Runouskäsitykset yksissä kansissa

Tuula Hökän toimittama antologia "Oi runous" esittelee 32 runouskäsitystä sekä kaksi kirjallista koulukuntaa - venäläisen futurismin ja akmeismin - näiden omien teoreettisten ja runousopillisten tekstien ja tekstikatkelmien kautta. Toimittajan mukaan tekstit on valittu hyväksytyn tai vallalla olevan kirjallisuuden kaanonin mukaisesti, joten ne esittelevät runouden valtavirtauksia ja periodityylejä - lyriikan syrjäpolut eivät tässä kokoelmassa tule esille. Nämä kirjailijoiden ja filosofien tuottamat teoreettiset ja kokemukselliset esseet ovat lyriikan historian avaintekstejä, joista hahmottuu esteettisten näkemysten muotoutuminen lähes kahdensadan vuoden ajalta, Jenan romantiikasta 1970-luvulle saakka. Niissä pohditaan kirjallisen luomistyön luonnetta, sen ehtoja ja vaikutusta, määritellään runouden ontologiaa, poetiikkaa ja runoilijan asemaa ja merkitystä runouden tuottajana.

Hökkä, Tuula (toim.): Oi runous - Romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. 374 sivua. ISBN 951-746-173-9.

Tuula Hökän toimittama antologia "Oi runous" esittelee 32 runouskäsitystä sekä kaksi kirjallista koulukuntaa – venäläisen futurismin ja akmeismin – näiden omien teoreettisten ja runousopillisten tekstien ja tekstikatkelmien kautta. Toimittajan mukaan tekstit on valittu hyväksytyn tai vallalla olevan kirjallisuuden kaanonin mukaisesti, joten ne esittelevät runouden valtavirtauksia ja periodityylejä – lyriikan syrjäpolut eivät tässä kokoelmassa tule esille. Nämä kirjailijoiden ja filosofien tuottamat teoreettiset ja kokemukselliset esseet ovat lyriikan historian avaintekstejä, joista hahmottuu esteettisten näkemysten muotoutuminen lähes kahdensadan vuoden ajalta, Jenan romantiikasta 1970-luvulle saakka. Niissä pohditaan kirjallisen luomistyön luonnetta, sen ehtoja ja vaikutusta, määritellään runouden ontologiaa, poetiikkaa ja runoilijan asemaa ja merkitystä runouden tuottajana.

Tekstit ovat sekä runouden teoriaa että ohjelmanjulistuksia, mutta yhteistä niille näyttää olevan lähes yksimielinen käsitys runouden olemuksesta ja merkityksestä: runous on tunteen ja kielen taidetta ja sen tehtävänä on esittää totuus ja kauneus sellaisena kuin ne kulloisessakin historiallisessa ja yhteiskunnallisessa kehitysvaiheessa havaitaan. Runouden alaa niissä määritellään suhteessa filosofiaan, uskontoon, mytologiaan ja erityisesti musiikkiin, joka useimmissa näkemyksissä asetetaan kaikista taiteista lähimmäksi runoutta – molemmat vaikuttavat äänen, rytmin ja harmonian keinoin.

Yhteisiin kansiin rinnakkain asetettuna näiden tekstien keskinäiset suhteet tulevat korostuneesti esille. Ne käyvät dialogia keskenään, sijoittuvat poleemiseen suhteeseen toistensa kanssa ja houkuttelevat lukijaa tekemään vertailuja erilaisten näkemysten välillä. Esimerkiksi saksalainen ja englantilainen romantiikka muodostavat kiinnostavan parivaljakon. Niissä on jotakin yhteistä, mutta myös perustavanlaatuisia eroja. Samankaltaisista lähtökohdista ja pyrkimyksistä huolimatta ne päätyvät vastakkaisiin maailmankäsityksiin.

Saksalainen romantiikka juurtuu saksalaisen idealismin klassiseen metafysiikkaan. Reaalitodellisuuden takana on transsendentti substanssi, Jumala, Ääretön, Absoluutti tai Maailman Henki, josta äärellinen identiteetti differentoituu. Tästä seuraa, että runous on äärettömän ilmenemistä erillisessä, esittämättömän esittämistä, sanomattoman sanomista ja runoilija eräänlainen näkijä, profeetta tai pappi, kahden maailman välittäjä, joka paljastaa lukijalle äärettömän totuuden ja kauneuden. Koska ääretöntä ei voida hahmottaa kokonaisuutena johtaa saksalainen ajattelutapa maailmankuvan ja todellisuuskäsityksen pirstoutumiseen, fragmentoitumiseen, mikä näkyy myös runouskäsitysten ajatussisällön ja muodon tietoisena pukeutumisena fragmentaariseen muotoon. Tämän alkuykseyden näkemisestä taiteen avulla lähtee vielä Nietzschekin tragedian syntyä käsittelevässä teoksessaan 1872.

Englantilainen romantiikka perustuu empiiriseen filosofiaan eikä tätä transsendenttia substanssia postuloi. Sen mielestä ykseys tai oikeammin samuus ja yksilöllisyys ovat kokemusperäistä ja kompaktia havaittavuutta. Se näkee samuuden suhteessa eroon tai erillisen samuudessa, yleisen konkreettisessa, ajatuksen suhteessa kuvaan ja yksilöllisyyden suhteessa edustavuuteen. Tässä näkemyksessä korostuvat jatkuvuus ja järjestys, kausaalisuhteiden tajuaminen ja ykseyden ymmärtäminen yksilöllisten osiensa orgaanisena summana, joten runous ja "runoilijana oleminen on toden ja kauniin – eli sanalla sanoen ensin olemassaolon ja havaintojen ja sitten havainnon ja ilmaisujen välillä vallitsevassa suhteessa olemassa olevan hyvän – havaitsemista", kuten Shelley "Runouden puolustuksessaan" asian ilmaisee.

Vastaavan kaltaisia keskusteluasetelmia antologiaan valittujen tekstien kentässä syntyy useita. Ne toteuttavat ajatusta kirjallisten virtausten ja runouden poetiikan jatkumosta dialektisena vuoropuheluna. Victor Hugon kritiikki kohdistuu klassisen estetiikan ihanteellisuuteen. Hän ei luovu totuudellisuudesta, mutta näkee maailmassa kauniin ja subliimin ohella myös rumaa, groteskia ja irvokasta, eikä totuuteen pyrkivä runous voi ohittaa näitä ilmiöitä kuvauksen kohteena. Coleridge kommentoi Wordsworthia, Gottfried Benn ja T.S. Eliot ottavat kantaa Poen ja Valéryn runouskäsityksiin, Marinettin futuristinen manifesti ravistelee romanttista ajattelua ja tuo estetiikkaan "nopeuden kauneuden", mielikuvituksen ja sanan vapautumisen, uuden kieliopin ja luopuu runon psykologiasta eli lyyrisestä minästä.

Romantiikka ja 1800-luvun modernismi Baudelairesta alkaen ovat tämän vastakohtaisuuksien varaan rakentuvan ja jäsentyvän kokoelman keskeisintä antia. Amerikan mantereita edustavat Edgar Allan Poe yksityiskohtaisella kuvauksellaan "Korppi" -runonsa synnystä, katkelma Walt Whitmanin "Ruohonlehtiä"-kokoelman esipuheesta sekä Pablo Nerudan käsitys epäpuhtaasta runoudesta.

"Runousoppien määrä on luvuton, mutta lukuoppia ei vielä ole", toteaa Nikolai Gumiljov vuonna 1923, joskaan ei enää aivan paikkansapitävästi. Erityisesti pluralismin vuosisadalle, 1900-luvulle tultaessa kirjallisten virtausten jatkumo hajoaa useiksi samanaikaisiksi ja rinnakkaisiksi suuntauksiksi, -ismeiksi, joista italialaisen futurismin lisäksi teoksessa ovat edustettuina venäläinen futurismi, akmeismi, imagismi, ekspressionismikin, mutta ei esimerkiksi dadaismi, surrealismi tai merkittävästi 1960-luvun yhteiskunnallisesti osallistuvaan runouskäsitykseen vaikuttanut yhdysvaltalainen beatnik-runous.

Nerudaa sekä muutamaa Nietzsche- ja Baudelaire-katkelmaa lukuun ottamatta antologiaan valittuja tekstejä ei aikaisemmin ole suomenkielellä julkaistu, joten niiden paikka on oikeutetusti tässä kokoelmassa. Tekstien oheen liitetty lyhyt esittely kustakin kirjailijasta, hänen filosofisista ja esteettisistä katsomuksistaan ja keskeisimmästä tuotannostaan sijoittaa nämä poetiikkaa käsittelevät tekstit historialliseen aikaan ja aatteelliseen ilmastoon. Kaikki keskeiset kaanonia muodostavat tekstit eivät tietenkään sisälly näiden kansien väliin, eikä se yhden niteen puitteissa olisi mahdollistakaan. Majakovskin "Kuinka säkeitä valmistetaan", Bretonin "Surrealismin manifesti" tai Brechtin ja eräiden muiden runousopilliset tekstit ovat jo entuudestaan suomeksi saatavilla, joten kokoelman runsas anti täydentää mukavasti näitä "varhaisempia" virstanpylväitä. Ehkä antologian johdannossa tai saatesanoissa olisi voinut mainita noidenkin tekstien olemassaolosta, saatavuudesta ja asemasta poetiikan historiassa, jolloin "uudet tulokkaat" olisivat asettuneet jouhevasti omille paikoilleen osaksi kaanonia.

Osmo Kekäläinen

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *