
Arvas, Paula; Ruohonen, Voitto: Alussa oli murha. Johtolankoja rikoskirjallisuuteen. Gaudeamus, 2016. 408 sivua. ISBN 9789524953801.
Yleensä kirjallisuushistoriassa kaksi vuosikymmentä riittää mullistamaan historiankirjoituksen näkökulmat. Rikoskirjallisuus on kuitenkin niin läpensä konservatiivista, että mitään todella tuoretta ei näytä ilmaantuneen uusien kirjoittajien lisäksi. Rikoksetkin palautuvat aina siihen perimmäiseen kysymykseen, jota pidetään dekkaritarinoiden synonyyminä: ”whodunit”.
Dekkari- eli salapoliisitarina edustaa rikoskirjallisuuden kovaa ydintä. Dekkarivariaatioiden ulkopuolelle jää vain ns. poliisiromaani. Kun dekkareiden pääpaino on rikoksen tutkimuksessa ja etsinnöissä, on poliisiromaanin painopiste viranomaisten ja rikollisten keskinäisissä jännitteissä. Esimerkiksi Matti Yrjänä Joensuun suosittuja poliisiromaaneja voisi kutsua yhtä hyvin nykypäivän taparomaaneiksi ja moraliteeteiksi. Syyllisen selvittäminen on niissä toissijaista verrattuna poliisityön hämärällä vyöhykkeellä syntyviin moraalisiin ristiriitoihin.
Kahden akateemisen tutkijan, Paula Arvaksen ja Voitto Ruohosen, laatimaksi tietokirjaksi Alussa oli murha on poikkeuksellisen helppolukuinen teos. Se on selkeästi jäsennelty niin sisällysluettelossa kuin hakemistoissa. Leipätekstin tietämys on rytmitetty kuitenkin kappaleiden mittaiseksi, mikä kielii pohjamateriaalin moninaisuudesta, opetus- ja tutkimustoiminnassa syntyneen tekstin tyylillisestä ja informatiivisesta vaihtelevuudesta. Näkökulma voi vaihtua kappaleiden välillä käsitteen määrittelystä historiallisen episodin kuvailuun ilman minkäänlaista metatekstiä. Tietolaatikoihin valikoituneen detaljitiedon tehtävä tuntuu sekin vaihtelevan. Välillä taustoitetaan yksittäisiä teoksia, välillä ruotsalaisia tai dokumentaarisia erityispiirteitä.
Kirja on jaettu kymmeneen aihealueeseen ensin alalajien ja sitten salapoliisien tyypittelyn perusteella. Tämä osoittaa hyvää käyttäjälähtöistä ajattelua kirjoittajilta. Ensin tutustutaan alalajien syntymiseen dekkarikeskeisesti, sitten syvennytään poliisiromaaniin, toiminta- ja psykologiseen trilleriin, ja historialliseen rikoskirjallisuuteen. Puolivälissä kirjaa siirrytään parodioiden kautta rikostutkijoiden monipuolistumiseen eli lyhyesti sanottuna rikollisten ja naisten muuttumiseen sankareiksi. Kirjan päättää kokoava katsaus sarjakuvina, lehtijuttuina, elokuvina ja tv-sarjoina julkaistuun rikosviihteeseen.
Rikostarinan laventuva historia
Rikoskirjallisuuden klassikkoedustajat ovat ainoa tärkeä aihealue, joka jää toistuvasti taka-alalle. Teoksen sisällysluettelossa ainoat tekijät, jotka nostetaan nimellä esiin, ovat Maj Sjöwall & Per Wahlöö -pari sekä Mauri Sariola ja Matti Yrjänä Joensuu. Edes tietolaatikoista ei löydy erillistä esittelyä Arthur Conan Doylen tai Agatha Christien kaltaisille klassikoille. Leipätekstissä heidän teoksensa tulevat tietysti esille useissa eri yhteyksissä.
Kirjailijoiden käsitteleminen samanarvoisena on sinänsä yleinen trendi nykypäivän kirjallisuushistorioissa. Tarkoitus ei ole väheksyä tekijöitä, vaan korostaa, että uusi kirjallisuus syntyy aina edellisen varaan ja että yksilölliseltä näyttävät muotoratkaisut voivat juontua naapuritaiteen puolelta. Samalla tietoteokset vapauttavat sivutilaa sellaisille historian sivupoluille, joita yleisesittelyt saattavat unohtaa keskittyessään uudelleenarvioimaan yksilönerojen merkitystä.
Etsiväpari Arvas & Ruohonen muistuttavat osaltaan, miten monenlaisia juuria rikoskirjallisuudelle on löydettävissä. Kaupungistuneen elämäntavan patologisointiin erikoistuneet fysionomiat eli henkilötyypittelyt toimivat mallina ensimmäisille rikostarinoille, joiden tarkoitus oli tarjota osoittelevia kategorioita potentiaalisista rikoksentekijöistä. Kiinnostava yksityiskohta lajihistoriassa ovat kuolemantuomittujen tunnustukset, jotka täyttivät jo 1700-luvulla skandaalinnälkäisten lukijoiden mielikuvituksen.
Kuva: ”A group of more manly and intelligent prisoners (Elmira)” teoksessa Henry Havelock Ellis, The Criminal, 1890. Wellcome Images. Wikimedia Commons.
Lajityypin juuret ovat muutenkin tukevasti sata vuotta kauempana kuin yleensä tavataan esitellä tekijäkeskeisissä, erityisesti Edgar Allan Poen merkitystä korostavissa historioissa. Ei pelkästään goottilainen kauhukirjallisuus vaan myös Tuhannen ja yhden yön tarinoista opitut ”päättelykertomukset” kiehtoivat aikakauden lukijoita. Keskiluokan kaupunkilaisten tarpeisiin vastaava moralisoiva tarinointi nousi päättelyä tärkeämmäksi vasta 1800-luvulla. Näin rikostarinat tarjosivat rajatun jännitysskenaarion ohella turvallisuudentunnetta suurkaupunkien asukkaille. Poen menestys osui aikakauteen, jolloin länsimaisissa kaupungeissa ei ollut juurikaan poliisilaitoksia, etsivätoimistoista puhumattakaan.
Käsikirja ei arvota lajia eikä tekijöitä
”Johtolankoja” tarjoavan käsikirjan tyyliin kuuluu, että tekijät eivät ryhdy arvottamaan lajin edustajia taiteellisempiin tai viihteellisempiin tapauksiin. Yllättävää tämä voi olla sellaisten kotimaisten tekijöiden kohdalla, joille annetaan näkyvyyttä riippumatta heidän paikastaan lajihistoriassa. Esimerkiksi Ilkka Remes on varmasti keskeinen tekijä jännitysviihteen kirjoittajana, mutta hyppäys Edgar Wallacesta ja Agatha Christiestä suoraan Remekseen tuntuu kömpelöltä yritykseltä havainnollistaa trillerin ja dekkarin yhtäläisyyksiä suomalaisille tutulla tapauksella. Uskottavuuden ja realismin rajatapauksia voisi selittää yhtä hyvin kellä tahansa jännitysviihteen edustajalla.
Kotimaisen perinteen tuntemuksesta ja tuoreiden esimerkkien näkyvyydestä täytyy tietysti antaa pisteitä. 2000-luvun kotimaisista tulokkaista tuodaan riittävästi esille esimerkiksi Antti Tuomainen, Matti Rönkä, Pekka Hiltunenja Marianne Peltomaa. Siihen nähden, että kirjan tekijät Paula Arvas ja Voitto Ruohonen ovat molemmat väitelleet kotimaisesta rikoskirjallisuudesta, on suomalaisen ja pohjoismaisen dekkarin osuus kuitenkin yllättävän ohut. Muiden pohjoismaiden räjähdysmäinen menestys kansainvälisillä jännitysmarkkinoilla olisi kaivannut omaa lukuaan. Nyt kymmeneen sivuun tiivistetty kuvaus otsikolla ”Uusi poliisiromaani pohjoismaisena ilmiönä” on juuri sellainen kirjailija- ja teosluettelo, jollaiseen käsikirjassa ei yleensä sorruta.
Toisaalta voi hyvinkin olla, että dekkariperinteen kotimainen tutkimus on tapahtunut yksittäisten opinnäytteiden ja artikkeleiden varassa ja keskittynyt vain yksittäisiin kirjailijoihin. Niistä ei ole paljoa ammennettavaa kokonaiskuvalle. Ehkä tilanne on sama muissa Pohjoismaissa. Lähdemateriaalissa ainoa silmiinpistävä aukko on rikosviihteestä useita oppaita laatineen Juri Nummelinin niukka edustus. Eikö Nummelin ole ollut tarpeeksi akateeminen lähde, vaikka tavoitteena on yleistajuinen johdatus lajityyppiin?
Kehystävillä kysymyksenasetteluilla etenevien artikkelien sijaan tarjolla on siis verkkotekstin tapaan aiheesta toiseen hypähtelevää lajihistorian esittelyä. Tälle rikkonaisuudelle antaa paljon anteeksi, onhan kyseessä sentään massiivinen käsikirja, josta löytyy perinpohjainen selitys mihin tahansa lajikohtaiseen konventioon. Tarjolla on niin paljon esimerkkejä kunkin alalajin ja ajankohdan edustajista, että lukusuositusten listasta ei tule loppua. Kulinaristidekkarin vertauskuvaa venyttäen voisi puhua dekkaripuhvetin yltäkylläisyydestä.