanko Suomessakin menossa samalle tielle, jossa kymmenet saavat surmansa vuosittain jengisodissa. Salihu käsittelee vain yhtä rajallista ryhmää, mutta tekstin taustalla on näkemys laajemmastakin rikollisesta taistelusta verhojen takaisessa monimuotoisessa alamaailmassa.

Salihu antaa kuitenkin toivoa. Hän kertoo tapauksesta, jossa reviirinhaltija päättää luopua tiestä, jonne oli ajautunut ja palata takaisin noudattamaan yhteiskunnan moraalisääntöjä. Toivottavasti tämän tien kulkija lopullisesti onnistuu valinnassaan.