Rooman viimeiset päivät, yöt ja uudet aamunkoitot

Rooman historiasta on kirjoitettu paljonkin, mutta pieni kirja on silti mainio ja kansantajuinen johdatus tunnettuihin vuosisatoihin antiikin ja keskiajan rajalla. Kirja ei esitä ainoaa oikeaa totuutta, vaan luettelee erilaisia teorioita ja auttaa lukijaa vertailemaan, miten kulmat muuttuvat ja heijastavat omaa aikaansa. Olemme tottuneet ajattelemaan myöhäisantiikkia jonkin valoisan ajan loppuvaiheena, jota seurasi pimeä keskiaika, mutta tämäkin on vain yksi tulkinta. Aikalaiset eivät kokeneet niin dramaattisesti vaeltavansa kulttuurin iltaruskossa, vaan näkivät jokaisen poliittisen kriisin jälkeen uuden aamunkoiton.

Kahlos, Maijastiina: Rooman viimeiset päivät. Otava, 2016. 285 sivua. ISBN 978-951-1-29726-0.

Kouluissa opetetaan, että Rooman keisarikunta rappeutui, jakautui ja tuhoutui, Länsi-Rooma 476 ja Itä-Rooma 1453. Rooman tuhosivat hunnit ja turkkilaiset. Edward Gibbonin kuuluisa suurteos Rooman valtakunnan rappio ja tuho (1776-1789, suom. 1999-2007) loi myytin, jota yritettiin täydentää lähinnä sisäsyntyisillä, taloudellisilla syillä antiikin sivistyksen tuholle. Kaikkiaan Rooman ”tuholle” on keksitty ainakin 210 syytä (s. 249), joista Gibbonin huoli moraalin rappiosta tuntuu kiehtovan selittäjien mieliä monen muunkin valtakunnan suhteen (s. 251).

Tuhoutuiko Rooma?

”Uudelleenarvioiminen ei lopu koskaan” (s. 266), päättelee Maijastiina Kahlos. Vähitellen on alettu kuitenkin kysyä, oliko tuhoa edes koskaan tapahtunutkaan vai elikö antiikin perinne edelleen. Aikalaiset tuskin milloinkaan huomasivat Rooman ”tuhoutuneen” – vuoden 476 vallanvaihdos oli vain yksi monista, Rooman kaupunki oli nähnyt parhaat päivänsä jo ennen vuosien 410 ja 455 valtauksia, mutta sinnitteli niiden jälkeenkin hitaasti näivettyen (s. 247).

Kaarle Suuri, Otto Suuri ja erinäiset Italian kuninkaat yrittivät elvyttää Itä-Roomalle eli Bysantille läntistä katolista kilpailijaa, josta tuli vuoteen 1806 saakka sinnitellyt Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Turkki muutti ortodoksisen Bysantin sunni-islamilaiseksi kalifaatiksi ja Venäjä julistautui Bysantin jälkeen ”kolmanneksi Roomaksi” (s. 260-262). Rooman perillisinä voidaan pitää ainakin neljää valtakuntaa, jotka kaikki tuhoutuivat vasta 1918. Jos Euroopan historiaa tarkasteltaisiin kiinalaisittain, Euroopan Unionikin nähtäisiin vain yhdeksi vaiheeksi eurooppalaisen imperiumin historiassa, jota vain tilapäisesti hämmentävät pääkaupungin ja dynastian vaihdokset hajaannuksen aikoineen.

image

Kuva: Thomas Colen kuvitelma Rooman tuhosta vuodelta 1836, The Course of Empire –sarjasta, Destruction of Rome.

Kahlos tyrmää mielikuvat hunnien vauhdittamista kansainvaelluksista: ”Muuttoliikkeet (ns. kansainvaellukset) eivät olleet yhtäkkinen rynnistys.” (s. 20). Rooman valtakunnassa vaeltaneet pakolaisten ja palkkasoturien joukot eivät muodostaneet selkeitä ”kansoja” ennen kuin vasta sukupolvien päästä, eivätkä määrät vetäneet vertoja nykyiselle kansainväliselle muuttoliikkeelle (s. 156 ja 265-266).

Kirjasta puuttuvat lähdeviitteet, joita olisi kaivannut vaikkapa luetteloon kansojen hyveistä ja paheista (s. 161-162). Luettelo on selvästi roomalaisen laatima, sillä roomalaisilla on vain hyveitä (arvokkuus); hunneilla ja saraseeneilla puolestaan on pelkästään paheita (molemmilla sama: julmuus). Kun luettelon kansoja vertaa, sveebit ja slaavit esiintyvät erikseen ja kummallakin on vain paheita (likaisuus ja siivottomuus) – olisiko tässä kuitenkin pohjimmiltaan kyse vain yhdestä kansasta, jonka nimi olisi kahdentunut? Sveebit eli alemannit asuttivat muun muassa saksankielisen Sveitsin, jota ei yleensä pidetä likaisena paikkana (lähdeviitteeksi tähän tarjoaisin Asterix ja alppikukka -sarjakuvan). Toisaalta luettelossa gooteilla on puolestaan pelkkiä hyveitä (raittius), mitä ei äkkiseltään yhdistäisi götalaisiin, mutta olisiko tässäkin kyse samasta kansasta?

