Rukajärven kuvia ja veteraanikertomuksia pinnallisessa kokonaisuudessa

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa vuonna 1941 Rukajärven suunnalla hyökkäsi 14. Divisioona, jonka vaiheista on kirjoitettu niin tieto- kuin kaunokirjojakin. Esa Sirénin uutuuskirja pitää; sisällään ennen julkaisemattomia veteraanikertomuksia ja valokuvia tältä rintamalta vuodelta 1941. Teosta markkinoidaan tietokirjana, jossa on uusi lähestymistapa sotahistoriaan.

Sirén, Esa: Sodan kuvat. Rukajärvi 1941. Gummerus, 2016. 279 sivua. ISBN 978-951-24-0422-3.

Rukajärven suunnan taistelut jatkosodassa ovat monelle suomalaiselle varmasti tuttuja Antti Tuurinromaaneista sekä Tuurin kirjaan Rukajärven tiellä (1990) perustuvasta elokuvasta Rukajärven tie (1999). Nyt tältä jatkosodan rintamalta on julkaistu Gummeruksen kustantamana romaanikirjailija ja jääkiekkovalmentaja Esa Sirénin teos Sodan kuvat. Rukajärvi 1941.

Kuulin teoksesta ensimmäisen kerran Turun kirjamessuilla 2016 Esa Sirénin esitellessä kirjaansa paikan päällä. Teoksen idea on Sirénin mukaan kertoa Rukajärven taisteluista valokuvien avulla. Kun sain kirjan arvosteltavakseni, kuvittelin saavani viimeinkin kirjan, jossa kuvien taustat ja niissä esiintyvät henkilöt ja tapahtumat on taustoitettu kunnolla. Erehdyin katkerasti.

Rukajärven suunnalla tai siellä tai täällä jossain

Tietokirjana kaupattava teos käsittelee siis jatkosodan hyökkäysvaihetta 1941 Rukajärven suunnalla. Täällä eteni eversti Erkki Raappanan komentama 14. Divisioona, johon kuuluivat Jalkaväkirykmentit 10, 31 ja 52 sekä muita erillisiä yksiköitä ja osastoja. Aineistona on kirjan esittelytekstien perusteella käytetty  Rukajärven suunnan historiayhdistyksen keräämiä aineistoja mutta varmuutta tästä en saanut, sillä tämän hetken sotahistorialliselle tuotannolle tyypilliseen tapaan lähdeviitteet puuttuvat. Tietokirjamaisuutta syö myös se, että lähdeluettelo puuttuu kokonaan. Siellä täällä tekstissä mainitaan lähde hyvin väljästi.

image

Kuva: Omelian motista suomalaiset saivat 21.–24.7.1941 käydyn taistelun jälkeen suuren sotasaaliin, muun muassa merkittävän määrän tykistöä täysin käyttökelpoisena. Saarretut neuvostosotilaat eivät juurikaan ehtineet tuhota kalustoa. SA-kuva, kuva 28416.

Juuri alkuperäisten ja julkaisemattomien, veteraanien kertomien tarinoiden luulisi olevan kiinnostavaa luettavaa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan ne on purettu tekstiksi todella laiskasti. Kertomuksia ei ole taustoitettu kunnolla, ja ne on esitetty katkelmallisesti sekä ylimalkaisesti. Pääosin teksti on muutenkin huonosti kirjoitettua ja epäselvää. Silloin tällöin teoksen kerronta tihenee ja paranee mutta syy selviää kappaleen lopussa, kun lähde mainitaan: tekstipätkä on otettu suoraan Kansa taisteli -lehdestä.

Monissa teoksen veteraanikertomuksissa arvostellaan katkerasti sodan ajan esimiehiä ja syytetään näitä suoraan miesten tapattamisesta. En ole perehtynyt Rukajärven taisteluihin ja varmasti monissa syytöksissä esimiehen taitamattomuudesta on perää. Lukuisia sota-ajan historiateoksia lukeneena olen todennut niitä kirjoittaneiden luutnanttien ja kapteenien, eli sota-aikana komppanianpäälliköinä ja joukkueenjohtajina palvelleiden usein omasta mielestään tienneen (kirjoittamishetkellä jo edesmenneitä) esimiehiään verrattomasti paremmin tilanteen rintamalla. Minkäänlaista lähdekritiikkiä ei ole teoksessa harrastettu, eikä vertailevaa tutkimusta ole tehty tarinoiden taustojen tutkimiseksi.

