Kaisa Kyläkosken teos Tavarantasaajat Österholm ja Sutki on jännittävä kuvaus kahden 1860–1870-luvun suomalaisen suurrikollisen vaiheista. Tekijä on tutkinut Porin seudulla toimineen, ruotsalaissyntyisen Patrik Österholmin sekä Pohjanmaalla, Hämeessä ja Haminassa rötöstelleen kauhavalaisen Kaappo Sutkin kohtaloita. Teoksen aihepiiri on varsin mielenkiintoinen ja kerronta etenee kaiken kaikkiaan sujuvasti. Kyläkoski ei kuitenkaan tarkemmin erittele teoksessaan, miksi on valinnut juuri nämä henkilöt tutkimuksensa kohteeksi. Kirja ei sisällä lukijalle osoitettua esipuhetta, eikä teoksen johdantokaan valaise tätä kysymystä tarkemmin. Kiinnostavaa olisi myös tietää enemmän niiden rajausten perusteista, joita kirjoittaja on tehnyt tutkimuskysymysten ja aineiston osalta.

Tutkimuksensa monipuolisina lähteinä Kyläkoski käyttää paitsi oikeusasiakirjoja, vankiloiden arkistoja ja kirkonarkistoja, myös sanomalehtiä ja muistitietoa. Lisäksi hän on hyödyntänyt useiden eri museoiden esineistöä (kuten vankien kahleita), jonka avulla on mahdollista saada vielä asiakirjoja konkreettisempi käsitys aikalaisrikollisten kärsimistä rangaistuksista. Näin ollen tutkimuksen kohteena olevista henkilöistä ja heidän tekemistään rikoksista välittyy vivahteikas kuva, jossa yksityiskohdilla on sijansa. Kyläkoski yhdistää taitavasti etenkin sanomalehtien antamia tietoja tapahtumien kulusta muuhun aineistoonsa. Kirjan päähenkilöitä tunnetumpi 1800-luvun loppupuolen taparikollinen on Matti Haapoja, jonka vaiheita on jo aiemmassa tutkimuksessa käsitelty Österholmia ja Sutkia tarkemmin. Miesten elämäntarinoissa oli monia yhteneväisyyksiä. Varsinkin vuosisadan lopulla lehdet kertoivat eniten Haapojan elämästä. Mutta 1860-luvun lehdistö kirjoitti paljon myös Österholmista ja seuraavalla vuosikymmenellä seurattiin Sutkin lukuisia vankilapakoja. Arkkiveisujakin heistä laadittiin.

Teoksessaan Kyläkoski tuo esille, kuinka 1820-luvulla syntyneen Patrik Österholmin tie kulki Upplannin Österlövstan pitäjästä Gävlen kaupunkiin puusepän oppiin, sitten rengiksi ja lopulta vuonna 1857 Porin tulitikkutehtaan palvelukseen. Porissa Österholmin tehtävänä oli torjua tulipalojen syttymistä tehtaalla, jonka vanhat rakennukset olivat palaneet muutamaa vuotta aiemmin. Österholm avioitui pian Suomeen tultuaan. Kyläkosken mukaan hän kertoi myöhemmin appensa houkutelleen hänet rikosten tielle. Toistuvat varkaudet ja karkumatkat johtivat ennen pitkää siihen, että Österholm suljettiin Turun Kakolanmäen rangaistusvankilaan. Kyläkoski kuvaa elävästi, miten vankien päiväohjelmaan kuului varhaisesta aamusta aina iltamyöhään saakka työtä, yleensä joko kivenhakkuuta tai käsitöiden tekemistä. Kuri ei kuitenkaan ollut 1860-luvun puolivälissä täysin ehdotonta, vaan vangit ehtivät harjoittaa jopa sellaisia paheita kuin tupakanpolttoa, viinanjuontia ja kortinpeluuta. Väitettiin vartijoiden pelkäävän enemmän vankeja kuin näiden vartijoitaan. Neljännes tuon ajan vangeista oli syyllistynyt henkirikoksiin. Lisäksi Kyläkoski kertoo, kuinka saman vuosikymmenen pahoina kato- ja nälkävuosina vangit saivat muun muassa testata jäkäläleivän soveltuvuutta ravinnoksi eikä sen syönnistä havaittu aiheutuneen heille suurempaa haittaa.

Lokakuussa 1867 Patrik Österholm pääsi kuitenkin pakenemaan Kakolasta yhdessä parin muun vankitoverinsa kanssa. Tässä kohtaa Kyläkoski nostaa tarkastelun kohteeksi mielenkiintoisen sivuhenkilön, Johan Gustaf Fieandtin, joka oli viipurilaisen Gustaf Magnus von Fieandtin poika. Tämä oli päätynyt maanmittarioppilaaksi eli samalle alalle kuin isänsä, muttei viihtynyt pitkään kaidalla tiellä, ennen kuin jo ehti hankkia ensimmäisen varkaustuomionsa vuosikymmenen alussa. Karkulaisista Fieandt saatiin kiinni parin kuukauden sisällä, mutta Österholm tovereineen jatkoi varastelua ja syyllistyi myös postiryöstöön. Vuoden verran kestänyt pakomatka päättyi, kun Patrik Österholm epäonnistui ulkomaisten vekselien vaihtamisessa rahaksi ja viranomaiset saivat vihiä asiasta. Österholm tuomittiin toukokuussa 1870 pakkotyöhön Siperiaan, mutta hän pakeni Turun linnanvankilasta, missä oli odottanut oikeuden päätöstä. Pakomatka päättyi lyhyeen ja Österholmia lähdettiin kuljettamaan kohti Siperiaa. Kyläkoski arvioi Österholmin kuitenkin tiettävästi kuolleen tämän matkan aikana.

Enin osa Kyläkosken teoksesta käsittelee Österholmin toimintaa, mutta kirjan loppupuolella hän syventyy Kaappo Sutkin kohtaloon. Tämä syntyi 1840-luvulla Kauhavalla Liisa-äitinsä aviottomana poikana. Renkinä työskennellyt Sutki vangittiin ensimmäistä kertaa 1865 Vaasassa. Sittemmin hän syyllistyi lukuisiin varkauksiin ja kiinniottojen yhteydessä hänen hallustaan löytyi väärennettyjä papintodistuksia. Sutki pakeni useita kertoja tutkintavankeudesta. Kyläkosken tutkimus antaa lukijalle varsin tarkan käsityksen tutkittavan ajankohdan rikollisten hyödyntämistä keinoista pakoilla viranomaisia. Monivaiheisten karkausyritysten jälkeen Sutki siirrettiin lopulta Kuopion lääninvankilaan 1871. Sieltä hän onnistui pakenemaan, samoin kuin Vaasan lääninvankilasta pari vuotta myöhemmin. Seuraavaksi Sutkin tie vei Hämeenlinnan vankilaan, missä Kyläkoski mainitsee hänellä olleen aikaa kirjoittaa omaelämäkertansa. Vuonna 1875 Sutkin anomus vankeusrangaistuksen muuttamisesta Siperian siirtolaisuudeksi hyväksyttiin ja hän matkasi kohti itää useiden tuhansien kilometrien päähän siirtokuntaan, jonka asukkaat olivat suomalaisia ja virolaisia. Siperiassa Sutki ryhtyi harjoittamaan suutarin ammattia ja jonkin aikaa 1880-luvulla hänen luonaan asui Matti Haapoja, joka myös oli anonut vankeusrangaistuksensa muuttamista karkotukseksi Siperiaan.

Kaisa Kyläkoski kuvaa teoksessaan elävästi miesten vaiheita ja purkaa lukijan nähtäville rikosvyyhtien muotoutumista, selvittää pakoretkien onnistumista ja tarkastelee myös päähenkilöiden vankeudessa viettämää aikaa. Teoksen aihe on hyvin valittu. Kenties tutkimus olisi lukijan kannalta vieläkin kiinnostavampi, mikäli tekijä olisi taustoittanut tapahtumia runsaammin asettamalla ne laajempiin yhteyksiinsä ja kertomalla enemmän esimerkiksi ajan oikeusjärjestelmästä ja vankilaoloista yleensä. Toisaalta nyt päähenkilöiden elämäntarinat pääsevät ansaitusti esille, kun teos keskittyy syvällisemmin niihin.

Tutkimusta havainnollistavat erinomaisella tavalla useat kirjan kuvituksena olevat kartat. Lisäksi Österholmin ja Fieandtin vankeusaikaiset valokuvat ovat mainio lisä kirjan kuvitukseen ja tuovat kirjan päähenkilöt lähemmäksi lukijaa, kun he saavat kasvot. Teoksesta selviää tarkemmin sekin, miksei Sutkista ole esittää vastaavanlaista poseerausta, vaikka hänen piirteidensä ikuistamista kyllä yritettiin useamman kerran. Valokuvan puuttuminen vaikeutti sittemmin hänen mahdollisesti tekemiensä rikosten tutkintaa, kun oli tyytyminen miehen ulkonäön sanalliseen kuvailuun. Kyläkoski kertoo, miten Österholmin valokuvaa puolestaan myytiin satoja kappaleita hänen oikeudenkäyntiensä aikana, sillä tästä rikoksenuusijasta oli tullut lehtien uutisoinnin myötä kiinnostava julkisuuden henkilö. Tavarantasaajat -teoksen ulkoasu on yhtenevä Kyläkosken 2009 samoin omakustanteena ilmestyneen Kamariherra, Herrassöörinki ja Kokemäenkartanon torpparit -teoksen kanssa. Kirja tarkastelee Kokemäenkartanon vaiheita kamariherra Carl Henrik von Knorringin aikana. 

Kokeneen sukututkijan uusin teos on hieno osoitus siitä, miten aikakautensa poikkeusyksilöiden elämäntarinoiden tutkiminen kantaa aina kirjaksi asti. Kyläkosken ytimekäs sanontatapa on tuttu kaikille Sukututkijan loppuvuosi -blogin (www.sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com) ystäville. Samaan tapaan Tavarantasaajat -teos on sekin tiivis, informatiivinen ja yksityiskohtainen kuvaus päähenkilöistään. Lukijalle se tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden tutustua 1800-luvun loppupuolen rikoksentekijöiden maailmaan yksilöiden näkökulmasta.