Populaarimusiikin tutkimusta voi pitää ainakin Suomen mittakaavassa vielä suhteellisen pienenä tieteenalana. Toki eriasteisia opinnäytteitä on valmistunut eri yliopistoista, etenkin musiikkitieteen, etnomusikologian ja kulttuurihistorian oppiaineista, mutta tämä kielii lähinnä siitä, että ala ikään kuin hakee paikkaansa. Lisäksi kansainvälisessä mittakaavassa populaarimusiikin tutkimuksen ytimeen vaikuttaa asettuneen kulttuurintutkimuksen nimellä tunnettu laajempi teoreettinen suuntaus, jossa lähtökohtana voi karkeasti yleistäen pitää vaatimusta alituisesta ja kaikenasteisesta kulttuurisesta kontekstualisoinnista. Tutkimuksissa onkin toistuvasti kiinnitetty huomiota esimerkiksi eri esiintyjien, lajityyppien tai kappaleiden identiteettipoliittisiin ulottuvuuksiin ja muihin yhteiskunnallisiin suhteisiin, musiikkiteollisuuteen ja mediaan sekä erilaisiin yleisöryhmiin, faneihin ja tähteyteen. Ottaen huomioon sen, että populaarimusiikki on piirua vaille sataprosenttisesti laulumusiikkia, lauluihin ja niiden sanoihin kohdistuvan tutkimuksen vähyys suorastaan ihmetyttää. Tämä kertonee myös osaltaan oppiaineiden jähmeydestä sekä niihin sisältyvästä kaanon-ajattelusta: populaarimusiikin sanat eivät ole pelkästään populaaria eli "perinteisessä" mielessä alempiarvoista aineistoa, vaan ne ovat myös jotain, joka ei kuulu "oikean" kirjallisuuden piiriin.

Tampereen yliopiston kirjallisuudentutkijoiden Toni Lahtisen ja Markku Lehtimäen toimittama artikkelikokoelma Ääniä äänien takaa tarjoaa tässä mielessä aiheellisen avauksen aihepiiriin. Takakannen mukaan käsillä onkin "ensimmäinen suomalainen kirja rock-lyriikasta ja sen tutkimuksesta." Sanavalinta on tässä olennainen, sillä toimittajat haluavat korostaa "lyriikka"-termillä juuri sanojen ja musiikin välistä yhteyttä. Heidän mielestään rock-lyriikka "esittää akateemiselle tutkimukselle haasteita, joihin yksinomaan sosiologiset tai kulttuurintutkimukselliset selvitykset eivät kykene vastaamaan" (s. 18). Valitettavasti en ainakaan itse saanut kovin selvää käsitystä siitä, mitä nämä haasteet lopulta ovat. Tuskinpa monikaan kiistää itse sanojen painoarvoa laulujen muistamisen ja niistä tehtävien tulkintojen suhteen, mutta mikäli haasteilla viitataan nimenomaan kirjallisuudentutkimuksen metodien hyödyntämiseen, en pidä haastetta kovinkaan kummoisena.

Kulttuurintutkimuksellisesti suuntautuneiden tutkijoiden keskuudessa näihin haasteisiin on lisäksi ainakin osin jo vastattu. Tästä herääkin kysymys kirjan lähdepohjasta nimenomaan tutkimuskirjallisuuden osalta. Esimerkiksi Simon Frithin Music for Pleasure -antologiassa (1988) olevaa kelvollista "Why do songs have words?" -artikkelia on turha etsiä Ääniä äänien takaa -artikkelien lähdeluetteloista, samoin tuoreempi Global Music, Local Language -kirja loistaa poissaolollaan, puhumattakaan populaarimusiikin ja -kulttuurin tutkimuksen kansainvälisissä kausijulkaisuissa olevista artikkeleista vuosien varrelta. Melkeinpä väistämättä mieleen nousee jälleen kerran tieteenalojen ja akateemisten oppiaineiden tiukkarajaisuus kaikesta poikkitieteellisyyttä korostavista markkinapuheista huolimatta. Samanlaisia saranoita ja heloja niissä musiikkitieteellisten kirjastojen ovissa kuitenkin käytetään kuin kirjallisuudentutkimuksenkin.

Kirjan jäsennys "myötäilee yksinkertaisen pop-kappaleen rakennetta" (s. 32): intron jälkeen tulevat A-, B- ja C-osat, joihin kuhunkin kuuluu kolme artikkelia, sekä kokoelman päättävä outro. Vaikka tällainen rakenne tarkkaan ottaen muistuttaa pikemminkin niin sanotusti läpisävellettyä "taide-rockia" kuin säkeistöjen ja kertosäkeistöjen vuorotteluun ja toistoon perustuvaa "tanssipoppia", on jäsennyksellä perusteensa: toimittajien sanojen mukaan kirjassa "edetään (inter)tekstuaalisista kysymyksistä kohti laajempia kulttuurisia konteksteja sekä tekijyyden kysymyksiä" (s. 32). Näiltä osin rakenne onkin toimiva, joskin itse olisin sijoittanut kirjan päättävän Bo Petterssonin artikkelin Bruce Springsteenin sanoituksista reilusti A-osaan.

Johtuneeko sitten omista kiinnostuksen kohteista ja viehtymyksestä kulttuurintutkimuksellisiin kysymyksenasetteluihin, mutta Ääniä äänien takaa tuntuu sitä miellyttävämmältä, mitä enemmän ääniä sen sivuilta avautuu. Toisin sanoen A-osan ja outron pelkästään sanoihin tuijottavat tulkinnat eivät vakuuta, vaan pikemminkin herättävät koko joukon metodologisia kysymyksiä. Näistä keskeisin liittyy intertekstuaalisuuden käsitteeseen, sillä niin Jussi Willmanin pohdinta John Lennonin ja Lewis Carrollin yhteyksistä, Markku Lehtimäen analyysi Jim Morrisonin "lyyrisestä visiosta" kuin Petterssonin Springsteen-ylistysvirsi nojaavat kovin kankeaan ja tekijälähtöiseen käsitykseen intertekstuaalisuudesta. Niinpä kulloisenkin tekijän intentiot toimivat ikään kuin tulkinnan mittapuuna, ja analyysien päämääränä vaikuttaa olevan Lennonien, Morrisonien ja Springsteenien tarkoitusperien ja sitä mukaa "oikean" tulkinnan selvittäminen. Tämä on sikäli jopa outoa, että johdannossa kirjan toimittajat suorastaan varoittavat "lähes pakonomaisten intertekstien" etsimisestä (s. 28).

Tekijälähtöisyydestä ei päästä eroon monissa B- ja C-osankaan artikkeleista, vaikka niissä käsittelyä lavennetaankin selkeämmin kulttuurisiin prosesseihin sekä ei-sanalliseen viestintään. Tässä suhteessa kolme artikkelia erottuu edukseen. Anna Bycklingin analyysi Eminemin rap-sanoista sekä niiden suhteesta ironiaan on oivallinen painottaessaan ironiaa Linda Hutcheoniin nojaten nimenomaan tulkintastrategiana. Katja Laitinen on puolestaan kokoelman ainoa kirjoittaja, joka on rakentanut tarkastelunsa empiirisen faniaineiston varaan. Näin ollen hänen lähtökohtanaan on teoreettisten ja tekijöiden intentioihin sidottujen oletusten sijaan se, mitä ihmiset todella ajattelevat. Artikkeli virkistääkin kirjan kokonaisilmettä huomattavasti! Anne Tarvainen taas on ottanut lähtökohdakseen sen mitä ilmeisimmän seikan, että rock-lyriikassa operoidaan ääneen lauletuilla sanoilla. Vaikka hänenkin analyysissaan kummittelevat essentialistiset sanoissa "itsessään olevat merkitykset" (s. 253), on Julia Kristevan semioottinen/symbolinen-jaotteluun perustuva laulun ei-verbaalisiin ilmaisumuotoihin keskittyvä analyysimetodi tutustumisen arvoinen. Ainakin alkeellinenkin perehtyminen metodiin paljastaa sen, että laulut eivät koskaan ole pelkästään sanoja, ja että meillä kaikilla on keinoja ei-sanallisten ulottuvuuksien tutkimiseen.

Ääniä äänien takaa tarjoaa lopulta monipuolisia lähtökohtia rock-lyriikan tutkimiseen, joskin tasapainottamisen varaa nimenomaan teksti- ja tekijälähtöisten sekä kulttuurista kontekstia painottavien tulkintojen välillä olisi. Jälkimmäisiä ajatellen oman kysymyksensä herättää vielä se, että kirjan kymmenestä varsinaisesta artikkelista vain kahdessa käsitellään suomenkielisiä artisteja. Loput tulevat tukevasti rockin angloamerikkalaisesta ytimestä: John Lennon, Jim Morrison, Nine Inch Nails, Eminem, Morrissey, Tori Amos, Bruce Springsteen, jaa no onhan siellä myös islantilaissyntyinen Björk. Kirjan ensi kertaa avattuani olin kuitenkin jossain määrin pettynyt, koska lienee melkoisen varmaa, että Tulenkantajat-räppäreiden ja Gösta Sundqvistin ohella Juice Leskisen, Martti Syrjän, Kauko Röyhkän, Heikki Salon, Tuomari Nurmion, A.W. Yrjänän ja muiden suomenkielisten rock-lyyrikkojen sanoista ovat kiinnostuneet vain suomenkieliset tutkijat. Vielä johdannossa näistä sanoittajista moniin viitataan, mutta artikkelit kielivät pikemminkin tutkijoiden omista mielenkiinnon ja kenties jopa ihailun kohteista.

Ajoittain vaikuttaakin siltä, että Ääniä äänien takaa -tutkijoiden on ollut hankala tunnistaa tämä "faniaspekti" itsessään, ja tämän seurauksena syntyy kyseenalaisia argumentteja. Esimerkiksi Willman rakentaa oman Lennon-analyysinsä käytännössä Pentti Saarikosken "virheellisen" käännöksen varaan: "Saarikosken uskonnollinen tulkinta [God-kappaleesta] vaivuttaa kuin oopiumi lukijan väärään uneen" (s. 62). Vastaavasti Pettersson sortuu aikamoiseen jälkiviisauteen todetessaan Springsteenin varhaistuotantoon kuuluvasta Blinded by the Light -kappaleesta (1973), että "[v]aikka Springsteen ei kuulosta tässä vaiheessa kovin omintakeiselta, voi orastavan lahjakkuuden ohella panna merkille kerronnallisen otteen" (s. 274). Samaan henkeen Atte Oksasen "kartoitus" Nine Inch Nails -yhtyeen yhteyksistä yhteiskunnallisiin ja teknologisiin muutoksiin osoittautuu lopulta jokseenkin päämäärättömäksi "nimien pudotteluksi" ja sitaattien tulvaksi, johon oivallukset kaiken liittymisestä kaikkeen hukkuvat.

Tutkijoiden faniudella voi olla oma vaikutuksensa myös siihen, millä tavoin "rock" kirjan sivuilla määrittyy. "Rock käsitetään kirjassa varsin väljästi", toimittajat toteavat johdannossa (s. 32), ja sen seurauksena myös rap-artistit Eminem ja Tulenkantajat lukeutuvat "rockin" piiriin. En ole myöskään vakuuttunut siitä, että Smiths-yhtyeen keulahahmona tunnettu Morrissey on leimallisimmillaan yhdistetty juuri "rock"-termiin. Edelleen käsitehistorialliselta kannalta John Lennonin esimerkki voisi antaa aihetta pohtia sitä, miten erilaista "rock" on ollut 1960-luvun lopulla tähän päivään verrattuna. Riskinä tässä on brittiläisen populaarimusiikin tutkijan Keith Negusin hahmottelema "rock-imperialismi", jonka seurauksena termiä "rock" käytetään tarkemmin erittelemättä lähes kaikesta populaarimusiikista. Tähän vaikuttaa liittyvän edelleen ajatus, jonka mukaan rock olisi jotenkin arvokkaampi tutkimuskohde kuin monet muut populaarimusiikin lajit. Niinpä kysymys kuuluukin: onko pelkästään sattumaa, että akateemiselle uralle hakeutuneet ihmiset pitävät enemmän rockista – tai ainakin ovat hanakoita määrittelemään mielimusiikkinsa tavalla tai toisella "rockiksi" – kuin vaikkapa iskelmästä tai "tanssipopista"? En usko. Joka tapauksessa "rock-imperialismin" tuottamasta ongelmasta olisi selvinnyt Ääniä äänien takaa -kokoelman tapauksessakin korvaamalla "rock"-sanan yksinkertaisesti "populaarimusiikilla". Vaikka voihan olla, että se ei myy yhtä hyvin…

Ongelmakohdistaan huolimatta Ääniä äänien takaa on tervetullut lisä suomalaisenkin populaarimusiikin tutkimuksen kentälle. Onhan selvää, että tutkimuksen kohde on kuitenkin sellainen, jonka parissa lukemattomat ihmiset viettävät vapaa- ja muutakin aikaansa, tahtoivatpa sitä tai eivät. Jo ja nimenomaan tästä syystä ilmiö ansaitsee eri lähtökohdista ja tieteenaloilta kumpuavia analyyseja. Ääni on avattu, eikä päätä kannata heti kiinni laittaa.