Jostain syystä suurin vihollinen ei Sodan kuvissa esitetyissä kertomuksissa suomalaisten kannalta ankariin tappioihin päättyneissä taisteluissa ole siis automaattiaseiden kanssa hyviin asemiin linnoittautunut neuvostoliittolaisosasto, vaan omat upseerit. Usein teoksessa kerrotaan, että vihollinen lähti näistä asemista turhien veristen ryntäysten jälkeen yhdellä tykistökeskityksellä, ja suomalaiset vain miehittivät tyhjentyneet asemat. Usein syynä jatkosodan aikana vihollisten lähtöön kuitenkin oli, että suomalaiset saivat muualla läpimurron ja neuvostojoukkojen oli pakko vetäytyä sivustauhkan vuoksi. Luonnollisestikaan tämän ratkaisevan iskun tehneen suomalaisosaston tappioita ei eritellä.

Leipätekstiä kahlatessaan lukija on usein täysin hukassa ja ymmällään, kun tarinoita ei edes kunnolla linkitetä tapahtumiin. Kartoistakin on vain vähän apua, samoin lukujen lopussa olevista tiivistelmistä. Rukajärven suunnan taisteluista jo lukeneille tarinat avautunevat paremmin, mutta tämä korostaa sitä, ettei Sodan kuvat puolusta asemaansa itsenäisenä teoksena.

Sotakuvista mitäänsanomattomasti

Teoksen kuvituksen käyttö, jonka piti olla koko teoksen kantava voima, on hyvin puutteellista. Suurin osa niistä on löydetty yksinkertaisesti kirjoittamalla SA-kuva-arkisto –palvelun hakulaatikkoon hakusanaksi ”Rukajärvi” tai jonkin muun paikan nimi ja lataamalla sieltä ”jänniä” kuvia. Mukana on myös Rukajärven suunnan historiayhdistyksen kokoelman valokuvia, mutta suurin osa on 10. Tiedotuskomppaniassa palvelleen Erik Paavilaisen ottamia, kuten teoksen alussa todetaan.

image

Kuva: Suomalaissotilas antaa vettä haavoittuneelle vangille Omelian kylässä. Valtaosa teoksen kuvituksena käytetyistä valokuvista on TK-miehenä palvelleen kapteeni E. J. Paavilaisen ottamia ja ne löytää helposti SA-kuvista hakusanoilla ”Kap* AND Paav*” sekä aikarajauksella tai hakemalla paikannimillä. SA-kuva, kuva 28392.

Kuvituksena olevia valokuvia ei suurimmassa osassa tapauksista edes yritetä yhdistää leipätekstiin vaan ne jäävät täysin irrallisiksi. Kuvat on ilmeisesti valittu näyttävyyden perusteella ja monet niistä ovat toki erinomaisia otoksia. Mitään tutkimustyötä valokuvien syvällisemmäksi ymmärtämiseksi ei kuitenkaan ole tehty, vaan niihin on kirjoitettu kuvatekstiksi se, mikä on ilmeisesti ensimmäiseksi mieleen juolahtanut tai sitten SA-kuvan alkuperäistä on hieman muutettu tai ”paranneltu”. Leipätekstikään ei linkitä kuvaa tapahtumiin ja monissa SA-kuvissa alkuperäisissä tiedoissa mukana oleva aika ja paikka on jätetty pois. Ilmeisesti tarkoituksena on, että kuvien paikasta leipätekstin yhteydessä pitäisi tajuta missä ja milloin kuva on otettu sekä keitä ja mitä siinä on, mutta usein kuvatekstiksi on näpytelty vain jotain leikkisältä kuulostavaa.

Kuvateksteissä on muitakin ja vielä vakavampia ongelmia liittyen niiden ”paranteluun”. Esimerkiksi sivun 78 yhden valokuvan tekstinä on:

Kyllä siinä on varmaan mies hämmästellyt löytäessään Kolvasjärvellä venäläisiltä vangeilta aikoinaan talvisodassa menettämänsä pikakiväärin”,

Kuvan taustalla olevaa tarinaa ei lainkaan avata leipätekstissä. Kertomus, että jatkosotaan osallistunut sotamies on löytänyt aiemmin talvisodassa menettämänsä aseen kuulostaa uskomattomalta, jopa keksityltä – ja sitä se onkin. Kuvan alkuperäinen SA-kuvateksti nimittäin kuuluu:

Edellisessä sodassa menetetty, nyt Kolvasjärveltä takaisin vallattu, suomal. P.K. Kolvasjärvi 1941.07.08” (SA-kuva numero 23840).

Missään ei siis sanota, että kuvan suomalainen pikakivääri olisi sitä valokuvassa pitelevän miehen talvisodassa kadottama.

image

Kuva: Sotasaalista Kolvasjärveltä. Sirénin kynä on muuttanut alkuperäisen kuvatekstin. Kirjan kuvatekstit jättävät muutenkin toivomisen varaa informatiivisuuden ja ilmaisun suhteen. SA-kuva, kuva 23840.

Samoin esimerkiksi sivulla 253 Rukajärven toiselle puolelle kiikaroivaa majuri Tuulensuuta esittävän kuvan SA-kuvateksti:

Kylä on suuri ja ryssät siellä vielä hyörivät, valmistelevatko kylän polttamista ja miinoittamista? Siinä kysymys. Rukajärvi 1941.09.11” (SA-kuva numero 47480)

on vaihdettu kirjaan muotoon:

No ei tuo kylä ainakaan nyt pala… Eikä näy mitään liikettäkään… Hetkinen, nuo alastomat ovat menossa saunaan. Piru vie, nehän ovat meikäläisiä.”

Vaihdettua tekstiä ei perustella mitenkään eli avoimeksi jää, mutisiko majuri Tuulensuu todella jotain tämäntapaista kiikaroidessaan vai keksikö Sirén koko kuvatekstin omasta päästään. Lähdeviitteitähän ei kirjassa ole eikä lähteitä mainita kuin ohimennen, mutta uskoisin Sirénin ”parannelleen” kuvatekstejä myyvemmiksi. Joka tapauksessa tällainen kuvatekstien parantelu tai suorastaan omasta päästä keksiminen on tutkimuseettisesti äärimmäisen arveluttavaa, etenkin kun teosta markkinoidaan tietokirjana.

Sirénin pinnalliseksi jäävä asioiden tuntemus ja teoksen eteen laiskasti tehty työ tulee muutenkin esille jatkuvasti. Esimerkiksi puolustusvoimien käyttämä lyhenne JR on sivulla 61 tulkittu Jääkärirykmentiksi, muilla sivuilla se toki on oikeaoppisesti jalkaväkirykmentti. Tämä on todennäköisesti vain lapsus, mutta kun sivulla 154 kerrotaan suomalaisten hyökkäykseen osallistuneen panssarikomppanian, jolla oli aseistuksena panssarintorjuntatykkejä voi vain ihmetellä. Kysehän on Tykkikomppaniasta eli jokaiseen jalkaväkirykmenttiin kuuluneesta 14. Komppaniasta, jota käytettiin panssarintorjuntaan.

Vähäisestä sotahistorian tuntemuksesta kielii myös sivulla 152 oleva väite, jonka mukaan Omelian mottitaisteluihin ”jollain tapaa verrattavia” olisivat vain Porlammin ja Rautalammen motit. Väite on perätön. Esimerkiksi Itä-Karjalassa Pyhäjärven taisteluissa tuhoutui lähes täysin 14.9.1941 mennessä suomalaisten saartama neuvostoliittolainen 272. Divisioona. Sen tappiot ja suomalaisten saama sotasaalis olivat huomattavasti suuremmat kuin Omeliassa. Samoin Karjalankannaksella Räisälässä taisteluissa ankaria tappioita elokuussa 1941 kokenut ja kalustonsa lähes kokonaan menettänyt 265. Divisioona on unohtunut. Divisioonaan kuulunut 946. Jalkaväkirykmentti tuhottiin Räisälän pohjoispuolella Timoskalassa lähes viimeiseen mieheen. Saarrettua aluetta sulkemassa oli etelässä Tiurissa osasto, johon kuulunut vänrikki Pentti Iisalo sai Mannerheim-ristin osallisuudestaan taisteluun panssarintorjuntatykin ampujana. Motteja siis syntyi muuallakin kuin Rukajärvellä. Siellä täällä tekstissä vilisee muitakin virheitä ja epäpäteviä yleistyksiä, mutta niitä ei kannata ryhtyä erikseen erittelemään.

Kirjassa on muutamia hyviä ideoita, jotka on valitettavasti jätetty tyystin puolitiehen. Monen tekstin lomassa mainitun paikkakunnan historiasta kirjoitetaan pienessä tietoikkunassa tähän päivään asti, mutta kun aineisto näihin on valtaosassa otettu suoraan suomenkielisen Wikipedian sivuilta, niin voi vain miettiä mitä kirjoittajalla on ollut mielessä. Kirjan esipuheen on kirjoittanut oikea sotavalokuvaamisen asiantuntija VTM Olli Kleemola, joka väitteli aiheesta Turun yliopistossa 17.12.2016. Tämä onkin kirjan ainoa ammattimaisesti tehty osio, joka ei lopulta linkity millään tavalla itse kirjan tekstiin, vaikka onkin kiehtovaa taustaa sotavalokuvaamisesta. Kirjan lopussa on hyvänä oivalluksena kartoitettu lyhyesti valokuvia ottaneiden myöhempiä vaiheita mutta kun kirjan 279 sivusta vain yhdeksän (Kleemolan esipuhe neljä ja valokuvaajien biografiat viisi) sivua on näitä mielenkiintoisia kohtia, niin hukkaprosentti teoksessa on melkoinen.

Epätieteellinen ja pinnallinen kokonaisuus

Sirénin alkusanojen mukaan kirja on ”- – uudenlainen sotahistoriallinen kirja. Sen runkona ovat sodanaikaiset valokuvat ja veteraanien kaunistelemattomat kertomukset”. Tämä ”uudenlainen sotahistoriallinen kirja” on niin paksu väite, että en puutu siihen sen kummemmin. Sotakirja, jossa on sota-aikana otettuja valokuvia ja veteraanien kertomuksia. Tällä konseptillahan voisi kirjoittaa vaikka historiikkeja!

imageKuva: SA-Kuvan alkuperäinen teksti kuuluu ”Kamala katku sisällä, jota ei nenä kestä. Ontrosenvaara 1941.08.13”. Sirenin mukaan (s. 191) ”Tällä tarkastelijalla ei sitten ainakaan onni potkaissut ’Hyi helvetti, mitkä hajut tuosta talon sisävessasta lähtee”. Vastustajan likaisuuden ja saastaisuuden korostaminen oli tärkeä osa propagandaa. Sirén ei juurikaan pohdi, mitkä kuvista ovat lavastettuja ja muutenkin lähdekritiikin puute ihmetyttää tietokirjaksi tarkoitettuun teokseen valikoidun aineiston käsittelyssä. Kuva: SA-kuva, kuva 35813.

Kirjan markkinointi sotavalokuvaamista tai sotahistoriaa valokuvien kautta käsittelevänä pioneeriteoksena on täysin perustelematonta ja katteetonta. Valokuvat ovat nimittäin mukana vain irrallisina elementteinä epäinformatiivisilla sutkautuksilla tai kommenteilla höystettyinä. Esimerkiksi Paavo Kairisen kirjoittamassa Jalkaväkirykmentti 35:n historiikissa JR 35 sotatiellä 1941 – 1944 vuodelta 1992 valokuvat tukevat tekstiä paljon paremmin, ja niitä on suhteessa mukana yhtä paljon, ellei enemmän kuin Sirénin teoksessa. Todellisuudessa Sirénin kirja on huolimattomasti kasaan lätkitty tekele. Tietokirjaksi kirjaa ei voi nimittää, sillä sotaromaanien kirjoittaja Esa Sirén ei hallitse tieteellistä kirjoittamista tai tutkimusta. Mitään uudenlaista lähestymistapaa kirjassa ei ole millään tavalla havaittavissa, jos kuvatekstien runoilua omasta päästä ja kuvien irtonaisuutta suhteessa leipätekstiin ei sellaiseksi lasketa.

Lukija saa teoksen parhaiden palojen annin ilmaiseksi hakemalla SA-kuva.fi -palvelusta valokuvia käyttämällä hakusanoina paikannimiä, esimerkiksi sanalla ”Rukajärvi” sekä etsimällä Suomen Sotahistoriallisen Seuran sivuilta verkkoon digitoiduista Kansa taisteli -lehdistä Rukajärveä käsittelevät kirjoitukset.

 

Yksi kommentti artikkeliin “Rukajärven kuvia ja veteraanikertomuksia pinnallisessa kokonaisuudessa

  1. Hyvä palaute! Tekijälle tarkkuutta faktoihin ja oikean tiedon julkaiseminen tärkeää. Helpot heitot ja omat keksimät syytä unhoittaa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *