Kasarikirja jakaantuu viiteen päälukuun. Ensimmäinen osa, Lelut ja leikit, käsittelee sekä lasten leikkien materiaalisia palikoita legoista barbienukkeihin että erilaisia mielikuvitus- ja pihaleikkejä, jotka eivät tosin ole pelkästään 1980-luvulle tyypillisiä. Myös muulloin on leikitty etsiviä, hevosleikkejä ja kirkonrottaa. Leikkeihin toki otettiin vaikutteita ajan tv-ohjelmista ja urheilutapahtumien suomalaissankareista.

Perhe-luvussa esitellään arkea ja juhlaa sekä ruokaa, lomailua ja ulkomaanmatkoja. Koulu-osiossa luodaan katsaus niin päiväkotiin, kouluun kuin kerhoihin ja harrastuksiinkin. Koulunkäynnin ohella muisteluissa korostuvat välituntien ja kouluruokailun merkitykset. Ajanvietteen alla Sivonen lähtee liikkeelle kirjallisuudesta ja sarjakuvasta päätyen television kautta peleihin ja tietokoneisiin. Kirjan perusteella nimenomaan television merkitys lasten ja nuorten arjessa tuntuu keskeiseltä, ja esimerkiksi radion rooli oli ainoastaan marginaalinen.

Kokoavassa 80-luku-osiossa Sivonen tarjoilee esimerkkejä 1980-luvun musiikista, tyylistä, ilmapiiristä ja ”suurista tapahtumista”, joita olivat muun muassa kylmä sota, AIDS, Olof Palmen murha sekä Tshernobylin ydinonnettomuus. Vähemmän traagiset suuret tapahtumat liittyivät esimerkiksi Matti Nykäsen ja Marja-Liisa ”Haemaelaeisen” (siis Hämäläisen) olympiamenestykseen.

Kirjan liitteenä on vuosittainen katsaus 1980-luvun merkkitapahtumiin. Kirja on värikkäästi kuvitettu 1980-luvun tavaramaailman ja populaarikulttuurin esimerkein – ja onnistunut kuvitus onkin teoksen keskeinen valtti.

Tällaisissa värikkäissä nostalgiaopuksissa mietityttää kuitenkin se, pyrkivätkö ne pelkistämään tietyn vuosikymmenen liian yhtenäiseksi tai yksipuoliseksi kokonaisuudeksi ilman että vuosikymmenen jatkuvuudet edeltäviin ja jälkeisiin aikoihin tulevat selkeästi esille. Tai merkitsikö tai merkitseekö tietty vuosikymmen kollektiivisesti jotain samaa kaikille suomalaisille? Kollektiivisen kokemuksen argumentiksi ei riitä esimerkiksi toteamus suosituimpien tv-ohjelmien miljoonayleisöstä, josta tv-tuottajat voivat nykyään haaveilla yhä harvemmin.

Kasari – kivaa vai myös kammottavaa?

Nostalgisoivissa teoksissa on myös vaara, että kohdeaikakausi yliestetisoidaan: se näyttäytyy turhan kivana tai hassunhauskana viihteen ja pukeutumisen leimaamana kokonaisuutena. Vaikka vuosikymmenen lasten ja nuorten elämää leimanneet pelot ja uhat tulevat Kasarikirjassa viitteellisesti esiin vastenmielisestä koulun tillilihasta aina ympäristö- ja sotauhkiin, niin tätä aluetta olisi voinut painottaa enemmänkin.

Itselleni 1980-luvulta ovat jääneet mieleen lapsuuteni omat pelot, jotka liittyivät esimerkiksi uhkaavaan ydinsotaan ja ydintalveen. Samaten mieleeni ovat syöpyneet synkät tulevaisuusvisiot happosateiden tuhoamista metsistä ja otsonikadon aiheuttamista terveysriskeistä. Jokaista aikakautta leimaavat hassujen vaatteiden, puheentapojen ja muotien lisäksi myös tiettyyn suuntaan painottuneet uhkadiskurssit, joita estetisoivissa epookkiteoksissa kuitenkaan harvemmin alleviivataan.

Vaikka Kasarikirja ei tarjoakaan kaikille 80-lukulaisille selkeän samaistumisen kokemuksia ja muistelun välineitä, sen painottuminen lastenkulttuurisiin ilmiöihin on tärkeää juuri siitä syystä, että 1980-luvun käsittely on tuntunut keskittyneen hieman vanhempien sukupolvien muisteluun. Kirja osoittaa myös sen, kuinka lyhyitä nämä sukupolvet ovat. Itse koen olevani pääkohderyhmän ulkopuolella, vaikka olen syntynyt vain kolme vuotta aiemmin kuin vanhimmat haastatellut.

On erinomaista, että Sivonen käyttää kirjansa lähteinä runsaasti henkilöhaastatteluja. Yksityiskohtien luettelo on kuitenkin niin vyörynomaista, että haastateltavat eivät pääse tarpeeksi esille toisistaan poikkeavina yksilöinä ja persoonina. Vain tarkempi lukeminen nostaa esille joitain haastateltavia, joiden tapa muistella omaa 1980-lukua poikkeaa. Yleensä nämä henkilöt nousevat esille juuri niissä tilanteissa, jolloin he vertaavat omaa toimintaansa esimerkiksi luokkatovereihin ja omaa perhettään toisiin perheisiin. Mikko M. esimerkiksi kertoo kirjassa, miten ensimmäisellä luokalla koulussa piti piirtää kuva television suosikkisarjasta. Mikon mukaan pojat piirsivät Ritari Ässää ja tytöt Peukaloisen retkiä. Mikko itse kertoo, että hän piirsi sen sijaan kuvan Silkkitiestä: ”Se oli siihen aikaan oikeasti lempisarjani, siinä oli hienoja raunioita[.]” (s. 129) Minua lukijana jäi kiinnostamaan, mitä Mikosta ja muista haastatelluista aikanaan tuli 1980-luvun jälkeen.

Yhtä lailla kiinnostava asia on, miten tietyn asian muisteluun liittyy yhtäältä samaistuva ja toisaalta erottautuva puhetapa. Televisio-ohjelmamieltymysten lisäksi kirjassa erot näyttäytyvät esimerkiksi kesäloman viettopaikkojen tai perheen automerkin valinnoissa. Näissä tapauksissa valintoihin ovat voineet vaikuttaa perheen asuinpaikkaan, varallisuuteen, maailmankatsomukseen tai poliittiseen suuntautuneisuuteen liittyneet tekijät.

Nostalgian aste-eroja

Pirjo Korkiakangas on artikkelissaan ”Muisti, muistelu ja perinne” (teoksessa Kulttuurin muuttuvat kasvot, 1999) jakanut nostalgian kolmeen asteeseen. Korkiakankaan mukaan yksinkertainen nostalgia tarkoittaa ”kauttaaltaan sentimentaalista tunnetta” siitä, että elämä oli ennen paremmin kuin nykyisin. Reflektiivinen nostalgia puolestaan viittaa muistelijan epäilyyn siitä, unohtaako hän epämiellyttävät asiat ja olisiko elämä todella ollut sellaista kuin sen nyt muistaa olleen. Tulkitseva nostalgia taasen tarkoittaa pohdintaa, miksi ihminen tuntee itsensä nostalgiseksi ja millaisissa muodoissa ja tilanteissa nostalgia ilmenee.

Kasarikirja ja muut vastaavat julkaisut eivät suoraan asetu johonkin tiettyyn nostalgian asteeseen. Ne pikemminkin tarjoavat välineitä ja raaka-ainetta kaikille nostalgisoivan kokemuksen tasoille. Ne kokoavat valikoidun noutopöydän tietyn aikakauden tai tietyksi aikakaudeksi määritetyn kokonaisuuden nautiskeluun. Toisille ne antavat mahdollisuuden myös yökkäilyyn tai tulkitsevampaan ja kriittisempään tarkasteluun, jossa Kasarikirjan lisäksi tarvitaan muita makupaloja.