Roomalaista retoriikkaa

Ajankohtaista Puhetaito eli retoriikka on viime vuosikymmeninä herättänyt runsaasti keskustelua tiedemaailmassa. Välillä retoriikka ei ollut suosittujen tutkimuskohteitten joukossa: Siihen liittyi kielteisiä mielikuvia samalla kun ajateltiin retoriikan ja propagandan kuuluvan menneisyyteen. Nykyajan ihmisen ajateltiin olevan immuuni sanalliselle manipuloinnille. Retoriikka on noussut kuitenkin uudestaan tutkimuksenkohteeksi ja sen merkitystä on alettu ymmärtää laajemmissa yhteyksissä.

Cicero: Puhujasta. Käännös: Vuola, Aulikki. Gaudeamus, 2006. 319 sivua. ISBN 951-662-960-1.

Ajankohtaista

Puhetaito eli retoriikka on viime vuosikymmeninä herättänyt runsaasti keskustelua tiedemaailmassa. Välillä retoriikka ei ollut suosittujen tutkimuskohteitten joukossa: Siihen liittyi kielteisiä mielikuvia samalla kun ajateltiin retoriikan ja propagandan kuuluvan menneisyyteen. Nykyajan ihmisen ajateltiin olevan immuuni sanalliselle manipuloinnille. Retoriikka on noussut kuitenkin uudestaan tutkimuksenkohteeksi ja sen merkitystä on alettu ymmärtää laajemmissa yhteyksissä. Pelkästään arkipäivän politiikka on täynnään retoriikkaa puhumattakaan sodista ja konflikteista.

Eräänä modernina harhana on ollut retoriikan käsittäminen liian suppeasti esimerkiksi jonkinlaiseksi ”kaunopuhumisen” taidoksi, jossa painotetaan kaunista kielenkäyttöä, koristeellisia ilmaisuja tai ”paasataan” yleisölle niin, että puhuja kiihtyy huomattavasti yleisöään nopeammin. Näin ei ollut alun perin asian laita.

Alkuperäisessä merkityksessään retoriikka merkitsi hyvän puhumisen ja myös kirjoittamisen taitoa: siinä yhdistyivät logos (järkeen vetoaminen), ethos (henkilöiden luonteisiin vetoaminen) ja pathos (tunteisiin vetoaminen). Kullakin kulttuurilla ja historiallisella ajanjaksolla on lienee ollut omat tapansa retorisoida: sekin väite on retoriikkaa, että me emme käytä retoriikkaa vaan menneet tietämättömämmät sukupolvet.

Roomalaisen puhetaidon merkittävimpiin henkilöihin kuuluvan Ciceron Puhujasta on retoriikan osa-alueita dialogimuotoisesti käsittelevä teos. Se on tärkeä kahdestakin syystä: Ensinnä kreikkalais-roomalainen puhetaito muodostaa oman aikamme niin sanotun ”uuden retoriikan” perustan. Toisekseen kirja edustaa kreikkalais-roomalaisen retoriikan yhden keskeisen luojan käsityksiä. Teoksella ei ole merkitystä pelkästään filologisesti tai kirjallisuustieteellisesti vaan myös historiatieteen kannalta muun muassa historian lähteiden kriittistä arviointia harjoitettaessa. Ciceron retoriikka on ollut jo varhemmin esikuvana mm. keskiajalla ja renessanssin aikana.

Aiemmin Ciceron retorisista teoksista on käännetty suomenkielelle vain ”Brutus” Pirkko Haapasen toimesta. Haapanen on myös kirjoittanut muuten roomalaisesta retoriikasta (”Roomalaisten korkein taito: Johdanto antiikin retoriikkaan”, Pelkkää retoriikkaa, Toim. K. Palonen & H. Summa, Vastapaino, Tampere 1996). Nyt Aulikki Vuolan suomennos puhujasta tuo tähän tärkeän lisän.

Puhujan taidot

Kirja jakaantuu puheenvuoroihin, joita tunnetut roomalaiset puhujat pitävät retoriikan tehtävistä ja osa-alueista. Seuraavassa käyn läpi teoksen keskeisiä ajatuksia puhujan tärkeimmistä taidoista ja hyvän puheen ominaisuuksista.

Antiikin retoriikan taitajat tiedostivat itse, että yleisö suhtautuu vastenmielisesti niihin puhujiin tai kirjoittajiin, joiden uskovat pyrkivän vaikuttamaan heihin muilla keinoin kuin antamalla tietoa. Kuitenkin he myös oivalsivat, ettei ihminen olekaan pohjimmiltaan pelkästään rationaalinen olento. Viisaimmillaankin hänen päätöksiinsä vaikuttavat järjellisen päättelyn ulkopuolella olevat seikat, kuten kyky ottaa vastaan tietoa tai erityisesti hänen tunteensa. Tämä näytti olevan Ciceron retoriikan yksi lähtökohdista. Cicero esitti, että puhuja saa yleisönsä puolelleen kolmella keinolla eli kertomalla tietoja, taivuttelemalla tai vetoamalla heidän tunteisiinsa. (II.121; II.310)

Silti puhujan on annettava ”vaikutelma, että hän haluaa vain kertoa tietoja”(II.310). Hyvä puhuja tuntee ihmisluontoa, eikä hänen tule poiketa ihmisten tavanomaisesta puhetavasta ja yleisistä mielikuvista(I.53-54). Samalla hän tarvitsee puhumastaan asiasta tietoa eikä filosofiastakaan ole haittaa, mutta puhujan ei pidä jäljitellä filosofeja esitystavassaan. Stoalaisesta ei ole mitään hyötyä tämän esitellessä ongelmia, joita on mahdoton ratkaista ja tekee sen vielä kuivalla, suppealla ja pikkutarkalla tavalla (II.159).

Viimeksi mainittu Ciceron esittämä käsitys on tärkeä huomata, kun joskus modernissa tutkimuksessa esiintyy näkemyksiä, että roomalaiset olisivat perustelleet esimerkiksi politiikkaansa stoalaisen filosofian pohjalta. Puhujan on valittava käytännöllisemmät ja yleisesti hyväksytyt arvot, kuten yleisesti hyväksytyt käsitykset hyödystä tai kunniasta, puheensa lähtökohdaksi erityisen filosofisen etiikan sijasta. Tosin eräässä kohdassa Cicero esittää, että pelkän retoriikan opettaminen on ”röyhkeydenopetuskoulua”(III.94). Ihmisellä on oltava sivistystä ja oikeudentajua, jotta hän käyttäisi tätä taitoa oikein. On selvää, että Cicero ei pidä retoriikkaa ja filosofiaa sinänsä yhteen sopimattomina, vaan ne täydentävät toisiaan.

Puhujan on kuitenkin huomioitava hyvää tarkoittaessaankin, että ihmiset arvioivat asioita vihan, kiintymyksen, suuttumuksen, ilon, toivon, pelon jne. tunteen tai mielenliikkeen pohjalta eivätkä totuuden, sääntöjen, kaavojen tai lakien pohjalta. (II.178) Puhujan on huomioitava, että kansanjoukko voi olla omien halujensa ja pelkojensa vallassa (II.339). Tilanteen mukaan on käytettävä hyväksi erilaisia retoriikan keinoja, joita kirjassa esitellään paikoin varsin yksityiskohtaisesti. Esimerkiksi huumorilla ja sutkauksilla voidaan alun perin vastahakoinen yleisö saada vastaanottavaiseksi varsinaiselle asialle.

Retoriikassa on kysymys mielipiteistä eikä tietämisestä (II.30). Asia voi olla siis joko niin tai näin. Reetorin tehtävänä on osoittaa, että niin on paremmin: ”Crassus voi joskus puhua minua vastaan ja minä Crassusta vastaan, ja toinen on silloin vääjäämättä väärässä. Niinkin voi käydä, että kumpikin puolustaa samaa asiaa eri tavalla eri tilanteessa, kun totuutta taas ei voi olla kuin yksi ainoa.” On keksittävä argumentit, luotava henkilökuvat ja vaikutettava kuulijoiden tunnetilaan, niin että nämä lopulta taipuvat puhujan edustamalle kannalle. Kaikista näistä retoriikan aspekteista on kirjassa omat esityksensä. Kun puhuja on ottanut alussa esille tietyt argumentit, hänen on käytettävä niitä jatkuvasti läpi puheensa niin, ettei käy kuin samnilaisgladiaattorille, joka heilutti hirveästi keihästään ennen taistelua, mutta ei käyttänyt sitä kertaakaan taistelussa.(II.325)

Arvio. Vertailu Aristoteleen Retoriikkaan

Jos Ciceron teosta vertaillaan Aristoteleeseen, suosittelen itse ennemmin Aristoteleen retoriikkaa johdatukseksi antiikin retoriikan teoriaan. Dialogimuotoinen Puhujasta ei saavuta samaa selkeyttä ja systemaattisuutta kuin kreikkalainen esikuvansa. Siinä on myös turhaa toistoa dialogisuuden vuoksi. Silti se on mielenkiintoinen ja tarpeellinen teos niille, jotka haluavat perehtyä syvällisemmin kreikkalais-roomalaiseen puhetaitoon ja eurooppalaisen retoriikan perusteisiin. Varsinkin kun kreikkalaista ja roomalaista retoriikkaa ei pidä täysin samaistaa, vaikka Aristoteles oli oppi-isä muun muassa Cicerolle retoriikan teoriassa, niin Cicero oli myös luova ja itsenäinen ajattelija. Cicero korostaa itse teoksessaan kautta linjan, että retoriikka on aina sopeutettava kulloisenkin yleisön ja tilanteen mukaan. Sen takia ei voi olla ajasta, moraalista (so. tavoista ja mielipiteistä) ja tilanteesta riippumatonta retoriikkaa (esim. II.337).

Kirjan pohtimat retoriikan lähtökohdat ovat melko samat kuin Aristoteleellakin. Pieniä eroja siinä tosin on, mutta esimerkiksi puhujan keinot vaikuttaa yleisöön ovat samat sillä erotuksella, että Aristoteles korostaa ehkä hieman enemmän logoksen merkitystä suhteessa pathokseen tai ethokseen. Cicerolta puuttuvat kaavamaiset päättelyn mallit argumentointia käsitelleessään. Tätä eroa ei mielestäni pidä liikaa korostaa, koska Aristoteles käsittelee omalta osaltaan varsin laajasti myös emootioiden ja affektien syntyä ja merkitystä.

Samankaltaisuudet ovat eroja hallitsevampia. Esimerkiksi puhumisen lähtökohtana olevia tavoiteltavia arvoja molemmat luonnehtivat melko samalla tavalla, tosin osittain eri sanoilla. Hyöty tai onni, kunnia tai arvokkuus, molemmat kuitenkin kehottavat puhujaa etsimään argumentteja pitäen mielessään, mitä ihmiset eniten tavoittelevat.

Retoriikan tavoite ei ollut kuitenkaan välttämättä kaikkien etu, kuten ei myöhemminkään, vaan sen avulla voitiin esimerkiksi luoda alistuvaa mielialaa kansassa tai työntää sivuun sen materiaalisia vaateita. Sillä oli myös tärkeä osa roomalaisen sivistyneistön ja aristokraattien keskinäisissä taisteluissa asemasta ja vallasta. Esimerkiksi Ciceron puheet Catilinaa vastaan ovat tästä malliesimerkkejä. Ei sovi myöskään unohtaa retoriikan merkitystä esteettisenä ja kulttuurisena ilmiönä kreikkalais-roomalaisessa kulttuurissa. Esimerkiksi Puhujassa Crassus esittää olennaisimmaksi eroksi ihmisen ja eläimen välillä ihmisten kyvyn keskustella ja ilmaista asioita puhumalla (I.32).

Suomennos on selkokielistä suomea. Pitkät lauserakenteet on pilkottu pienemmiksi ja selkeämmiksi kokonaisuuksiksi. Eloisan kielen ansiosta teosta on mukava lukea. Positiivisena pidän sitä, että teokseen on joissakin kohdin otettu sulkeisiin mukaan myös alkuperäiset käsitteet, joita Cicero käyttää muodostaessaan retoriikan teoriaansa. Samaa keinoa olisi ehkä voinut käyttää joissakin muissa kohdissa edellisten lisäksi. Teoksesta löytyy myös melko hyvä asia- ja nimihakemisto, jota ilmankin tosin itse asiasta, retoriikasta, pääsee selville. Ehkä enemmän olisi kaivannut suomennokseen tekstikriittisiä nootteja niistä tärkeämmistä kohdista, joissa on pakostakin erilaisia tulkintavaihtoehtoja.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *