Suomalaisen kulttuuri-identiteetin kivijalaksi kohotettu Kalevala on samalla käännetyin kirjallinen teoksemme. Se on laatimisestaan alkaen ollut kansainvälisen kiinnostuksen ja uudelleentulkinnan kohde ja väline, jonka moninaisia merkityksiä ja käyttötarkoituksia Petja Aarnipuun toimittama Kalevala maailmalla menestyksekkäästi kartoittaa. Ja mikäpä Kalevalaa on ollut tulkitessa toisaallakin, monikulttuurisesta ja kansainvälisestä lainatavarasta kun siinä on jo alkuaan paljolti kyse.

Nyt käsillä olevan artikkelikokoelman juuret johtavat paitsi sadan vuoden taakse ensimmäisen Kalevalan käännöksille ja kääntäjille omistetun teoksen luokse, aikakauskirja Valvomon Kalevalavihkoon (1909), myös 1970-luvun alkupuolella perustetun toimikunnan suunnitelmiin. Jälkimmäisen kunnianhimoisena pyrkimyksenä oli kaikkien Kalevalan käännösten ja painosten luettelointi ja kortitus kontekstitietoineen, ja vaikkei tämä täysimittaisesti ikinä toteutunutkaan, oletettavasti sen seurauksena syntyi ainakin yksi aiheenmukainen bibliografia, Rauni Purasen vuonna 1985 toimittama The Kalevala Abroad. Nyttemmin vastaavaa tietokantaa on ylläpidetty Kalevalaseuran kotisivuilla.

Kalevala maailmalla koostuu kirjan toimittaneen Aarnipuun Kalevalan monituisille kääntäjille kunnioitusta osoittavan alkupuheen ohella 22 luvusta. Nämä neljään temaattisesti jaoteltuun osioon sijoitetut tekstit sisältävät niin tieteellisiä artikkeleita, henkilökuvia ja katsauksia Kalevalan ja muutamien muiden maailmaneeposten kääntäjiin, käännöksiin ja käännösprosesseihin, kuin myös historiallisen anekdootin tai kertojan omakohtaisten muistojen ympärille rakentuvia pienimuotoisempia juttuja. Linjakkuus säilyy eheänä ensimmäistä, taustoittavaa osaa lukuun ottamatta, jossa ”Kalevalaa maailmalla” tulkitaan paikoin hyvinkin avarasti. Rakenteensa osalta teos seurailee kekseliäästi matkalle lähdön metaforaa: neljässä osiossa Kalevala paikannetaan henkisestä syntykodistaan, lähetetään ensikäännöksin matkoilleen, tavoitetaan ikään kuin tien päältä itse kääntäjiin tutustumalla ja löydetään viimein uudesta määränpäästään. Näin rakenteeseen hahmottuu myös laajempaa kronologista kantavuutta.

Hyvän tieteellisen käytännön mukaisesti huomioni kiinnitti kirjaan tutustuessani ensimmäiseksi sinänsä merkityksetön joskin kiinnostava lipsahdus. Teoksen alaotsikko, jonka voimme kannesta lukea täsmällisen kattavaksi ”Kalevalan käännösten kulttuurihistoriaksi”, esiintyykin alkulehdellä monin tavoin epätarkemmassa ja suhteellisemmassa partitiivimuodossa ”Kansalliseepoksen kääntämisen kulttuurihistoriaa”. Liekö kyseessä viime hetken muutos vai ehkäpä epävarmuuden jälki sisällöllisesti oikeutetumman vaihtoehdon suhteen? Oli miten oli, sikäli kattavan kuvan Kalevalan matkanteosta kokoelma onnistuu antamaan, että kanteen päätynyt ja lopulliseksi olettamani nominatiivimuoto on nähdäkseni hyvin perusteltu. Ja kuten itse teoksen myötä käy hyvin ilmi, termivalinta ja sen käyttö (kansalliseepos, kansanrunoeepos, kirjallinen eepos, folkloristinen kompilaatio?) ei Kalevalan tapauksessa ole suinkaan yksiselitteistä tai neutraalia, vaan sisältää jo näkökulman, kokonaisen esiymmärryksen ja tarkoitusperien verkoston, jota diskurssiksikin kutsutaan.

Mittasuhteita Aarnipuun urakalle valavat hänen alkupuheessaan esittämät laskelmat käännösten ja muiden mukaelmien lukumääristä. Kalevalaista poljentoa on hänen mukaansa sovitettu jo peräti 51 eri käännöskielelle, joiden puitteissa erilaisia versioita olisi julkaistu pitkälti kolmatta sataa sisältäen mukaelmien ja lyhennelmien ohella myös julkaisemattomia katkelmia. (Sivulla 89 toisessa artikkelissaan Aarnipuu tosin mainitsee teosta käännetyn ”yli 60 kielelle, sikäli kuin laskuissa on pysytty perässä”.) Yksin saksankieliselle maailmalle eepos on esimerkiksi toistaiseksi esittäytynyt kuutena täysmittaisena runomuotoisena ja neljänä suorasanaisena käännöksenä, mihin osasyynä on toki liittynyt antroposofisen liikkeen suuri kiinnostus teosta kohtaan.

Kalevalaa ovat kääntäneet niin tiedevaikuttajat ja tutkijat, kirjailijat ja runoilijat kuin asialle vihkiytyneet harrastelijatkin, mistä syystä eri versioiden taustat, tavoitteet ja tarkoitusperät ovat sanalla sanoen kirjavia. Vaikutusvaltaisimmiksi ovat osoittautuneet etenkin muutama varhainen, suurelle maailmankielelle käännetty runomuotoinen versio: mainittavimpina F.A. Schiefnerin saksankielinen, ensimmäinen uuden Kalevalan käännös (1852), jota sittemmin päivitti eräskin filosofi Martin Buber, Leonid Belskin venäjännös (1888) sekä W.F. Kirbyn englanninkielinen versio (1907).

Kirjan ensimmäinen osa piirtää rajoja teoksen läpäisevälle eetokselle, jonka mukaisesti Kalevala ”kotiutetaan” osaksi maailman eeposten perhettä. Lauri Harvilahti luo aluksi katsauksen suomalaisten lähialueiden kertoviin perinteisiin, latvialaisten Karhunkaatajaan, venäläisiin bylinoihin, Nestorin kronikkaan ja islantilaisiin saagoihin, sekä osoittaa yksityiskohtaisesti, kuinka ideologiset ja kulttuuriset tekijät muovaavat kansanperinnemateriaalin soveltamista laajemmiksi kirjallisiksi kokonaisuuksiksi. Artikkeli nostaa esiin myös folkloristisen analyysin merkityksen tekstikriittisen metodin täydentäjänä, ja sen voisikin hyvin ajatella soveltuvan lukumateriaaliksi esimerkiksi juuri historiallisesti orientoituneille folkloristiikan opiskelijoille.

Neljästä osiosta ensimmäinen on epäyhtenäisin kolmen keskenään kaukaisen aihealueen ja näkökulman vuoksi. Vierastin aluksi esimerkiksi päätöstä ottaa Kalevalan kansainvälistä elämää käsittelevään teokseen artikkeli Länsi-Afrikan Sundiata-eepoksesta ja sen suomennosprosessista. Tämä Juha Vakkurin muistelo 1980-luvun työstään tarjoaa kuitenkin viehättävän kurkistuksen vieraan kulttuurin kansanperinteen kääntäjän omiin motivaatioihin ja istuu sikäli tematiikkaan. Yllättävä on myös Kari Tuovisen ”eepostalouteen” tarttuva teksti, jossa liikutaan kymmenessä maassa etsimässä kansanrunon inspiroimia yritys- ja tuotemerkkinimiä (tulokseksi Suomen osalta mainitaan 150 kalevalaista yritystä ja tuotetta). Artikkeli on alustuksenluonteinen kartoitus uudesta tutkimuskohteesta, jota motivoi akateemisten intressien ohella talouselämän aktivoiminen ”eepos- ja mytologiasisältöjen hyödyntämiseen uuden liiketoiminnan suunnittelussa ja erottautumisessa kilpailijoista” (s. 66). Sampo-konserni ja Mehiläinen Oy ovat eräänlaisia Kalevalan ”käännöksiä” nekin, ja Tuovisen löydökset innostavat parhaimmillaan tarkkailemaan markkinoita ja mainoksia uusin silmin. Korkean teknologian liiketoimintaan sovitetun Daavid vs. Goljat -allegorian vaiheilla lukija saattaa kuitenkin havahtua kysymään, onko tarkoituksenmukaisesta poikettu jo liiaksikin.

