Viimeistään ensimmäisestä maailmansodasta lähtien on tiedostettu, että sodista on kirjoitettu kovin paljon kenraalien näkökulmasta ja runsaslukuiset rivimiehet ovat jääneet vähemmälle huomiolle, vaikka heidän vastuullaan taistelut viime kädessä olivat. Suomellakaan ei ole mitään syytä ylpeillä tilanteesta. Viime sodat koskivat välittömästi vajaata 20 prosenttia väestöstä ja välillisesti suunnilleen kaikkia. On totta, että Kansa taisteli –lehti http://kansataisteli.sshs.fi ja lukuisat populaarit sotakirjat ovat valottaneet rivimiehen asemaa. Toisaalta viime sotiin kohdistunut akateeminen tutkimus on aktivoitunut vasta siinä vaiheessa, kun veteraanien rivit ovat harvenneet ja muistikuvat sodasta hämärtyneet.

Täydennetty päiväkirja

Teosta Sodan kosketus ei voi pitää tyypillisenä tietokirjana. Siitä puuttuu lähdeluettelo ja kirjoittajan synteesi. Kirjan sanotaan perustuvan päähenkilön päiväkirjaan, mutta päiväkirjaa on täydennetty hyvin runsaslukuisesti kirjeenvaihdolla, haastatteluilla ja otteilla melko sattumanvaraisesti valituista kirjoista.

Kuva: Sotilaita ruokailemassa 1941, SA-kuva, Hedenström.

Sodan kosketus on kirjoitettu hyvin henkilökohtaisella otteella. Päähenkilönä on siviilissä Nivalan Osuuskaupassa työskennellyt Martti Vaara (1920-1966), joka jatkosodan aikana toimi alikersanttina kenraalimajuri Ruben Lagukselle alistetussa 1. Jääkäriprikaatissa. Muina keskeisinä henkilöinä ovat päähenkilön pikkuveli ja serkku. Toimittajana on päähenkilön vuonna 1954 syntynyt poika Seppo Vaara.

Kirja on varsin selkeä kehityskertomus. Talvisota jäi päähenkilölle ja hänen toveripiirilleen vieraaksi. Sodan syttymistä ei kovin pahasti pelästytty, mutta rauhan ehdot olivat pettymys. Jatkosotaan lähdettiin korkohengessä. Merivoimissa palvellut ystävä murehti, pääseekö hän ollenkaan ”katsomaan ryssää silmästä silmään”.  Kaverukset lupaavat tapaavansa voittajina Moskovassa.

Kuvaus sodasta keskittyy marsseihin, leiriytymiseen, ruokailuun, kirjeenvaihtoon ja loman odotukseen. Itse taisteluista on lakonisia toteamuksia X:n kaatumisesta ja Y:n haavoittumisesta.

Loman odotuksesta voi päätellä asenteiden sotaa kohtaan muuttuvan negatiivisemmiksi. Kirjan laajin ja koskettavin kuvaus liittyy päähenkilön pikkuveljeen Eino Vaaraan. Pikkuveli on sotilaskoulutuksen jälkeen vain hetken rintamalla, sairastuu siellä ja pitkän sairauden jälkeen kuolee kevättalvella 1944 ilmeisesti keuhkosairauteen, vaikka diagnoosia kirjassa ei mainita. Yhteismajoituksessa tuberkuloosi levisi usein kohtalokkaasti.

Einon kuolema on kirjassa selvä käännekohta. Samoihin aikoihin päähenkilö alkaa suhtautua sotaan ja sen lopputulokseen yhä kielteisemmin. Kesän 1944 taisteluissa 1. JPr kärsii erittäin raskaita tappioita, joita kirjassa korostetaan. Tappiot olivat tosin suuria jo hyökkäysvaiheessa 1941, mutta siitä ei päähenkilö juurikaan kirjoita.

Kuri ja taistelumoraali

Jääkäriprikaati oli Suomen armeijassa nuorista asevelvollisista koottu selvä valioyhtymä. Kuitenkin myös sen taistelumoraali laski muun armeijan mukana, mistä kirjassa on runsaasti mainintoja. Armeijan ratkaisu ongelmiin oli tehostaa kuria, mihin päähenkilö suhtautui hyvin kielteisesti. Vuosia sodassa ollut mies ei innostu ns. rättisulkeisista sen jälkeen kun näki, miten paljon Suomen armeija 1.JPr mukaan lukien jätti vetäytyessään materiaalia jälkeensä. Päähenkilö sai joukon rangaistuksia, vaikka on lähtökohdiltaan uskonnollinen suojeluskuntalainen.

Kuva: Onnettomuus Uhtuan suunnalla, U.Laukka, SA-kuva.

Lapin sodassa Martti Vaara haavoittuu ja lopulta kotiutetaan kolmannen luokan vapaudenristin (VR 3) kera, jonka myöntäminen alikersantille oli hyvin harvinaista. Kirjassa ei selosteta myöntämisperusteita, mutta ilmeisesti se liittyy 56 kuukautta kestäneeseen asepalvelukseen, kaikkiaan kahteen haavoittumiseen ja osallistumiseen moniin koviin taisteluihin.

Kirja antaa peräti naturalistisen kuvan sodasta. Etenkin selustassa alkoholia käytetään runsaasti. Humalassa hyvät ystävykset tappelevat siinä määrin, että häviäjä joudutaan viemään sotasairaalaan, mistä hänet passitettiin vielä toipumislomalle kotiin selityksin, että vammat olivat muka tulleet rakennustöissä. Tarinan kertonut veteraani toteaa kuivasti: ”Prenikka vain puuttui tästä suorituksesta.”

Toinen suomalainen sotilas tappaa suomalaisen siviilin ilmeisesti viinan himossa. Martti Vaaran kanssa yhtä aikaa kotiutunut henkilö oli loukkaantunut hevosen potkaisusta ja kotiuttamismatkalla kaverukset joutuivat vakavahkoon junaonnettomuuteen.

Kuva: Viinanjakoa Syvärillä, voimalaitoksen lohko, 4.6. 1943. Otso Pietinen, SA-kuva.

Kirjan kehityskertomus tiivistyy kahteen virkkeeseen. Kesäkuussa 1941 kirjeessä toivotettiin ”Voi hyvin, tapa paljon ryssiä.” Kirjaa tehtäessä konekivääriampujana toiminut veteraani vastasi kysymykseen tuottamistaan tappioista: ”Voi niin monta äitin poikaa.”