RITARIKUNNAT KESKIAIKAISTEN PERINTEIDEN VAALIJOINA

Ritareiden historian alku tavataan nykyisin ajoittaa karolinkivaltakunnan loppuvaiheisiin 800-900-luvulle, jolloin ilmaantui uusi ratsain taistelleiden sotureiden luokka. Aluksi nämä varhaiset ritarit olivat asemaltaan selkeästi varsinaisen aristokratian alapuolella, osa hädin tuskin erotettavissa tavallisista talonpojista. Sotilaallisen erikoistumisen kautta ritareiden arvostus kuitenkin nousi, ja 1000-luvulla myös aateliset alkoivat liittää soturia tarkoittavan sanan "miles" arvonimiensä joukkoon. Niin ikään ritariksilyömisseremoniat alkoivat yleistyä 1000-luvun jälkipuoliskolla.

de Anna, Luigi G. & de Anna, Pauliina & Kuparinen, Eero (eds.): Tuitio Europae. Chivalric Orders on the Spiritual Paths of Europe. University of Turku, 1998. 208 sivua. ISBN 951-29-1300-3.

Ritareiden historian alku tavataan nykyisin ajoittaa karolinkivaltakunnan loppuvaiheisiin 800-900-luvulle, jolloin ilmaantui uusi ratsain taistelleiden sotureiden luokka. Aluksi nämä varhaiset ritarit olivat asemaltaan selkeästi varsinaisen aristokratian alapuolella, osa hädin tuskin erotettavissa tavallisista talonpojista. Sotilaallisen erikoistumisen kautta ritareiden arvostus kuitenkin nousi, ja 1000-luvulla myös aateliset alkoivat liittää soturia tarkoittavan sanan "miles" arvonimiensä joukkoon. Niin ikään ritariksilyömisseremoniat alkoivat yleistyä 1000-luvun jälkipuoliskolla. Kristillisten oppien vaikutus ritaristoon voimistui, ja vuosisadan lopussa ritarit lähtivät sankoin joukoin ensimmäiselle ristiretkelle valloittamaan Pyhää maata, jossa 1100-luvun alkuvuosikymmeneninä perustettiin ensimmäiset ritarisääntökunnat suojaamaan pyhiinvaeltajien matkaa. Näiden uskonnollisten ritarikuntien jäsenet toteuttivat samanaikaisesti soturin ja munkin kutsumusta.

Osin ristiretkien ja ritarikuntien vaikutuksesta raja alempien ratsusotureiden ja aateliston välillä hälveni 1100-luvulla, ja näin Euroopan yläluokka muovautui 1200-luvulle tultaessa varsin yhtenäiseksi. Merkkinä tästä on esimerkiksi ritarin arvon sitominen ritariksilyömisseremoniaan. 1200-luvulta alkaen nämä seremoniat muuttuivat yhä juhlallisemmiksi ja kalliimmiksi, mikä puolestaan kuvastaa yläluokan sisäisen hierarkian vakiintumista ja tarkentumista. Kaikki ritarin arvonimeen oikeutetut eivät enää automaattisesti lyöttäytyneetkään ritareiksi. Kun ruhtinaat 1300-luvulta lähtien alkoivat perustaa omia maallisia ritarikuntiaan, niiden jäsenyys oli entistäkin tarkemmin rajattu yläluokan kermaan. Lisäksi jalkaväkisodankäynnin kehittyessä ratsuritareiden merkitys sodankäynnissä väheni, ja lopulta ritarin arvonimi muuttuikin ensisijaisesti elämäntapaa ja -uraa kuvaavasta termistä merkiksi myönnetystä jäsenyydestä jossakin ritarikunnassa. Myös Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen nousseet kansallisvaltiot ovat säilyttäneet näitä perinteitä ylläpitämällä valtiollisia ritarikuntia.

Turun yliopiston yleisen historian ja Italian kielen ja kulttuurin laitosten julkaisema Tuitio Europae keskittyy ritarikuntien historiaan. Tämä monikielinen artikkelikokoelma koostuu pääasiassa Turussa marraskuussa 1997 pidetyn "Pitkin Euroopan henkisiä polkuja: Ritarikunta oman aikansa yhteiskunnassa" -seminaarin esitelmistä. Niin seminaarin kuin kirjankin keskeisimpänä tarkastelukohteena ovat nykyisin toimivat ritarisääntökunnat, erityisesti Maltan tai kotoisammassa protestanttisessa muodossa Johanniittain ritarikunta, jonka jäsenistöön moni Tuitio Europaen kirjoittajista kuuluu.

Ritarikuntien historian lisäksi kirjan artikkeleissa tarkastellaan islaminuskoisia koskevien mielikuvien varhaista kehitystä, pohjoisia käsityksiä perinteisistä ritarikunnista, ritarisodankäyntiä, Turussa eläneitä keskiaikaisia ritareita, ritarillisia perinteitä vanhassa Ruotsissa ja niiden vaikutusta nykyaristokratiaan, sotaisia enkeleitä ritariuden esikuvina sekä valkoista ristiä ritariuden symbolina modernissa maailmassa. Kirjaan kootut artikkelit ovat lähes poikkeuksetta lyhyitä, ja niiden taso on varsin vaihteleva. Useimmat artikkeleista tarkastelevat elävää historiaa, joka ammentaa voimaansa voimakkaista perinteistä. Läheinen suhde käsiteltäviin aiheisiin onkin yksi kirjan suurimmista vahvuuksista, ja se selittää osaltaan myös painotusta verrattain läheiseen historiaan, nykypäivään ja tulevaisuuden näkymiin. Tässä suhteessa Tuitio Europae ei ole aivan tyypillinen ritarihistoria.

Kirjan kielivalikoima ei myöskään ole aivan tavanomainen. Tuitio Europaen yhdeksästätoista artikkelista on englanniksi kaksitoista, italiaksi viisi, ruotsiksi yksi ja suomeksi yksi. Lisäksi kirjassa on ranskankielinen alkupuhe. Ainoa toimitusvaiheessa käännetty teksti on Gustaf Lagerbjelken "L’Ordine Giovannita di Svezia", joka on alunperin kirjoitettu ruotsiksi. Tämä käännösratkaisu ei kenties ole aivan paras mahdollinen, sillä italiankielistä lukijakuntaa näin hemmoteltaessa Lagerbjelken toinen, kääntämättä jätetty teksti "Den ridderliga traditionen i den gamla Sverige och dess inflytande på dagens aristokrati" jätetään ikään kuin lapsipuolen asemaan. Myös kirjan ainokainen suomenkielinen artikkeli, Eero Kuparisen "Sotaa vai sotaleikkejä – huomioita keskiajan ritarisodankäynnin kuolemasuhteesta", jää hieman hakemaan sijaansa tässä kokoelmassa, joka kartoittaa sääntökunniksi jalostuneen ritariuden historiaa alleviivaten paikoin hyvinkin painokkaasti perinteiden voimaa ja merkitystä myös nykyajan maailmassa.

Valtaosassa Tuitio Europaen artikkeleista syvennyttäänkin hieman myöhäisemmän keskiajan hengellistyneiden yläluokkaisten ideaalien läpitunkemien ritarikuntien historiaan. Ritarikuntia käsittelee myös kirjan parasta antia edustava Adolfo Morgantin "Chivalry and chivalric traditions in the Republic of San Marino today", jossa tasavallan historia, kirkon vaikutus sekä yleisiin eurooppalaisiin virtauksiin kuuluva ritariuden ja aateluuden suhteen kehittyminen sidotaan oivallisesti yhteen ritariuden historiaan ja nykypäivään San Marinossa. Artikkelin loppuun on vieläpä painettu San Marinon tällä hetkellä ylläpitämien St. Marinon ja St. Agatan ritarikuntien säännöt.

Kirjan muista artikkeleista kotimaista lukijaa kiinnostanevat erityisesti maassamme toimivia ritarikuntia käsittelevät Magnus von Bonsdorffin "The Order of St. John in Finland – Johanniter Ridderskapet i Finland", Alhard Ecksteinin "The Order of the Holy Sepulchre in Finland", Eric Rotkirchin "The History of the Finnish Johanniter" ja Kari J. Sillanpään "Finnish chivalric Orders in modern times", jotka antavat perustiedot täkäläisten osastojen historiasta aivan ensivaiheista aina nykypäivään asti. Artikkeliensa kautta Tuitio Europae tarjoaa antoisia näkökulmia kaikille, jotka ovat kiinnostuneita vielä nykyisinkin vaikuttavien ritarikuntien historiasta, nykytilasta ja tulevaisuuden odotuksista.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *