Rituaalista kategorisointia vai turhaa ajanhukkaa? (Epä)järjestysten syistä ja seurauksista

Mitä on lika? Onko se vain järjestämisen sivutuote, kuten Mary Douglas on todennut? Entä mitä hyötyä järjestämisestä on? Olli Lagerspetzin teoksessa Lika tavoitellaan lian ja epäjärjestyksen filosofista ymmärtämistä, Eric Abrahamsonin ja David H. Freedmanin teos Täydellinen epäjärjestys taas jäljittää järjestämisen hyödyn käytännöllisiä ulottuvuuksia.

Lagerspetz, Olli: Lika. Kirja maailmasta, kodistamme. [Smuts - en bok av världen, vårt hem ]. Käännös: Markus Lång . Multikustannus, 2008. 340 sivua. ISBN 978-952-468-172-8.

Abrahamson,Eric ; Freedman, David H: Täydellinen sekasotku. Epäjärjestyksen piilevät hyödyt [A Perfect Mess]. Käännös: Laura Lahdensuu. Basambooks, 2008. 264 sivua. ISBN 978-952-5534-95-5.

”Lika on ainetta väärässä paikassa”. Tämä toissa vuonna menehtyneen antropologi Mary Douglasin toteamus on ehkä tunnetuin liasta tehty lyhyt määritelmä Mary Douglas, Puhtaus ja vaara, 2000. [alkuteos Purity and Danger, 1966]. Teoksessaan Lika Olli Lagerspetz tarkastelee lian ja epäjärjestyksen käsittämistä ja filosofista olemusta sekä tarttuu erityisesti tähän antropologiseen lian ymmärtämiseen kategoriarajojen ilmentäjänä. Kyse on helppotajuisesta, kuitenkin tieteelliseen pätevyyteen ja uuteen tietoon tavoittavasta teoksesta. Käsitellyt asiat purkavat arkiymmärryksen mukaisia itsestäänselvyyksiä, joita kuitenkaan harva tulee tietoisesti ajatelleeksi.

Yhtenä Lagerspetzin pyrkimyksenä on tarkastella kriittisesti Douglasin tunnettua teoriaa liasta järjestelyprosessin sivutuotteena ja ilmentäjänä, aineena väärässä paikassa. Lagerspetz kritisoi Douglasin teoriaa yksikäsitteisyydestä ja pyrkii osoittamaan teorian virheellisyydet. Lagerspetzin ajatukset ovat helposti seurattavia, mutta en voi välttyä vaikutelmalta, että kritiikiksi tarkoitettu analyysi tarkentuu hivenen ohi Douglasin ideoista.  Lagerspetz tarkastelee ehkä ensisijaisemmin arkikielen ilmaisuja liasta ja epäjärjestyksestä kuin oikeastaan sitä teoreettista kategoriarajojen ylityksen ilmaisijaa, joka Douglasin teksteissä hahmottuu yhtä lailla lian kuin epäjärjestyksen muodossa. Douglasilaisittain kaikki epäjärjestys on likaa ja toisin päin – Lagerspetzin mukaan käsitteiden ero on merkityksellinen. Douglasin epäjärjestyksen ja lian käsitteet asettuvat teoriaksi, joka hahmottuu kulttuurien vertailun ja niiden piirteiden tarkastelun välineeksi.

Lagerspetzin esimerkki huoneen likaisuudesta (s.107) pyrkii osoittamaan lian ja epäjärjestyksen eron: hänen mukaansa huoneen voi järjestellä mutta jättää puhdistamatta. Tällöin käsitellään mitä ilmeisimmin kuitenkin arkikielen ilmaisuja: huoneessa oleva lika: tomu, hiekka, multa, pöly, rasva, ilmentävät joka tapauksessa mitä selvimmin kategoriarajoja. Samat aineet, joista koettu lika muodostuu, eivät ole likaa huoneen seinien tai kynnyksen ulkopuolella. Koettu lika ilmaisee siten kuitenkin kategoriarajoja ja epäjärjestystä: ulko- ja sisätilan välistä rajaa, keittiön/wc:n ja makuuhuoneen tai eteistilan ja asuinhuoneen välistä rajaa. Puistellessani ulko-ovelta mattoja ulos ajattelen itse usein kategoriarajojen ylläpitoa, mikä lienee Douglasin ansiota: sisään kulkeutunut hiekka, multa, pöly ja koirankarva siirretään sille ”oikeaan” paikkaan, mistä se yhä uudelleen kulkeutuu väärään paikkaan, ja tämä päättymätön rajan merkitsemisen työ jatkuu yhä uudelleen. Mikä merkitsee, että rajaa vaikkapa kodin ja pihan välillä pidetään yllä tällä sinänsä hyödyttömällä työllä. Lika ilmentää silloin nimenomaan kategoriarajojen välttämättömyyttä – kuten rikkaruohot kasvimaalla. Näyttää siltä, että lika on lopultakin vain hienojakoisempaa epäjärjestystä. Lagerspetzin jäsentää ”likaisuutta” isäntäesineen ja kosketusesineen käsitteiden kautta. Siten ollen likaisuus näyttäytyy esineen puutteellisuutena, vajavaisuutena. Edelleen saman logiikan mukaan esineillä on oma luonteenomainen tapansa olla likaisia ja sillä tavoin vajavaisia. Lagerspetzin mukaan ”todellinen puhtaudesta huolehtiminen on pidettävä erillään rituaalikäytännöistä”(s. 296). Tätä kirjoittajan ajatusta en voi seurata, sillä ajattelen rituaalisen puhdistamisen ja ”todellisen puhtaudesta huolehtimisen” eroa jokseenkin ellei täysin mahdottomana tehdä.

Lagerspetz kirjoittaa: ”Ja filosofiassa joudun lopulta kysymään, mitä käsite merkitsee minulle, juuri nyt – aivan kuten kuulijan on tunnustettava ne omiksi käsitteikseen, jotta hän voisi tunnistaa päättelyn”(s.121).

Tästä seuraa, että näkemys järjestyksen näennäisestä hyödystä tai olemuksesta voi sisältää myös tietoisuuden sen irrationaalisuudesta tai rituaalinomaisuudesta. Vaikka ajattelen, että hiekka eteisen lattialla on täsmälleen samaa kuin oven ulkopuolella, vaikka ajattelen, että siisteys- ja puhtauskäsitykset ovat joiltakin osin järjettömältä vaikuttavia ja ”vain” materian loputonta siirtämistä paikasta toiseen – osallistun niiden ylläpitämiseen ja pidän hiekkaa eteisen lattialla – puhumattakaan muista huoneista – epämiellyttävänä. Toisin sanoen länsimainen puhtaus (‑käsitys) tuskin vaarantuu, jos tunnustamme lian ja puhdistamisen universaaliuden ja eräänlaisen irrationaalisuuden. Tällöin vain voimme nähdä sen, ettei länsimainenkaan puhtaus koostu vain mikrobiologisista, hygieenisistä tai ”luonnollisista” säännöistä. Tämä on yksi antropologian anti arkiymmärrykselle; vertailevan katseen luominen myös omaan kulttuuriin. Samoista syistä on hyödyllistä kirjoittaa liasta ja sen perusteista, erityisesti kun läntinen kulttuuri tuntuu pikkuhiljaa tukehtuvan hygieenisyyteensä.

Lagerspetz kirjoittaa selkeästi ja sujuvasti tarjoten muillekin kuin akateemisille lukijoille ajattelemisen aihetta. Ilahduttavaa on myös, että teos saattaa houkutella lukijoita myös Mary Douglasin pariin arvioimaan itse, millaisin ehdoin lika ja epäjärjestys ovat eri asioita – vai ovatko sittenkään.