Toisessa osassa tutustutaan viimein Kalevalan varhaisiin kääntäjiin, joista erityishuomiota osoitetaan heti Carl Niclas Keckmanille, koko Vanhan Kalevalan ensimmäiselle ruotsintajalle. Suomenmielisen Keckmanin historiallinen raakakäännös syntyi kiintoisasti käytännön tarpeesta: hän halusi hyödyntää Kalevalaa suomen kielen opetustyössään ja tee se itse -henkisesti laittoi hihat heilumaan. Mukaansatempaava kertomus käännöksen hieman monivaiheisemmasta synnystä sisältyy myös Tiina Räihän laatimaan muotokuvaan Kalevalan englannintajasta, hyönteistutkija W.F. Kirbystä. Perhosia päätyökseen metsästäneen runosielun urakka vei lopulta yli 20 vuotta, mutta lopputuloksesta Kalevala, the Land of Heroes tuli klassikko, ”eniten luettu englanninkielinen käännös suomalaisesta kirjallisuudesta” (s. 128), jonka tiedetään toimineen mm. J.R.R. Tolkienin avaimena kalevalaiseen maailmaan.

Kaikki Kalevalan käännösprojektit eivät ole saaneet yhtä onnellista päätöstä. Kahden kirkonmiehen tapaukset käyvät kuvaavista esimerkeistä, eritoten Turun romantikoista muistettu Abraham Poppius. Tämän ruotsinnoksen valitettavana kohtalona oli viime metreillään jäädä M.A. Castrénin vaikutusvaltaisemman ja pätevämmän käännöksen – josta Poppius ei ollut kuullutkaan – yliajamaksi ja päätyä lopulta kääntäjänsä, kappalaisena toimineen Poppiuksen seinätapetiksi. Tragiikka ei ole kaukana toisesta, hollanninkielisen käännöksen tapauksestakaan, joka kahdesti käännettynä ja kahdesti mystisesti kadonneena sekä kustantajien hyljeksimänä jäi sekin viimein julkaisematta, pastori Henrik Hartwijkin vuosikymmenien työstä huolimatta.

Henni Ilomäen mittava artikkeli on kirjan informaatioahdetuin katsaus Kalevala-käännösten kielellisiin, tyylillisiin ja kulttuurillisiin kysymyksiin. Ilomäki käy läpi hengästyttävän listan eri käännösten taustalta pilkottavia vaikuttimia kääntäjien ystävyyssuhteista vastaanottavan kulttuurin taholta tuleviin impulsseihin ja pohtii huolellisesti myös Kalevalaan runoteoksena liittyviä erityisongelmia sekä sisällön että ilmaisun kannalta. Tuottaako esimerkiksi sanatarkka käännös Kalevalan tapauksessa kirjallisuutta lainkaan, vai pikemminkin filologista tutkimusta (s. 197)? Eeposkäännökset ovatkin parhaimmillaan toimineet konkreettisesti käännöskielen uudistamisen välineenä: esimerkiksi sloveeniksi Kalevalan kääntäneet Jelka Ovaska Novak ja Bogdan Novak kehittivät käännöstyönsä ohessa yli 300 uutta sanajohdosta nykypuheen käyttöön (s. 204).

Kaunokirjallisen teoksen kääntäminen on jatkuvia valintoja ja tulkintaa – eepoksen saksantajan Gisbert Jänicken mielestä runouden tapauksessa jopa syvällisin mahdollinen tulkinta (s. 196). Kalevalaisen runon tulkintaprosessi on kuitenkin monesti ulottunut kielellisten ja kulttuuristen seikkojen tuolle puolen myös poliittisiin ja ideologisiin merkityksiin asti. Monet artikkeleiden kirjoittajista ovatkin kiinnittäneet huomiota eri Kalevala-käännösten esipuheisiin, johdantoihin ja selitysosiin, joista he löytävät arvokkaita viitteitä kohdekulttuurin alkuteokselle antamien merkitysten ja näkökulmien arviointiin.

Kalevalaa on etenkin 1800-luvun Euroopassa nivelletty ei niinkään yllättävästi osaksi ajan hengen mukaista kansallisromantiikalla terästettyä nationalistishenkistä kulttuuripolitiikkaa. Siinä on herkästi nähty alkukantainen kansansielun kuvastin ja sen laatijassa itse Pohjolan Homeros, jolloin lähdekriittisempi näkemys kansanrunokokoelman luonteesta on ymmärrettävästi samalla saanut painua pimentoon. Essentialismin on annettu kukoistaa, kun Kalevalaa on käyty lukemaan, kuten Alankomaiden kansallissosialistisen puolueen jäsenen, Kalevalan-kääntäjän Jan Eekhoutin hätkähdyttävä muotoilu kertoo: ”Lue Kalevalaa niin tiedät täsmälleen miltä suomalainen näyttää, sekä sisä- että ulkopuolelta.” (s. 363.) Tällainen Kalevala onkin tyypillisesti vedonnut omaa kansallista tai kulttuurista tietoisuuttaan voimistaviin kansanryhmiin. Toisaalta eepoksen käännöksiä on yhtä hyvin motivoitu Euroopan kansojen yhteenkuuluvaisuuden todistuksena.

Kalevala onkin paradoksisesti voitu ymmärtää samanaikaisesti sekä ylikansalliseksi ja yleisinhimilliseksi että suomalaiskansallisen olemuksen tiivistymäksi. Kaksi tulkintamahdollisuutta risteytyvät kuvaavasti etenkin lukuisissa hollantilaisissa käännöksissä, jotka Adriaan van der Hoeven kirjan päättävässä hienossa artikkelissaan jakaa völkisch-nationalistisesti ja teosofis-antroposofisesti orientoituneiksi. Molempiin diskursseihin sitoutuvissa käännöksissä ideologiset voimat ovat värittäneet kansanrunon tulkintaa ja liu’uttaneet jopa sanojen merkityksiä niin, että ”taiteellisen vapauden” ja yksinkertaisesti ”väärin käännetyn” välistä rajaa on paikoin hankala hahmottaa (s. 381). Kummankin tendenssiksi van der Hoeven määrittelee kansallisen luonteen ja taiteen samastamisen, ja ”molempien asenne on anti-intellektuaalinen”. (s. 374.)

Huomattavasti tieteellispainotteisempaa huomiota Kalevala on tähän nähden saanut mm. Japanissa, jossa eniten keskustelua ovat herättäneet sen sisältämien kertomusmotiivien ja japanilaisen mytologian analogiset yhteydet. Näidenkin vastaavuuksien tulkinnoissa kansojen historiallisiin kohtaloihin viittaavat sävyt ovat kuitenkin olleet hallitsevia: verrannollisuuksia on saarivaltiossa tulkittu osoituksena kahden kansan läheisestä, Ural-vuoriston itäpuolelle ja Mongoliaan palautuvasta alkuperästä. Siinä missä kalevalaisten sankareiden toimissa on Japanissa havaittu yhteyksiä Izumoshinwa ja Kojik -myyttien pääjumala Ohokuninushiin, tyypillisiä alluusioita eurooppalaiseen (kirjalliseen) perinteeseen taas ovat olleet esimerkiksi Ainon yhdistäminen Ofeliaan, Väinämöisen Odysseukseen tai Orfeukseen ja Lemminkäisen kuvaaminen suomalaisena Don Juanina (s. 349).

Kirjan viimeisestä osiosta nostaisin esille myös Outi Paloposken valaisevan katsauksen uudelleenkäännöksien merkilliseen maailmaan. Artikkeli antaa erinomaisen kuvan tästä käytännöstä, joka kielialuekohtaisena tutkimuskohteena on vielä melko kartoittamaton, sen mahdollisista perusteluista ja reseptiosta. Varsin kutkuttava on samoin Anna Walkowiakin varhaisiin puolalaiskäännöksiin ja puolalaisten tuolloiseen Suomi-kuvaan syventyvä teksti, jossa Kalevala-tulkinnat asettuvat jälleen uudenlaiseen kontekstiin: slaavilaisen rotuopin ja puolalaisten itsenäistymiskamppailun synnyttämän ahdingon yrmeälle taustalle. Kalevalan vastaanotolle ei voida hyvällä tahdollakaan sanoa olleen tässä maassa suotuisaa maaperää – kaikesta huolimatta sitä on tätä nykyä yritetty kääntää puolaksikin peräti yhdeksän kertaa. Fraasi Kalevalasta suomalaisuuden käyntikorttina maailmalle pätee Puolan suhteen ehkä täsmällisemmin kuin missään muualla: eepos dominoi ja ylläpiti Walkowiakin mukaan Puolassa käytyä Suomea koskevaa keskustelua kokonaista puoli vuosisataa.

Kalevalan käännökset ovat alkuteoksen elämän jatkumista kielellisen ja kulttuurisen uudistumisen kontekstissa. Tarve uusille käännöksille on pysyvä, sillä Walter Benjaminia lainatakseni, ”vaikka runoilijan sanat jatkavatkin elämäänsä kääntäjän sanoissa, on upeimmankin käännöksen osana yhtä aikaa antaa panoksensa oman kielensä kasvuun ja luhistua sen muutoksessa” (suom. Leevi Lehto). Tämän kasvun ja luhistumisen välikappaleeksi Kalevala on eri maailmankolkissa soveltunut kaikesta päätellen mitä parhaiten.

Kalevala maailmalla on usein helppolukuista, yleissivistävää asiatekstiä, joka vetää hienosti. Osin keskenään lomittumista aihealueista huolimatta se sisältää kiitettävän vähän toistoa. Leipätekstin ohessa lukijalle tarjotaan toisinaan yksityiskohtaisempaa lisätietoa erillisten tietosivujen muodossa (”Runomittaiset koko Kalevalan käännökset saksaksi”, ”Kalevala puolaksi” jne.), täydentävää mustavalkokuvitusta unohtamatta. Hakemistot on laadittu kirjassa käsiteltyjen käännöskielten ja kääntäjien mukaan. Jäin kuitenkin kaipaamaan myös lyhyttä esittelyä itse artikkelien kirjoittajista, joka olisi ollut edes minimaalisessa muodossaan (oppiala ja -arvo, ammatti, toimipaikka) hyvä liittää esimerkiksi kirjan lopuksi. Nyt lukija ei saa teoksen varsinaisista tekijöistä juuri nimeä enempää taustatietoa, mikä vaikeuttaa esitetyn tiedon paikantamista ja jättää lukukokemuksen myös astetta kasvottomammaksi. Kääntäjien nimien yhdenmukaisuudessa havaitsin myös paikoin vaillinaisuuksia (Leonid Belski, L.P. Belskij, sivulla 352 jopa J. Bielski).

Rudolf Åkerblomin vähemmälle huomiolle jääneellä Väinämöisen soitto -maalauksella (1885) somistettu Kalevala maailmalla on matalanleveässä ulkomuodossaan näyttävä lisä jokaisen Kalevalan kosmopoliittisesta elämästä, eepostutkimuksesta ja -kääntämisestä kiinnostuneen kirjahyllyyn, Kalevala-lippaiden (1985 ja 1999) ja Kalevalan kulttuurihistorian (2008) kelpo seuraan. Jään odottelemaan jatko-osaa uusine kääntäjämuotokuvineen ja käännöstarinoineen, joita on varmasti jäänyt vielä kertomatta – tulevista puhumattakaan.