Sota areiolaisia vastaan

Keisari Justinianuksen yritykset Rooman yhdistämiseksi 500-luvulla aiheuttivat suoranaisen maailmansodan kolmessa maanosassa vainottuja areiolaista lahkoa vastaan. Kahlos kutsuu areiolaisia ”homoiaaneiksi” (s. 63-68 jne.), mikä poikkeaa vakiintuneesta käytännöstä. Enemmänkin olisi voinut kertoa 500-luvun tuhoisasta maailmansodasta, jota yhä dogmaattisempaa kristinuskon tulkintaa edustanut Itä-Rooma kävi eri maanosissa kaikkia muita tulkintoja ja uskontokuntia vastaan. Areiolaiset kuningaskunnat olivat huomattavasti suvaitsevaisempia eri lahkoja ja juutalaisiakin kohtaan, mutta hävisivät kamppailun 700-luvun alkuun mennessä, jolloin islam peri niiden kannattajat.

Toisin kuin moni on koulussa oppinut, kristinusko ei suurestikaan muuttanut roomalaista kulttuuria ja lainsäädäntöä, ei vapauttanut orjia eikä lakkauttanut gladiaattorinäytöksiä. Naisten ja sukupuolivähemmistöjen asema heikkeni jonkin verran kirkkolain korvatessa pakanallista oikeutta.

Vaikeita rinnastuksia

Aina eivät rinnastukset omaan aikaamme ole täysin osuvia, sillä myyttejä esiintyy lähihistoriassakin: Kahlos rinnastaa goottikuningas Alarikin Osama bin Ladeniin, joka oli ”Yhdysvalloille…ensin hyödyllinen yhteistyökumppani” (s. 169), mutta vaikka ajatus tarjoaa mielenkiintoista näkökulmaa Rooman politiikan paradokseihin, se ei todista oppineisuutta 1600 vuotta myöhemmän terrorismin tutkimuksesta. Historia onkin siitä erikoinen tieteenala, että siinä ei asiantuntemus yhdestä aikakaudesta tai tapahtumapaikasta ole välttämättä hyödyksi toisaalla.

image

Kuva: JN Sylvestre: Visigootit hävittävät Rooman 24 elokuuta 410. 1890. Historia No121, Wikimedia Commons.

Kahlos kirjoittaa hyvin ja viittaa usein suomalaisiin esimerkkeihin. Joissakin kohdin vaikuttaa kuitenkin siltä kuin tekstiä olisi suomennettu: jos keisari ei ole entinen keisari, tarvitseeko häntä nimittää ”istuvaksi” (s. 153) keisariksi?

Oikeinkirjoituksessa tekisin muutamia valintoja toisin: kiinalaiset hunnit ”Xiongnut” (s. 176) voisi kirjoittaa pienellä alkukirjaimella;  ”Muhammad” (s. 15 jne.) oli vakiintunut suomeksi ”Muhammed” ennen kuin Jaakko Hämeen-Anttila lanseerasi turhaan uuden version, ”alamannit” (s. 38 jne.) ovat olleet perinteisemmin ”alemanneja” ja vuosiluvun ”1543” (s. 247) pitäisi olla ”1453”. Kristillisessä ajanlaskussa pitäytyisin perinteisissä (eKr. – jKr.) enkä petroskoilaisen historiankirjoituksen Suomeenkin ujuttamissa (eaa – jaa) lyhenteissä, sillä olihan Kristuksen syntymän lisäksi kilpailevien kalenterien kiinnekohtana myös maailman luominen (AM), Rooman kaupungin perustaminen (AUC) ja Seleukos Suuren tulo Babyloniin (AG). Epäselväksi jää, onko kultaraha (solidus) yhtä kuin ”naula kultaa” (s. 150).

Kahlos määrittelee ”myöhäisantiikin” vuosiin 235-641. Tältä ajalta on kirjassa luettelot Rooman keisareista ja tapahtumista. Ensimmäisenä kreikkalaisena keisarina mainitaan kuitenkin jo Fokas, jolloin Itä-Rooman muuttuminen Bysantiksi ajoittuu vuoteen 602, hieman ennen Herakleioksen kuolemaa 641. Kirjan lopussa ovat myös 13 lukuun jaettu kirjallisuusluettelo (s. 267-277) ja aakkosellinen hakemisto (s. 278-285).

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *