Ruoka yhdistää ja erottaa: Suomalaista ruoka-antropologiaa Latinalaisesta Amerikasta Tyynenmeren saarille

Matti Eräsaaren ja Katja Uusihakalan toimittama artikkelikokoelma Ruoan kulttuuri: Antropologisia näkökulmia ruoan tutkimukseen paneutuu suomalaiseen ruoka-antropologiaan, jota on viime vuosina tehty eräissä Afrikan, Kaakkois-Aasian, Latinalaisen Amerikan ja Tyynenmeren yhteiskunnissa. Laaja johdanto ja yhdeksän tapaustutkimusta osoittavat, kuten arvata saattaa, että maailman eri puolilta löytyy hyvin paljon suomalaisesta ruokakulttuurista poikkeavia tapoja nauttia ja arvottaa ruokaa ja juomaa. Niiden äärellä lukija saattaa havahtua katsomaan kotoisia tapoja toisin silmin. Kirjan kuivan asiallisen kannen suojissa piilee monta tieteellistä makupalaa.

Uusihakala, Katja; Eräsaari, Matti (toim.): Ruoan kulttuuri: Antropologisia näkökulmia ruoan tutkimukseen. SKS toimituksia 1419, 2016. 241 sivua. ISBN 978-952-222-712-6.

Ruoka (ja juoma) on ihmisten elämän tärkeä osa, joka liittyy sekä arkeen että juhlaan. Se on maailmalla antropologisen tutkimuksen tärkeä aihe, jossa näkyvät yhteisön sosiokulttuuriset merkitykset ja symboliset arvot. Vertaisarvioidun Ruoan kulttuuri: Antropologisia näkökulmia ruoan tutkimukseen-teoksen johdanto (31 sivua) ja yhdeksän artikkelia (13–27 s.) osoittavat, että se on keskeinen tutkimuskohde myös suomalaisessa antropologiassa. Kirjan toimittajat, Katja Uusihakala ja Matti Eräsaari johdattavat lukijan aluksi sekä niihin teemoihin, joita antropologisessa ruokatutkimuksessa on yleensä käsitelty, että kokoelman artikkeleiden aihepiireihin.

Kirjoittajat ovat koonneet ruokaa ja juomaa koskevat aineistonsa osallistuvan havainnoinnin ja haastattelujen avulla väitöskirja- tai muiden tutkimustensa kenttätöiden yhteydessä. Artikkelien aiheet käsittelevät ruoan symboliikkaan sekä kykyä rakentaa ja rajata henkilöitä ja sosiaalisia ryhmiä. Kirjoituksissa nousevat esille ruoan luokittelu ja symboliset merkitykset sekä ruoan maku ja paikka mutta myös ruoan tarjoamisen vastavuoroisuus, anteliaisuus ja sosiaaliset hierarkiat ja globaalit liikkeet. Näiden kaikkien taustalla ovat kulttuuriset arvojärjestelmät, identiteettiprojektit ja ihmisenä oleminen.

Kirjoittajien tutkimusyhteisöt sijaitsevat Argentiinassa, Fidžillä, Jaavalla, Kiribatissa, Kuubassa, Meksikossa, Papua-Uusi-Guineassa, Etelä-Afrikassa ja Tansaniassa. Vaikka kirjoittajat käsittelevät hyvin erilaisia ruokakulttuurin aihepiirejä maapallon eri puolilla, he ovat yhtä mieltä siitä, että ruoka kykenee kiteyttämään ihmisten ruokapreferenssien taustalla olevia historiallisia, tuotannollisia, poliittisia ja ideologisia voimia.

Antropologista ruokatutkimusta esittelevä katsaus johdannossa osoittaa, että teoksen artikkelit jatkavat yleistä antropologista tutkimustraditiota, jonka painopisteisiin ja kiinnostuksen kohteisiin lukija voi perehtyä tarkemmin useiden aikakausjulkaisujen avulla. Näitä ovat esim.  Appetite, Food, Culture and Society, Food and Foodways. Katsaus myös nostaa esille kirjan näkökulman kannalta relevantteja antropologisia keskusteluja.

Sukulaisuutta tehdään ruokkimisella

Tuulikki Pietilä, Heidi Härkönen ja Tuomas Tammisto tarkastelevat kirjoituksissaan sukulaisuuden ja muiden sosiaalisten suhteiden rakentamista ja säilyttämistä ruoan tai juoman avulla. Pietilä tutkii artikkelissaan (13 s.) ihmisten välisiä suhteita Kilimandjarolla naisten torikaupan kautta selvittämällä, mistä torikaupassa oikein on kyse. Taloudelliset käsitteet eivät näet riitä selittämään naisten torikaupan harjoittamista. Artikkelista käy ilmi, ettei naisten kaupankäyntiä erityisesti arvosteta, mutta se on välttämätön monien perheiden toimeentulon kannalta – jotkut jopa rikastuvat sillä. Kaupan avulla naiset pystyvät ”ruokkimaan” perheenjäsenensä eli hankkimaan peruselintarvikkeet ja välttämättömyydet. Siten he osoittavat kykenevänsä hoitamaan huolenpitovelvollisuutensa. Perinteinen sukupuolijärjestelmä näyttää tosin jossain määrin järkkyvän torikaupan takia.

Härkönen paneutuu ruokaan sosiaalisen huolenpidon välineenä ja sosiaalisten suhteiden ilmentäjänä Kuubassa (25 s.), missä ruoan osuus myös valtion sosiaalisessa huolenpidossa on tärkeä. Hänen tutkimuskohteinaan ovat pienituloiset havannalaiset heteroseksuaalit, jotka ovat ihonväriltään kirjavaa joukkoa. Hän tarkastelee ruokaan liittyviä merkityksiä perhe- ja parisuhteissa, kuten raskausajan ruokalahjoja ja sukupuolittunutta suhdetta ruokaan rakkaussuhteissa. Lukijalle selviää, että liha on arvostettua, mutta kotoiset kahvi ja rommi vähemmän arvostettuja, ja että ruoasta riidellään ja valitetaan. Ruoan, huolenpidon ja välittämisen sekä ruumiillisuuden kiinteän yhteyden ymmärtämiseksi on aina tunnettava paikallinen konteksti. Vaikka Kuubassa pieni pyöreys osoittaa, että henkilöstä välitetään, vartalon urheilullisuutta arvostetaan. Laihuus osoittaa, ettei henkilöllä ole varaa riittävään ravintoon eikä hänestä välitetä tarpeeksi, mutta toisaalta yläluokan hoikkuus osoittaa, että eräillä on varaa kieltäytyä ruoasta.

Tammisto osoittaa artikkelissaan (19 s.), että hoiva aineellistuu ruokana myös Papua-Uuden-Guinean menengien keskuudessa Uuden-Britannian saarella. Ruokakasvien kasvattaminen ja kuluttaminen ovat keskeisiä sukulaisuutta ja ihmisyyttä rakentavia käytänteitä ja näihin liittyviä tapoja. Menengit liittävät riisin ja kaupasta ostettavat säilykkeet kaupunkien ”valkoiseen” elämäntapaan ja toisaalta taaron, jamssin, bataatin, kassavan, pavut ja banaanin perinteiseen paikalliseen elämäntapaan. Viljelymaat periytyvät äidin sukulinjan mukaan, ja palstoja jaetaan sukulaisille ja ystäville. Palstojen raivaaminen ja viljeleminen tuottavat edelleen sukulaisuutta. Sukulaisuus merkitsee siis kovaa työtä, ja kova työ tekee sukulaisia. Kun analysoidaan ruokaa kommunikaation välineenä menengien keskuudessa, näyttää myös ero raa’an ja kypsän ruoan välillä olevan keskeinen.

Juomat luovat sosiaalisia suhteita ja tekevät eroja

Antropologiassa on yleensä tutkittu ”rakentavaa juomista”, joka on arkielämän positiivinen osa. Kuitenkin myönteisiinkin juomiin ja juomatapoihin liittyy myös negatiivisia piirteitä, niin kuin Johanna Pohjolan ja Toomas Grossin artikkelit osoittavat. Pohjola tutkii mate-juomaa avainsymbolina Argentiinassa (22 s.) osoittaen, että tuo eteläamerikkalainen teenkaltainen viherjuoma on sekä tärkeä symboli että kulttuurinen instituutio. Siihen liitetään monenlaisia sosiaalisia, ideologisia, poliittisia ja historiallisia merkityksiä. Tuntuu itsestään selvältä, ettei matea juoda ideologisen vihollisen kanssa, mutta se vaikuttaa meistä henkilökohtaisiin juomavälineisiin toteutuneista oudolta, että oman suodatinpillin käyttäminen tulkitaan sosiaalisuudesta kieltäytymiseksi ja erillisyyden tuottamiseksi. Perinteisesti mate juodaan nimittäin yhteisestä kupista ja yhteisellä pillillä, jolloin saman pillin käyttäminen merkitsee ystävyyttä, yhteyttä, solidaarisuutta ja tasa-arvoa.

image

Kuva: Maten juojia Buenos Aires 1906

Gross puolestaan kirjoittaa mezcalin symbolisista ja sosiaalisista merkityksistä Oaxacassa Meksikossa (21 s.). Tuo agaavekasvista tislatun juoman nauttiminen on tapahtuma, joka lujittaa sosiaalisia siteitä ja edesauttaa yhteisöllisyyden tunteen syntymistä, mutta toimii myös erojen sekä sukupuoli- ja uskonnollisten ryhmien merkitsijänä. Naiset eivät yleensä juo mezcalia, eivätkä sitä juo myöskään protestantit, jotka katsovat sen liittyvän katolisuuteen ja alkuperäisväestöön. Aikaisemmin intiaanituotteena pidetty mezcal on pitkään jäänyt kahden muun agaavesta valmistetun alkoholijuoman, tequilan ja pulquen, varjoon, mutta viime aikoina sitä on alettu markkinoida voimakkaasti ja hyödyntää myös turismissa. Sitä ollaan kohottamassa suorastaan kansallisjuoman asemaan.

Yksin syöminen, oman ruoan syöminen, tosiruoka

Vaikka Ruoan kulttuuri-kirjassa ei olekaan yhdistelty artikkeleita minkään temaattisten otsikoiden alle, muodostavat Anu Lounelan, Katja Uusihakalan, Petra Autionja Matti Eräsaaren artikkelit oman ryppäänsä, joissa ilmenee, että aterioilla vallitsee jännitteitä, erimielisyyttä, jaotteluja ja konflikteja, vaikka me katsomme aterioiden nimenomaan yhdistävän niihin osallistuvia. Lounela paneutuu kirjoituksessaan (18 s.) mielihaluihin, häpeään ja statukseen sekä kommensiaalisuuden eli yhdessä syömisen välttelyyn Jaavan ylänköalueella, missä yksin syöminen on normi ja yksityinen tapahtuma, josta pyritään selviytymään mahdollisimman nopeasti. Toisten nähden syöminen osoittaa itsehillinnän puutetta. Eri kielirekisterien ohella statuseroja ilmaistaan myös pidättyvyydellä ja tunteiden kontrollilla. Perinteisellä viljelykasvilla, kassavalla on monia, ristiriitaisiakin merkityksiä. Se liitetään maskuliinisuuteen, mutta sitä pidetään myös köyhien ja sivistymättömien metsäviljelijöiden ruokana. Riisi taas liitetään feminiinisyyteen, ja vaikka sitä syödään useita kertoja päivässä, sen katsotaan vähentävän voimaa ja asettavan alttiiksi kiusauksille. Kummankin ruoan kautta kuitenkin rakennetaan ja ylläpidetään sosiaalisia suhteita ja statusta.

Uusihakala kirjoittaa (25 s.) siitä, miten kommensaalisuus saa uusia muotoja, kun ”rhodesialaisessa” diasporayhteisössä Etelä-Afrikassa bring and braa -grillijuhlissa ruokaa, nimenomaan lihaa, ei jaeta muiden kanssa, vaan kukin syö omaa ruokaansa muiden vieressä. Korkeintaan salaattikulho voi kiertää. Tilaisuudessa jaetaan yhteisiä muistoja Rhodesiasta, josta valkoinen keskiluokka joutui pakenemaan maan itsenäistyttyä Zimbabwena vuonna 1980. Tapaamiset vahvistavat siteitä entisten rhodesialaisten yhteisöihin, mutta tekevät tietoisesti eroa muista. Kuukausittain järjestettävissä tilaisuuksissa korostetaan ystävyyttä, toveruutta ja hierarkian puuttumista, vaikka vältetään vastavuoroista vieraanvaraisuutta. Kaikki voivat kuitenkin vastata kutsuun ja tulla grillijuhliin säilyttäen kunniallisen identiteetin.

Aution artikkelin (27 s.) aiheena on sosiaalisuus ja autonomian rakentaminen, rajojen luominen ja ylläpitäminen ruoasta kieltäytymällä Etelä-Kiribatissa, Tyynellämerellä. Ruoasta kieltäytymisellä tietyissä tilanteissa osoitetaan itsehillintää ja voimaa. Antaminen ja vastaanottaminen rakentavat henkilön itsenäisyyttä, mutta itsenäisyyden osoittaminen velvoittaa ajoittain kieltäytymään ruoasta. Naiset ja lapset eivät voi olla itsenäisiä; miehet sen sijaan pystyvät osoittamaan itsenäisyyttään ja riippumattomuuttaan. Kaikki eivät kuitenkaan voi kieltäytyä ottamasta vastaan tarjottua ruokaa; vieraalle tarjotaan, ja hänen velvollisuutensa on ottaa vastaan; myös kunniavieraan on aina syötävä.

Eräsaari kirjoittaa tosiruoasta, ruoan ”raskaudesta” ja arvosta Fidžillä (18 s.) ja pyrkii Claude Lévi-Straussin hengessä osoittamaan, kuinka siellä ruoan ”raskaus” ilmentää alkuperäisväestön ylläpitämiä abstrakteja ihanteita jakamisesta ja vastavuoroisuudesta. Ruoan raskaus on vahva kokemuksellinen idiomi, ja se jättää saajan kiitollisuudenvelkaan. Kylissä klaanit omistavat maan, mutta jokaisella on käyttöoikeus yhteismaahan. Yltäkylläisessä omavaraisuudessa vallitsee yleinen vastavuoroisuus, siellä on turvallista ja rauhallista, siellä pidetään toisista huolta ja kunnioitetaan päälliköitä, vaikka jokainen onkin oma pomonsa. Kaupungissa on vaarallista ja kiireistä, siellä pidetään huolta vain itsestä, ”syödään rahaa” ja ollaan demokraattisia, mutta joku aina käskee.

Teorioita unohtamatta

Edellä esittämästäni voi saada sen käsityksen, että Ruoan kulttuuri on täynnä pelkää empiiristä pikkutietoa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kaikissa artikkeleissa – kuten antropologisissa tutkimuksissa yleensäkin – on voimakas teoreettinen lataus. Kiintoisaa on, että uusimpien ruokatutkimusten ohella useimmat kirjoittajat viittaavat artikkeleissaan Mary Douglasin ruokatutkimuksiin ja symbolisiin analyyseihin 1970-luvulta sekä monissa myös Claude Lévi-Straussin tuotantoon 1960-luvulta ja Marcell Maussin Lahja-teokseen vuodelta 1923 (suom. 1999). Vanhat konkarit pitävät siis yhä pintansa.

image

Kuva: Banchetto con personaggi, Pietro Longhi (1702-1785)

Ruoan kulttuuri osoittaa vakuuttavasti, että yhdessä syöminen jakaa ihmiset meihin ja muihin; se rakentaa ja vahvistaa eritoten intiimeimpiä sosiaalisia suhteita. Ruoan jakamisen ja kommensaalisuuden välinen suhde kokoaa kirjan artikkelit yhteen, kuten toimittajat huomauttavat. Kirjoittajien antamat esimerkit merkityksellisistä ruokailutilanteista havainnollistavat, että ruokaan ja ruokailuun liittyy luokitteluja, symboloivia rakenteita sekä sosiaalisuuden monia muotoja. Ne näyttävät, että kommensaalisuudessa kyse voi olla käytännössä hyvin erilaisista tapahtumista; voidaan syödä yhdessä samaa ruokaa tai kukin omaa ruokaansa, voidaan syödä yksin tai jopa kieltäytyä tarjotusta ruoasta. Kieltäytymällä tietystä ruoasta määritellään itseä ryhmän jäseneksi ja toisaalta erottaudutaan muista.

Ruoka kantaa tärkeiksi koettuja sosiaalisia arvoja. Se rakentaa sukulaisuutta, ilmentää hoivaa ja huolenpitoa, on hyvän ja soveliaan toiminnan merkki sekä kokoaa ja rajaa sosiaalisia ryhmiä. Ruoan sosiokulttuurinen merkitys liittyy suoraan siihen, mitä ihmiset pitävät arvokkaana ja tavoittelemisen arvoisena elämässään. Ruoka on väline, joka tarjoaa välttämättömän aineellisen kiinnekohdan yhdistämilleen yhteisöille, olkoon se sitten perheen arkinen ateria tai yhteisön juhla.

Englanninkielinen abstrakti ja asiasanahakemisto viimeistelevät teoksen, josta omankin kulttuurin tutkija löytää innoitusta ja soveltamiskelpoisia ideoita.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *