Rooman kilpi ja miekka

Nuoren polven englantilainen sotahistorioitsija Adrian Goldsworthy (s. 1969) on tarttunut vaativaan aiheeseen. Rooman historia on sekä temaattisen laajuutensa että ajallisen kestonsa vuoksi vaikeasti hallittavissa oleva kokonaisuus. Rooman vaiheita käsittelevät yksittäiset teokset kykenevät harvoin kaikenkattavaan kokonaisnäkemykseen tai uusien tutkimustulosten esittämiseen, eikä Rooman puolesta tee tässä poikkeusta.

Goldsworthy, Adrian: Rooman puolesta. Sotilaat, jotka loivat Rooman valtakunnan. Käännös: Tiilikainen, Heikki. Ajatus Kirjat, 2006. 496 sivua. ISBN 951-20-6951-2.

Nuoren polven englantilainen sotahistorioitsija Adrian Goldsworthy (s. 1969) on tarttunut vaativaan aiheeseen. Rooman historia on sekä temaattisen laajuutensa että ajallisen kestonsa vuoksi vaikeasti hallittavissa oleva kokonaisuus. Rooman vaiheita käsittelevät yksittäiset teokset kykenevät harvoin kaikenkattavaan kokonaisnäkemykseen tai uusien tutkimustulosten esittämiseen, eikä Rooman puolesta tee tässä poikkeusta.

Goldsworthyn puolustukseksi on toki sanottava, että Rooman valtakunnan vaiheita on tutkittu paljon eikä uuden, aikaisemmasta tutkimuksesta poikkeavan näkökulman löytäminen aina ole kovinkaan helppoa – varsinkin kun lähteiden niukkuus asettaa tutkimukselle omat rajoituksensa.

Rooman valtakunta kukoisti vuosina 753 eKr. – 476 jKr. (standardiajoitus). Valtakunnan historiasta erotetaan tavallisesti viisi eri periodia: kuningasaika (753 – 510 eKr.); tasavalta, valloitusten ja vallan vakiinnuttamisen kausi (509 – 146 eKr.); tasavalta, sisällissotien ja rappion kausi (145 – 28 eKr.); keisariaika, prinsipaatti (27 eKr. – 284 jKr.) ja keisariaika, dominaatti (285 – 476 jKr.). Goldsworthyn teos ei varsinaisesti keskity sen enempää Rooman valtakunnan mihinkään tiettyyn aikakauteen kuin maantieteelliseen osaankaan. Pikemminkin teos pyrkii olemaan jonkinlainen ajallinen läpileikkaus Rooman armeijan sotatoimista ja sotilaallisen mahdin historiallisesta kehityksestä.

Goldsworthyn yksityiskohtainen ja kielellisesti tarkka kuvaus alkaa noin vuosina 275 – 203 eKr. eläneen keisari Quintus Fabius Maximuksen elämänvaiheista ja päättyy Belisariuksen (505 – 565 jKr.) aikakauteen. Tutkimus etenee näissä aikaraameissa Karthagon vastaisista katkerista taisteluista aina viimeisiin epätoivoisiin yrityksiin säilyttää Rooman valtakunta yhtenäisenä. Teos käy seikkaperäisesti läpi viidentoista toinen toistaan julmemman sotakeisarin elämänvaiheet. Goldsworthy kuvaa perusteellisesti Rooman valtakunnassa velloneiden sotien ulkoiset puitteet ja tapahtumakulun unohtamatta vankien lukumääriä, erilaisia piiritys- ja sotastrategioita, miestappioita ja muita aineellisia menetyksiä. Pitkähkö periodisointi ei sinällään tee tutkimuksesta vaikeasti hallittavaa, pikemminkin teoksen suurin ongelma liittyy sen lähteisiin.

Suurin osa kenraalien elämänvaiheisiin liittyvistä tiedoista on peräisin heidän tekojaan kuvaavista kreikan- ja latinankielisistä alkuperäisteoksista, joita on olemassa valitettavan vähän. Goldsworthy on joutunut käyttämään lisämateriaalina keisareista tehtyjä maalauksia ja veistoksia sekä lukuisia toisen käden lähteitä, jotka ovat parhaimmillaankin yli 400 vuotta henkilön kuoleman jälkeen syntyneitä kuvauksia ja muistelmia. Tällaiseen materiaaliin sisältyy ymmärrettävästi paljon puutteellisuuksia ja epätarkkuuksia. Lähteiden aukkoisuuteen liittyvä ongelma vaikuttaa luonnollisesti myös ongelmanasetteluun: sen sijaan, että tekijä kävisi järjestelmällisesti läpi kohdehenkilöidensä koko sotilaallisen uran, hän on kunkin henkilön kohdalla pakotettu tarkastelemaan vain niitä tapahtumia, joista on olemassa edes jonkinlaista alkuperäismateriaalia.

Puunilaissotien, Hannibalin sotaretkien ja Aleksanteri Suuren elämänvaiheiden lisäksi tutkimuksessa korostuu ehkä turhankin paljon Julius Caesarin sotaretkien kuvaus. Tämä olkoon konkreettinen esimerkki edellä mainitusta lähdeongelmasta: Caesarin Commentarii de bello Gallico (suom. 1927, ’Gallian sota’) on harvoja meidän päiviimme saakka kokonaisuudessaan säilyneitä kuvauksia Rooman sotalaitoksen vaiheista. Teosta rasittaa sama tyylillinen epätarkkuus ja liioitteluntarve kuin muutakin Rooman vaiheista kertovaa alkuperäismateriaalia. Antiikin aikana kirjallisuuden tehtävänä oli sekä tarjota tietoa että viihdykettä lukijalle. Tästä syystä Rooman valtakunnan aikaiset sotakuvaukset ovat yleensä voimakkaan paisuteltuja ja sisältävät usein myös fiktiivistä ainesta. Draamallisuuden puutteesta niitä ei ainakaan voi syyttää.

Goldsworthyn teos puolestaan pyrkii kriittiseen tutkimusotteeseen. Se tarjoaa todenmukaisen käsityksen roomalaisten sotilaiden maailmankuvasta, poliittisista suhteista, julkisen vallan rakenteista ja sotataitoon liittyneistä teknisistä innovaatioista. Sitä vastoin Rooman imperiumin kulttuurielämästä, taiteesta, uskonnoista, kasvatusmenetelmistä tai oppijärjestelmistä se ei kerro juuri mitään. Teoksen keskeisin tavoite on selvittää, mitä keisarien johtamilla sotaretkillä, taisteluissa ja piirityksissä tapahtui ja miten komentaja menetteli johtaessaan ja valvoessaan armeijaansa. Vaikka Goldsworthy kuvaa kohdehenkilönsä yksilöidysti, näkökulma jää eittämättä kovin suppeaksi. Näkökulman avartamiseksi tekijä olisi voinut sisällyttää esitykseensä mm. tietoja siitä, kuinka erilaiset uskonnot ja filosofiset ajatussuunnat vaikuttivat – mikäli vaikuttivat – legioonien jokapäiväiseen elämään. Rooman keisareista esimerkiksi Marcus Aurelius oli avoimen stoalainen, mikä heijastui myös hänen poliittisessa toiminnassaan.

Rooman puolesta sisältää muutamia havainnollisia karttoja ja kaavioita, selkeän sanaston keskeisistä latinankielisistä käsitteistä sekä tiivistelmän Rooman historian tapahtumista ja vuosiluvuista. Tutkimuksen suurin ansio sisältyy sen pyrkimykseen olla kriittisen objektiivinen tutkimuskohteelleen. Goldsworthy painottaa, että vaikka ”mikä tahansa menneisyyden alueen tutkimus kertoo meille jotain ihmisyyden luonteesta ja auttaa meitä ymmärtämään omaa aikaamme, minulla ei ole minkäänlaista halua kirjoittaa teosta, jonka nimi voisi olla ’Tuloksekasta johtamista roomalaiseen tapaan’”. Tämä vilpitön pyrkimys ymmärtää menneisyyttä sen omilla ehdoilla toki toteutuu tutkimuksessa kiistattomasti. Teos ei sisällä ainakaan näkyvää anakronismia. Sen sijaan jonkinlaisia ongelmia näyttäisi tuottavan tutkimustulosten uutuuteen liittyvä vaatimus, sillä teos vaikuttaa paikoin vanhojen tutkimustulosten toistolta. Toisaalta näkökulma jää tietyin osin suppeaksi. Ongelmana on ennen muuta se, että sinällään oivalliseen henkilöhistorialliseen perspektiiviin perustuva käsittelytapa kykenee ottamaan tarkastelun kohteeksi valikoidusti vain ”eräitä Rooman menestyksekkäimpiä kenraaleja”. Lähteiden puutteellisuuden vuoksi tässäkin on valitettavasti tyytyminen vain voittajien historiaan.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *