Helsingin yliopiston Venäjän kulttuurin ja kirjallisuuden dosentti, tutkija Tomi Huttunen (s.1971) tavasi aikoinaan venäjän kielen alkeita Akvarium-yhtyeen lauluteksteistä. Ei ihme, että tämän pietarilaisen yhtyeen keulakuva, Boris Grebenshtshikov nousi myöhemmin myös keskeiseen osaan Huttusen akateemisissakin rock-harrastuksissa.

Vaikka usein luullaan, Neuvostoliitto ei ollut ollenkaan täysin syrjässä ilmiöstä, jota myös ”60-lukulaisuudeksi” lännessä kutsutaan. Ei muodin eikä musiikin puolesta. Itsekin olen aihetta sivunnut, omassa lisensiaatintyössäni.

Jo 1950- luvun rock ja sitä ennen jazz olivat tietyissä piireissä kuunneltua musiikkia, vaihtoehto klassiselle musiikille ja muulle korkeakulttuurille. Näkyvämpiä venäläisiä rock-ilmiöitä olivat esimerkiksi yhtyeet nimeltä Sankt-Peterburg ja Akvarium, jotka murtautuivat esiin 1960–1970 -lukujen vaihteessa. Oma lukunsa ovat kymmenet- ellei sadattuhannet Beatles- ja Rolling Stones -fanit sekä 1970-luvun opiskelijailloissa ja pikku kahviloissa suositut heavy, disco ja reggae. Boris Grebenshtshikovista tuli samoihin aikoihin niin keskeinen rock-lyyrikko ja lavaesiintyjä, että häntä voi hyvin nimittää venäjän John Lennoniksi.

Grebenshtshikovin ohella Tomi Huttusen kirjassa paljon tilaa saavat Pietarissa uran tehneet Juri Shevtshuk (DDT), Maik Naumenko ja Viktor Tsoi (Kino). Viktor Tsoille ja Kino-yhtyeelle kuuluisi mielestäni vieläkin isompi siivu pietarilaisrockin 80-lukulaista historiaa – sellaisen joukon ihailijoita tämä Pelle Miljoonan ja Eppu Normaalin outo itämainen risteytys jätti jälkeensä.  Siitä huolimatta, että kuoli auto-onnettomuudessa tuossa maagisessa rokkareiden poislähtöiässä, 27-vuotiaana. Tsoin musiikin ja persoonan merkitys perestroika-ajan Neuvostoliitossa (1985–1991) oli poikkeuksellisen suuri ja vallankumouksellinen. Myös rock-elokuva Igla / Piikki, jossa Tsoilla oli päärooli, oli kovaa kamaa heti perestroikan alkuvuosina

Tomi Huttunen taustoittaa Pietari on rock -kirjaa vahvoilla yhteiskuntaelämän murrosta kuvaavilla faktoilla ja myös kaupungin nuorisokulttuurin tuntemattomalla historialla. Tosin, alkuhistoria – 60-luku – jää aika vähälle, mutta sen tutkiminen olisikin lähteiden puuttuessa hankalampaa hommaa. Sen sijaan kahvila Saigonin ja Leningradin rock-klubin ympärillä tapahtuva rock-suhina ja eri tyylisuunnatkin, myös muoti-ilmiöt ja naisbändit, tulevat käsitellyiksi. Huttusen pitkäjänteisen tutkimustyön tuloksena Pietarin rock on saanut sellaisen avainteoksen, jota en taida kantaa divariin ihan pikkurahan puutteessa.