Eric Abrahamsonin ja David Freedmanin Täydellinen sekasotku – epäjärjestyksen piilevät hyödyt, tarkastelee epäjärjestystä toisesta näkökulmasta, joka oikeastaan hyödyntää Douglasin ideaa järjestämisen rituaalinomaisuudesta. Järjestystä tai likaa ei tarkastella sinällään kategorisesta tai filosofisesta näkökulmasta, vaan lähes puhtaasti käytännöllisestä. Teoksessa pohditaan elävästi, kuinka hyödyllistä puhdistaminen oikeastaan on, ja kuluuko siihen lopulta enemmän aikaa ja energiaa kuin epäjärjestyksen seurauksiin. Teos toisin sanoen astuu askelen kauemmas tarkastellakseen, mitä järjestämisestä ja kategorioinnista oikeastaan seuraa. Lähtökohtainen oletus on, ettei juuri mitään – ellei sitten haittaa ja tämä osoitetaan tapausesimerkeillä. Kirjan sanoma on lohdutus ja riemujulistus järjestelmällisyyttä kaihtaville ja se sisältää runsaasti anekdootteja. Esimerkiksi Edisonin kerrotaan kokeilleen täysin sattumanvaraisesti kaikenlaisia aineita hehkulampun poltinlangaksi, kunnes tuli – sattumalta – kokeilleeksi volframia. Toisin sanoen sen enempää kaupallinen menestys kuin tieteen edistys ei ole riippuvainen minkäänlaisesta järjestyksestä, pikemminkin päinvastoin. Lohdutusta siis on tarjolla kaikille syyllisyydentuntoisille, ja ehkä myös säästöjä: yksiselitteisesti näyttää siltä, että järjestyksen tavoittelu tuottaa taloudellisesti vain tappioita.

Teoksen motoksi ja aloitussitaatiksi on myös kuvaavasti valittu Albert Einsteinin toteamus: Jos sotkuinen työpöytä kertoo sotkuisesta mielestä, mistä sitten kertoo täysin tyhjä työpöytä? (s.12)

Maailmankaikkeuden luontainen tila on entropia, asioiden ja elementtien sekoittuminen. Useille kulttuureille ominaista lienee pyrkimys vastustaa tätä sekoittumista, järjestää ja kontrolloida maailmaa kategorioiden avulla. Kaikkea järjestämistä tuskin tarvinnee hylätä, mutta joskus voi suoda ajatuksen sen tarpeellisuudelle tai todellisille syille.

Abrahamsonin ja Freedmanin teoksessa on yksi keskeinen yhteys Lagerspetzin teoksen kategoriointiin. Teoksessa esimerkiksi luokitellaan eri motiivein selittyviä epäjärjestyksiä, mutta yleisesti epäjärjestystä edustaa periaatteessa mikä tahansa normien vastainen tai sitä rikkova järjestys, esimerkiksi graffitit (s.89). Näiden lukukokemusten pohjalta olen jäänyt miettimään, onko olemassa sellaista ihmisyhteisöä, jossa järjestyksiä tai niiden luonteita ei ole aseteltu hierarkioihin, niin, ettei olisi olemassa ”epä” järjestystä, vain erilaisia järjestyksiä. Tai mikä vielä kiinnostavampaa, löytyykö sellaista kulttuuria, jossa järjestysten hierarkialla ei merkitä sosiaalisia hierarkioita.

Lopuksi on suotava sosiaalisten hierarkioiden assosiaatioketjussa ajatus teoksen Lika kansikuvalle. Kuvassa on kulmikas nyrkki, jonka huomiota herättävin piirre on sen likaisuus. Kuva konnotoituu esimerkiksi sosialistisiin propagandajulisteisiin ja samalla ajankohtaiseen luokkakeskusteluunkin; viitanneeko kansi lian ja puhtauden erottelevaan luonteeseen myös sosiaalisten hierarkioiden osana, mikä rooli sillä ei ole historiallisesti katsoen vähäinen.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *