Nationalstaten, kansallisvaltio, on aika hyvä nimi kirjalle. Suomenruotsalaisuuden tai Suomen ruotsalaisuuden historian kirjoittaminen ei ole helppo tehtävä. Suomenkielinen suomalaisuus on Suomessa ollut ehdottomassa valta-asemassa ainakin sata vuotta. Se on vahvasti sitoutunut fennomaanien aatteisiin, ja niiden aatteiden mukaanhan ruotsinkieliset ja ruotsin kielen puolustajat ovat aina olleet väärässä. Totta kyllä, suomenkielisten asenteet ovat kokonaisuutena ottaen kovasti suvaitsevaisempia – ovat olleet jo kauan – mutta aina löytyy joku, jonka mielestä mikä tahansa ruotsinkielen puolustus tai huoli sen tulevaisuudesta on kiihkoilua, tai peräti osoitus suomen kieleen kohdistuvasta sorrosta. Kovasti itsetyytyväistä ja herkkänahkaista on tässäkin suomalainen historiakulttuuri.

Professori Henrik Meinander aloittaa kirjansa vastaitsenäistyneestä Suomesta ja itsenäistymisen merkityksistä suomenruotsalaisille. Ruotsalaismieliset olivat rakentaneet suomalaista kansakuntaa, he olivat vastustaneet Venäjän valtakunnan yhtenäistämispyrkimyksiä, he olivat olleet mukana jääkäriliikkeessä ja sisällissodassakin he olivat taistelleet suomenkielisten rinnalla rintaman molemmin puolin. Ruotsinkieliset olivat olleet myös sisällissodan terrorissa mukana, sekä syyllisinä että uhreina, aivan kuin suomenkielisetkin. Sitä eivät suomenkieliset tietenkään muistaneet, ja jotkut sen unohtavat vieläkin.

Valkoinen ruotsinkielinen terrori

Sisällissodan terroristahan jotkut ovat halunneet esittää asian niin, että nimen omaan ruotsinkieliset valkoiset olisivat teloittaneet suomenkielisiä punikkeja, ja ovat nostaneet esille yhden pahamaineisen kuolemanpartion läntiseltä Uudeltamaalta. Meinander kertoo nyt, miten ruotsinkieliset valkoiset lahtasivat ruotsinkielisiä punikkeja aivan erityisen innokkaasti ja miten suuren loven valkoinen terrori teki ruotsinkieliseen työväenliikkeeseen. Valkoisten ruotsinkielisen silmissä ruotsinkieliset punaiset olivat syyllistyneet kaksinkertaiseen petturuuteen, he olivat pettäneet paitsi isänmaansa, myös kieliryhmänsä. Terrorin ankaruus kuulostaa aika erikoiselta tavalta korostaa yhteistä isänmaata, mutta kuvastaa hyvin sitä, miten ruotsinkieliset olivat samanlaisia patriootteja kuin suomenkielisetkin. Patriotismillakin on pimeä puolensa.

Suomen kahden kieliryhmän suhteita alkoi sitten häiritä Ahvenanmaan kysymys, ahvenanmaalaisethan halusivat sisällissodan kieppeillä erota Suomesta ja sen jälkeen kamppailivat kovasti saadakseen mahdollisimman itsenäisen aseman Suomen tasavallassa. Tuekseen he saivat Ruotsin hallituksen, mikä ei tietenkään parantanut vanhojen fennomaanien johtaman Suomen tasavallan ja Ruotsin kuningaskunnan välejä. Sen sijaan mannermaan suomenruotsalaiset olivat koko ajan Ahvenanmaan autonomiahankkeita vastaan. He esittivät sen sijaan kolmea enemmän tai vähemmän itsehallinnollista maakuntaa perustettavaksi Suomen rannikoille, Uudellemaalle, Turunmaalle ja Ahvenanmaalle sekä Pohjanmaan rannikolle.

Näistä suunnitelmista ei tullut mitään, ja vielä huonommin menestyi pieni itäruotsalaisten Östsvenskhet-fraktio, joka haki Suomen ruotsalaisille tukea lahden takaa Ruotsista. Meinander selvittelee tapahtumien kulkua hyvin ja mainitsee suomenkielistenkin puolueiden ja hallitusten kannat asiaan, mutta suomenkielisten osuus asiassa jää hieman ohuenlaiseksi. Johtuuko siitä, miten mahdotonta suomenkielisten on vieläkin ajatella yhtenäiseen kansakuntaan kuuluvaksi jollain tavalla erilaisia alueita? Myöhemmin Meinander kyllä mainitsee syytökset suomenruotsalaisten ”eristäytymispyrkimyksistä”, mutta eivätkös nuo syytökset tässäkin painaneet jonkin verran? Mitähän se ”eristäytyminen” muuten mahtoi tarkoittaa?

Kuva: Östsvensk Tidskrift  8-1917.

Kiihkoilijoista tasapuolisesti

Alueellisesta itsehallinnosta ei tullut mitään, sen sijaan suomenruotsalaisten asema järjestettiin yksilöpohjalta ja alueellinen hallinto kunkin alueen väestön kielisuhteiden mukaan. Sitten Meinander pääseekin 1920-luvun kieliriitoihin ja tuo ansiokkaasti esille nuo itäruotsalaiset (östsvenskhet) ja myös joidenkin ruotsinkielisten rasistiset ajatukset. Aivan aiheellisesti hän myös korostaa noiden olleen vain pieniä ryhmiä ja suurimman osan maamme ruotsinkielisistä kiistäneen heidän ajatuksensa. Suomenkielisillä oli omat kiihkoilijansa ja heidän osuuttaan Meinander esittelee myös.

En voi olla moittimatta Meinanderia aivan turhasta tasapuolisuudesta. On totta, että kummallakin puolella oli omat kiihkoilijansa, mutta ei sen sitä tarvitse merkitä, että nuo olisivat olleet jotenkin tasavahvassa asemassa tai muuten samanveroisia. Ei, kyllä jo tuolloin suomalaisuuskiihkoilijat kuuluivat vallassa olevaan ja dominoivaan kieliryhmään kun taas ruotsalaisuuskiihkoilijat olivat vähemmistön kuumapäisimpiä intoilijoita, heidän merkityksensä oli paljon pienempi. On aivan oikein ja hienoa esitellä peittelemättä oman puolen kiihkoilijat, mutta kun vastapuolen taholta kohdistui voimakas uhka, ei sitä ole syytä rinnastaa suoraan oman puolen hörhöihin.

Kun päästään 1930-luvun kieliriitoihin, voidaan jo kuvailla asioita niiden oikeilla nimillä. Mäntsälän kapinan jälkeen IKL oli sekä äärioikeistolainen että kiihkosuomalainen puolue, mutta kiihkoilijoita oli toki vielä Maalaisliiton ja Kokoomuksenkin riveissä. Aitosuomalaiset ja muut halusivat poistaa ruotsin kielen kokonaan suomalaisesta julkisuudesta, yliopiston lisäksi siis virastoista ja muualtakin. Laittoivatpa jopa ”ruotsalaisiksi” julistamiaan yrityksiä boikottiin, mutta eipä tuo oikein onnistunut. Kun Stockmannin uusi tavaratalo valmistui, milläs olisit pitänyt helsinkiläiset sieltä poissa?

Nuoriso valmis on tappelemaan

Varsinainen kielitaistelun kliimaksi koettiin 1930-luvun puolivälissä, silloinhan sekä ruotsinkieliset että aitosuomalaiset järjestivät suuria mielenosoituksiaan ja ylimääräiset valtiopäivätkin kokoontuivat yliopiston professoreiden kieliä miettimään. Agitaatio oli hurjaa. Vakavampi ilmiö olivat AKS:n ja muiden masinoimat tappelut Helsingin keskustassa. AKS siis harrasti agitaatiotaan kouluissakin ja kun ruotsinkieliset juhlivat Gustaf Adolfin päivää, suomenkieliset keksivät juhlia hakkapeliittoja. Tuloksena oli nuorison joukkotappeluita.

Meinander esittelee tosiasiat tasapuolisesti, antaen numerotietoja suomenkielisten ja ruotsinkielisten pidätettyjen määristä (suomenkielisiä tappelijoita oli enemmän), ketään syyttelemättä, mutta eipä asiassa mitään epäselvää ole, vähätellään sitä suomeksi miten hyvänsä. Näiden tappeluiden peruja lienevät itse tietämäni tapaukset 1930-luvun lopulla: toinen poika piestiin Tampereella lukiossa, toinen Vaasassa kansakoulussa. Molemmat kävivät kouluaan suomeksi, mutta kummankin äiti oli ruotsinkielinen. Kaksikielisyys tai pyrkimys suomenkielisyyteen ei auttanut isääni eikä appiukkoani. Huvittavampaa on huomata, että aitosuomalaiset vastustivat myös oppikoulujen pakollista ruotsinopetusta. Se oli niin pöhkö idea, etteivät suomenkieliset ole sitä juuri muistelleet.

Kaikki suomenkieliset eivät vihanneet hurreja, kaikkea muuta. Äärioikeistoahan kielikysymys jakoi pahasti, kun Vihtori Kosola totesi, ettei pelto kysynyt kyntäjän kieltä, ja siten hyväksyi ruotsinkielisetkin Suomen kansaan. Pohjoismainen yhteistyö kehittyi ja jatkui eri elämänaloilla, työväenliike ei kielikiistoihin lähtenyt ja porvarispuolueissakin oli kahdenlaista ilmaa.  RKP oli Suomen itsenäistymisen jälkeen kovasti oikealla, mutta kun aitosuomalaisuus ja AKS valtasivat alaa ja yhteistyö sosialidemokraattien kanssa tarjosi paljon mahdollisuuksia, puolue lipui kohti keskustaa.  Suomen ja Ruotsin suhteilla oli oma osansa kaikessa siinä, mitä tapahtui ennen sotaa, ja niissä suhteissa oli Suomen ruotsinkielisillä oma, iso osansa. Aitosuomalaisten metelöinnistä huolimatta Suomen ja Ruotsin yhteiskunnat olivat kehittyneet rinta rinnan, Suomessa maltillisten porvarien, RKP:n ja sosialidemokraattien ansiosta. Sosialidemokraattien joukossa taas oli kaksi varsin näkyvää ruotsinkielistä johtajaa, K. H. Wiik ja K. A. Fagerholm sekä kaksikielisessä kodissa kasvanut Väinö Tanner.

Kuva: K.-A. Fagerholm och Axel Åhlström på Arbetarbladets redaktion i mitten av 1920-talet. TA. Työväenliikkeen kirjasto.

Omaa olemista

Suomenruotsalaisten identiteetissä oli vielä paljon vahvistettavaa, ja siihen työhön toki ryhdyttiin. Tämä työ seurasi varsin tyypillisiä kansakunnan tai etnisen ryhmän rakentamisen latuja, mutta ensin  piti sopia siitä, millä nimellä ja tittelillä noita rantaruotsalaisia pitäisi kutsua? Maailmansotien välisenä aikana termit ”finlandsvensk”, suomenruotsalainen, ja ”finländare”, ”suomenmaalainen” eivät kelvanneet maltillisemmillekaan suomenkielisille, ja herättivät epäilyä monissa vanhemman polven ruotsinkielisissäkin. Joillain lienee ollut kyseessä näkemys yhteisestä, kaksikielisestä kansallisuudesta, toisilla taas haluttomuus kiinnittää suomenkielisten huomiota Suomen ruotsalaisuuteen. Enemmistön paine tuntui taas, mutta pohjoismaisiin yhteyksiin nuo finlandssvensk ja finländare kyllä sopivat. Ajan oloon alkoivat sopia kotimaassakin, kun ajatus ruotsinkielisten suomalaisesta isänmaasta alkoi upota enemmistön kalloihin.

Kuva: Ruotsalaisen kansanpuolueen julkaisema kirjemerkki vuodelta 1922

Oma lukunsa oli se ryhmän kategorisointi. Siitähän oli taitettu peistä jo aikaisemmin, ja keskustelu jatkui ja jatkuu edelleenkin. Noihin pohdintoihin kuuluivat myös rotuopit, jotka siis eivät olleet maailmansotien välisenä aikana vielä huuhaata, vaan ihan varteenotettavia teorioita. Suomenkielisetkin niitä harrastivat, Meinander toteaa aivan aiheellisesti ajan ryssävihan olleen rasismia. Mutta kalloja mittaamalla ei niin millään saatu suomenruotsalaisista eri rotua kuin suomenkielisistä ja sitä todistelivat monet ruotsinkielisetkin tutkijat. Samaa rotua siis oltiin, mutta mikä ryhmä se sitten oli? Sana nationalitet, kansallisuus, ei edelleenkään kelvannut suomenkielisille. Sen sijaan sana folkstam, kansanheimo, oli jo Runebergin ja Snellmanin ajoista ollut ahkerassa käytössä ja mikä vielä parempaa, sitä käytti itse Topelius Maamme-kirjassa. Sitä siis käytettiin.

Identiteetin symbolit

Oli ryhmä mikä ja minkä niminen hyvänsä, sen oma identiteetti tarvitsi lujittamista ja erilaisia symboleja. Omaa lippuakin suomenruotsalaiset suunnittelivat, ja varsin päättäväisesti pitivät kiinni Suomen vanhoista heraldisista väreistä, vaakunamme punaisesta ja keltaisesta. Ahvenanmaalaiset harrastivat samoja puuhia keskenään, mutta heidän ensimmäiset lippuideansa menivät harvinaisen pieleen. Ei tasavallan presidentti hyväksynyt sinikeltaista lippua, tietenkään.

Kuva: Ahvenanmaan epävirallinen lippu 1922-1954. Wikimedia Commons.

Laulujuhlia ja kaikkea muuta sellaista jatkettiin ja Folkhälsan alkoi julkaista suomenruotsalaisten huoneentaulua, joka levisi kymmeniin tuhansiin koteihin. Se onkin kiehtova huoneentaulu, siinä kehotettiin huolehtimaan ruotsalaisen heimon tulevaisuudesta elämällä siveellisesti ja säästäväisesti, ilman viinaa ja sukupuolitauteja, huolehtimalla puhtaudesta ja olemalla myymättä omia maita pois. Lapsistakin piti kasvattaa hyviä ruotsalaisia kotiseudun ja isänmaan parhaaksi. Kuulostaa varsin tutulta tuon ajan tekstiltä. Perusohjeethan olivat aika yleisiä sekä kristillis-agraarisen arvomaailman että modernin kansanterveyden arvoja, niitä samoja joista suomeksikin lyötiin rumpua. Taulun ilmaisusta ”svenska stammen” tulevat taas hakematta mieleen aitosuomalaisten ja heimokansa-aktiivien puheet.

Oma hiippakunta oli ruotsinkielisille tietysti tärkeä saavutus. Suomen ruotsinkielinen lehdistö oli edelleen runsasta ja Yleisradiokin lähetti ohjelmiaan myös ruotsiksi, joten Suomessa oli edelleen myös ruotsinkielinen julkisuus. Kansalaisyhteiskunnan toinen tukipilari ovat erilaiset järjestöt, joka siis jatkoi kasvuaan ja kehitystään sotienvälisenä aikana. Kaikki tällainen onkin hyvin tarpeen mille hyvänsä vähemmistöryhmälle, jos se haluaa säilyttää erityispiirteensä ja olla ylipäätään olemassa.

Kirjallisuudessa ja muussa korkeakulttuurissa suomenruotsalaisten osuus oli tietenkin merkittävä. Eirik Hornborg on historioitsija ja kirjailija, joka ei suomenkielisille liene kovinkaan tuttu, mutta sen sijaan Edith Södergran ja Elmer Diktonius varmasti ovat. Modernismin tulossa Suomeen ruotsinkielisillä olikin hyvin merkittävä osuus, kuten jo muutaman kerran aikaisemminkin, kun uudet aatteet olivat levinneet Suomeen. Meinander tuo esille senkin, että Katri Vala olikin vahvasti kaksikielinen, oikeastaan nimeltään Karin Wadenström. Hänellä oli hyvät yhteydet Ruotsiin ja sieltä hän toi uusia ideoita Suomeen, kuten niin monet muutkin ruotsinkieliset kulttuurivaikuttajat. Ruotsin kieli ja suomenruotsalaiset tosiaan toimivat siltana Eurooppaan. Samanlaista keskustelua eivät saaneet aikaan kuin Olavi Paavolainen, mutta hänpä kirjoittikin suomeksi, maan valtakielellä.

Ruotsin kieli ei siis kadonnut Suomesta, se ei edes ollut vakavasti uhattuna. Ruotsinkielisten määrä peräti lisääntyi maassa maailmansotien välisenä aikana, mutta samaan aikaan suomenkielisten määrä lisääntyi paljon enemmän, joten ruotsinkielisten prosentuaalinen osuus laski. Meinander ei tyydy kuitenkaan virallisten tilastojen antamaan kuvaan ruotsinkielisyydestä, ja on siinä osittain oikeassa. Oikeassa sikäli, että selvästi kaksikieliset ihmiset jäävät tilastoissa näkymättömiin ja toisekseen siksi, että nyt on kyseessä paitsi suomenruotsalaisten, myös Suomen ruotsalaisuuden historia.

Ruotsinkieliset eivät (onneksi) eläneet kokonaan yksikielisten suomenkielisten keskuudessa, vaan suomenkielisetkin osasivat ruotsia. Sen sijaan kun Meinander toteaa vain virallisesti ruotsinkielisten laskemisen ruotsinkielisiksi olevan ”ahtaan nationalistista” (snäv nationalistisk) ja edelleen, että kielensä vaihtaneet olisivat silloin ”menetettyjä tapauksia”, minun täytyy olla toista mieltä. Ensinnäkin, Meinander pelkää nyt ihan aiheetta tuota nationalismia, varsinkin kun kyseessä olisi ilmeisesti jonkinlainen suomenruotsalainen nationalismi. Ai mikä? Miksi kieliryhmän pyrkimykset turvata oma olemassaolonsa pitäisi leimata ”nationalismiksi”? Toisekseen, eikös ihminen, joka on luopunut ruotsin kielestä ja siirtynyt käyttämään suomea kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, ole nimen omaan siirtynyt pois suomenruotsalaisten joukosta ja ryhtynyt suomenkieliseksi suomalaiseksi? Kyllä sitä suomalaistumista tapahtui, ja se ilman muuta heikensi suomenruotsalaisuutta, miksi sitä pitäisi kierrellä? Jos tässä jotain negatiivista nationalismia pitää varoa, niin se on kyllä suomenkielisten suomalaisten nationalismi, se sellainen, joka halusi tehdä kaikista suomalaisista suomenkielisiä. Sellainen oli kiistatta olemassa ja sellaista on jonkin verran edelleenkin.

Näistä vastaväitteistäni huolimatta Meinander selvittää varsin ansiokkaasti suomenruotsalaisten määriä, kaksikielisyyttä eri puolilla maata ja eri yhteiskuntaluokissa ja ruotsinkielen eri käyttöyhteyksiä. Vanha aateliseliitti oli menettänyt suurimman osan asemistaan Suomen itsenäistyessä, mutta piti kiinni kielestään. Niiden, jotka halusivat merkittäviin asemiin yhteiskunnassa, piti osata suomea. Keskiluokissa taas kaksikielisyys oli melkeinpä pakollista, ainakin ylemmän keskiluokan yleissivistykseen kuului vielä hyvä ruotsintaito ja ruotsinkielisten oli pakko osata suomea yhteiskunnassa pärjätäkseen. Aika monella keski-ikäisellä tai vanhemmalla suomenkielisellä oli sitä paitsi ruotsinkielinen fennomaanitausta. Alemmissa yhteiskuntaluokissa tilanne vaihteli sitten alueellisesti hyvin paljon. Helsingissä ja Turussa oli runsaasti ruotsinkielisiä työläisiä, joiden oli nyt pakko osata edes auttavaa suomea, ja kaksikielisyys oli yleistä itäisellä Uudellamaallakin. Muualla ruotsinkielisillä alueilla maalaisväestö sai vielä elää rauhassa omalla kielellään. Kaksikielisyys kosketti tietenkin enemmän ruotsinkielisiä, mutta hyvin tuodaan esille vaikkapa se, miten kaksikielinen kaupunki Helsinki vielä oli. Yläluokan ja keskiluokan suuren osuuden ruotsinkielisistä Meinander tuo myös avoimesti esille. Ja mainitsee hän sen suomalaistumisenkin, jos kohta vain lauseessa, jossa kerrotaan sitä olleen ehkä vähemmän kuin pelkän tilaston pohjalta voisi olettaa. Mutta sitten täytyy taas ihmetellä näitä meidän itsestäänselvyyksiämme. Miksi vähemmistön sosioekonomisen jakauman pitäisi vastata enemmistön vastaavaa?

Meinander tuo esille myös mielenkiintoisia erikoistapauksia, joista mainittakoon tässä muutama. Munsalan radikalismi on asia, josta muutamat suomalaisuuskiihkoilijat ovat joskus jotain mökää yrittäneet nostattaa ja jota on kyllä muutenkin kummasteltu. Jotenkin siellä Merenkurkun rantamilla onnistuivat yhdistämään vapaakirkollisuuden, vasemmistolaisuuden ja ruotsalaisuuden, ja vielä aikana, jolloin salakuljetus oli tuottoisin tarjolla oleva elinkeino. Eipä ihme, että evankelis-luterilainen, valkoinen ja suomenkielinen Suomi ei sikäläisille aina näyttäytynyt kovin legitiiminä tai puolustamisen arvoisena. Toisin oli niiden venäläisten laita, jotka olivat niin integroituneet suomalaiseen yhteiskuntaan, että olivat vaihtaneet kielensä ruotsiin. Uskoaan eivät olleet hylänneet, joten Helsingissäkin ryhdyttiin pitämään ortodoksisia jumalanpalveluksia ruotsiksi. Juutalaiset puolestaan siirtyivät ensin jiddišistä ruotsiin ja 1930-luvulta alkaen suomen kieleen.

Sota ja ruotsinkieliset

Sitten tuli tietysti sota ja kieliasiat saivat jäädä odottamaan parempia aikoja. Heti talvisodan alettua Ruotsi auttoi Suomea antamalla lainoja ja joukko ruotsalaisia lähti Suomeen vapaaehtoisina taistelemaankin. Välirauhan aikana ruotsalaisia oli taas mukana Salpalinjaa rakentamassa ja yhteistä puolustusliittoakin sondeerailtiin, mutta siitä ei tullut mitään. Jatkosodan aikana Ruotsi otti kymmeniätuhansia suomalaislapsia turvaan sodalta ja sen aiheuttamalta elintarvikepulalta, kaiken kaikkiaan noita lapsia saattoi olla peräti 80 000. Sitten Ruotsi otti vastaan vielä pakolaisiakin Lapin sodasta, ollenkaan epäilemättä heidän hädänalaisuuttaan tai Suomen olojen turvattomuutta.

Toisaalta säröjäkin maiden väleissä oli, talvisodan lopulla Väinö Tanner ja Mannerheim suuttuivat, kun Ruotsi ei sallinut länsivaltojen aseavun kuljettamista maansa läpi. Jatkosodan aikana taas Ruotsissa oli runsaasti epäilyksiä Suomen valitsemasta linjasta, olihan Suomi ainakin tosiasiallisesti liitossa Saksan kanssa, vaikka muuta yrittikin selittää. Kaikkiaan siis keskinäinen apu ja yhteistyö oli itsestään selvää kuin sisaruksilla. Siinä määrin, että kun jotain apua ei tullutkaan, pikkusisko suuttui. Isosisko taas aika ajoin hieman epäili pikkusiskon puuhia.

Mitä sitten itse sodankäyntiin tulee, suomenruotsalaiset olivat rintamalla siinä missä muutkin. Mutta muuta on väitetty, ja siksi Meinanderkin joutuu jälleen kerran todistelemaan asiaa, jonka pitäisi olla itsestäänselvyys: ruotsinkieliset puolustivat suomalaista isänmaataan siinä missä muutkin suomalaiset. Joutuupa hän analysoimaan jonkun yksittäisen taistelunkin kulkua torjuakseen syytöksiä ruotsalaisten pelkuruudesta ja vertailemaan ruotsinkielisten upseerien ja kaatuneiden määriä koko väestöön. Omituista. Miten voi vakavin naamoin puhua kokonaisen kansanryhmän urheudesta tai pelkuruudesta? Onko jonkin ryhmän isänmaallisuus sitä parempaa, mitä lähempänä sen kuolleisuus on koko populaation keskiarvoa? En väitä meitä kaikkia suomenkielisiä kielikiihkoilijoiksi, mutta jotkut ovat niin hyvin onnistuneet levittämään näkemyksiään, että ne on kerta toisensa jälkeen kumottava. Nyt sen tekee Meinander, hyvällä menestyksellä.

Sama koskee tietenkin evakkojen ja rintamamiesten asuttamista, siitähän suomalaisuuskiihkoilijat ovat lyöneet rumpua aivan erityisen innokkaasti. No juu, enemmistön ennakkoluulojen kannalta olisi kieltämättä ollut onnekkaampaa, jos ruotsinkielisten seutujen puolesta olisi puhunut joku hieman alempisäätyinen poliitikko kuin Ernst von Born. Muuten on hyvin ymmärrettävää, että vähemmistönä oleva kansanryhmä ei halunnut alueelleen valtavaa määrää enemmistökielen puhujia. Se on suorastaan kohtuullista ja järkevää, jos halutaan vähemmistön säilyttävän oman kielensä. Siksi J. K. Paasikivi tukikin kaikin voimin ruotsinkielisten politiikkaa. Aivan erityisen kauhuissaan Paasikivi oli suunnitellusta Meri-Koivistosta, kokonaan suomenkielisestä evakkopitäjästä Pernajanlahden rannoilla. Ei toteutunut.

Jälkipolvilta on tahtonut unohtua sekin, että evakkojen joukossa olivat myös Porkkalan asukkaat. He olivat ruotsinkielisiä maanviljelijöitä, kalastajia ja muuta väkeä, vaikka lottaelokuva ”Lupaus” muuta väittääkin. Meinander tuo nyt esille nämä Uudenmaan ruotsinkieliset evakot ja heidän muuttonsa pois. Sitä, että Neuvostoliitto pian palauttaisi Porkkalan alueen, ei kukaan tiennyt eikä osannut ennustaa. Sen Meinander mainitsee myös ja kertoo myös heidän kotiinpaluustaan. Aina yhtä kiihkottomana Meinander mainitsee senkin, että porkkalalaiset eivät joutuneet kovin kauas kotikonnuiltaan ja heitä oli paljon vähemmän kuin Karjalan evakkoja. Silti, suomenruotsalaisilla on oma, pienempi evakkotarinansa, aivan kuten heillä on oma, pienempi versionsa lähes kaikesta suomalaisesta.

Kuva: Porkkalan evakuointia 1944. Sot.virk. Hedenström, valokuvaaja. Sotamuseo. Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0

Kaksikielinen Suomi

Sotien aikana ryhdyttiin ajamaan kielikiistojen lopettamista ihan muodollisestikin, ja siksi perustettiin erityinen kielirauhakomitea. Komitea kirjoitti mietintönsä ja kielirauha solmittiin virallisesti. Sodan loppuvaiheissa Ruotsi ja muut Pohjoismaat häämöttivät vanhojen aitosuomalaistenkin silmissä Suomen ainoana turvana ja yhteistyökumppanina, ja niin Kekkonenkin asettui Ruotsin ja Suomen ruotsalaisten ystäväksi. Kielirauhakomitea suhtautui lähtökohtaisen suopeasti ruotsinkielisiin ja viittasi sodankin poistaneen joitain ennakkoluuloja, jos kohta komitean suomenkieliset eivät oikein näy pystyneen sulattamaan ajatusta ruotsinkielisistä omana ryhmänään. Helsingin yliopistoon sekä Teknilliseen korkeakouluun saatiin kuitenkin muutama ruotsinkielinen professuuri lisää ja pian alettiin taas termejä ”finländare” ja ”finlandssvensk” käyttää enemmän. Folktingetkin alkoi taas kokoontua, oltuaan pari vuosikymmentä jäissä.

Meinander tuo nyt esille sen, miten voimakkaasti ruotsinkieliset olivat mukana kaikessa suomalaisessa politiikassa, samanlaisina suomalaisina kuin muutkin.  Vasemmistosta Meinander nostaa esille kansandemokraatti ja Ny Tid -lehden päätoimittaja Atos Wirtasen ja sosiaalidemokraattien joukosta Karl August Fagerholmin. YYA-sopimusta solmittaessa Fagerholm olikin pääministeri ja RKP:n J. O.  Söderhjelmillä oli iso osuus sopimuksen synnyssä. Fagerholmin uraa haittasi toki kommunistien innokas mustamaalaus ja sittemmin tietysti Kekkosen tie kohti presidentinvirkaa. Se oli yhdestä äänestä kiinni, että vuonna 1956 ei valittu Suomen Tasavallan presidentiksi ruotsinkielistä sosiaalidemokraattia.

Pohjoismainen suuntaus

Ulkopolitiikassa oli nyt tärkeätä korostaa kuulumista Pohjoismaihin ja tiivistää kaikkia yhteyksiä Ruotsin suuntaan ja sellaisen kanssahan sosialidemokraatit olivat olleet tekemisissä jo ennen sotia. Pohjoismaista yhteistyötä alettiin ihan tosissaan kehittää. Yhteydet Ruotsiin ja Pohjoismaihin olivat vastapaino Neuvostoliitolle, joten Suomi liittyi Pohjoismaiden neuvostoon heti kun voi, vuonna 1955. Johtavan suomalaisen rooli tuossa neuvostossa sopi erityisen hyvin ruotsinkieliselle sosiaalidemokraatille, siis K. A. Fagerholmille. Toki muutkin puolueet olivat innolla mukana, samoin kuin sodan jälkeen elvytetyssä, jo vuonna 1919 perustetussa Föreningen Nordenissa. Erityisesti RKP:n poliitikoille nuo foorumit sopivat tietysti kuin tilli rapuihin, mutta jälkimmäisessäkin oli silti enemmän suomenkielisiä jäseniä.

Ruotsinkielisten osuus Suomen politiikassa oli siis merkittävä noina maailmansodan jälkeisinä vuosina. Ruotsalainen Kansanpuolue asettui ajan oloon yhä enemmän Kekkosen ja hänen idänpolitiikkansa taakse, niinhän ne tekivät melkein kaikki muutkin puolueet, ennemmin tai myöhemmin. Vaa’ankielipuolueena RKP oli mukana kuta kuinkin kaikessa, ja samalla pystyi hyvin pitämään silmällä ruotsinkielen etuja. Niin, mitäs pahaa siinä on, varsinkin kun siihen Paasikiven-Kekkosen linjaan kuului pohjoismaisuus hyvin olennaisena vastapainona Neuvostoliitolle? Ajan oloon Kekkosen ulkopolitiikan tueksi perustettiin Paasikivi-seura ja eikös siellä huseerannutkin taas yksi merkittävä suomenruotsalainen, RKP:n Jan-Magnus Jansson, Hufvudstadsbladetin päätoimittaja, valtio-opin professori, ministeri ja yksi Suomen johtavia intellektuelleja. Nordek olisi ollut hyvä juttu, mutta siitä tullut mitään. EEC-ratkaisu oli sitten sitäkin tärkeämpi, vaikka RKP joutuikin tukemaan Kekkosen uudelleenvalintaa poikkeuslailla, vastoin omia perustuslaillisia perinteitään. Sen verran siitä oli kuitenkin harmia, että Georg C. Ehrnrooth erosi puolueesta ja perusti omansa, Perustuslaillisen Kansanpuolueen, Kokoomuksesta oikealle.

Ja kun Suomeen tuli taas uusia aatteita 1960-luvulla, suomenruotsalaiset olivat taas vahvasti asialla. Uuden vasemmistolaisuuden johdossa oli sellaisia henkiöitä kuin Ilkka-Christian Björklund, Claes Andersson, Johan von Bonsdorffja Ulf Sunqvist, ja tosiaan, Jörn Donnerkin asettui joksikin aikaa SKDL:n riveihin. Ruotsalaisessa Kansanpuolueessa taas liberaalit suunnat voimistuivat, kuten kaikissa muissakin porvarillisissa puolueissa. Sitten oli tietysti naisliike, joka syntyi nyt melkeinpä uudelleen, entistä radikaalimpana ja vaatien sukupuoliroolien rajua uudistamista. Ruotsinkielisillä oli suuri rooli siinäkin.

Pakkokielet

Koulumaailmaa Meinander käsittelee ihan omassa luvussaan, ja kuvailee hyvin ruotsinkielisiä kouluja ja niiden elämää. Se suuri uudistushan oli peruskoulu-uudistus ja sen mukana tullut niin sanottujen laajojen kansalaispiirien päänsärky, pakollinen ruotsin-opetus kaikille. Ei tule Meinanderkaan maininneeksi, että se uudistus merkitsi ruotsinkielisille pakkosuomea, samanlainen uutuus kuin pakkoruotsi. Sen sijaan Meinander korostaa sitä, että asialla oli varsin laaja kannatus ja hyvät perusteet. Aitosuomalaisia argumentteja ei esitetty eikä liioin Suomen kaksikielisyyttä kyseenalaistettu, sen sijaan korostettiin ruotsin kielen tarvetta sekä pohjoismaisen yhteyden ylläpitämiseksi että ihan siksi, että suomalaiset tarvitsivat ruotsia töissään.

Ennen kaikkea kyse oli sosiaalisten erojen tasoittamisesta, kaikille piti saada yhtäläiset mahdollisuudet edetä yhteiskunnassa, ketään ei saanut jättää vain oman äidinkielensä varaan. Meinander kuvailee asioiden kulun hyvin, eikä hänen tarvitse edes mainita nykykiihkoilijoiden väitteitä siitä, miten RKP olisi ujuttanut pakkoruotsin hallitusohjelmaan tai muuta sellaista, asialliset argumentit tekevät tehtävänsä. Uudistuksen tukimiehiä olivat muiden muassa Urho Kekkonen ja Johannes Virolainen, jonka naapureista aika moni taisi muuten olla ruotsinkielisiä. Vironperä on Lohjan etelälaidalla, kaksikielisellä alueella.

Kekkonen kuoli aikanaan, eikä kulunut kymmentäkään vuotta, niin Neuvostoliitto romahti ja muutaman vuoden päästä siitä Suomi liittyi Euroopan Unioniin. Mauno Koivisto puolusti aina tarvittaessa sekä Suomen kaksikielisyyttä että pohjoismaisuutta, ja samalla linjalla oli Paavo Lipponenkin. Eräänlainen suomenruotsalaisuuden tähtihetki oli tietenkin Elisabeth Rehnin ensimmäinen presidentinvaalikampanja, hänhän peittosi ensin Paavo Väyrysen ja sitten hävisi Martti Ahtisaarelle. Ruotsinkielisiä poliitikkoja oli toki muissakin puolueissa, merkittävimpänä varmaankin Vasemmistoliiton Claes Andersson. Perussuomalaiset sen sijaan alkoivat oman rummutuksensa ns. pakkoruotsia vastaan, ja muutama kokoomuslainenkin liittyi siihen kampanjaan.  Vuonna 2015 esitys pakollisen ruotsinopetuksen poistamisesta sitten kaatui Eduskunnassa. Viime vuosina ruotsinkielen vastustajien puheet ovat vaienneet, kun on tullut muita ongelmia vastaan. Aina yhtä kohteliaana Meinander ei sano, että kiihkoilijat ovat saaneet muuta kiihkoiltavaa uudemmista vähemmistöistä. Minä sanon.

Yhtenäiskulttuuri ja sen pirstoutuminen

Sodanjälkeistä aikaa Meinander kuvailee varsin sattuvasti Suomeksi suomalaisimmillaan, silloinhan se paljon puhuttu yhtenäiskulttuuri oli vahvimmillaan. Minä en kyllä usko sen yhtenäiskulttuurin olleen olemassa, mutta pyrkimys sellaiseen oli noina pesukoneiden, henkilöautojen ja televisioiden läpimurtoaikana suurimmillaan. Meinander toteaa varsin oivaltavasti, että vaikka kaikenlainen nationalismi olikin huonossa huudossa, käytännön tasolla valtio ja kansakunta olivat vahvempia kuin koskaan.  Folktingetin merkitys oli suuri uudelleenasuttamisen yhteydessä ja Nordenia tarvittiin sotalasten välittämisessä, mutta muuten ruotsinkielisillä ei suurta syytä ollut pitää itsestään meteliä. Saamelaisten ja romanien määrätietoista suomalaistamista Meinander ei mainitse, mutta uskoakseni pieni vertailu olisi ollut paikallaan. Suomenruotsalaisilla oli tukenaan vanha, hyvä asemansa, kattava kouluverkosto ja muutenkin oma sektorinsa kansalaisyhteiskunnasta, järjestöineen ja säätiöineen kaikkineen. Ne saavat kyllä ihan omat lukunsa tässä kirjassa, joten ruotsinkieliseen lehdistön, koulumaailman ja järjestöverkon merkitys tulee selvästi esille.

Suomenruotsalaisten määriä ja sosiaalista jakaumaa Meinander selvittelee perusteellisesti ja aina tarvittaessa ongelmallisia käsitteitä availlen. Ruotsinkielisten määrä tosiaan oli kasvanut samaan aikaan kun heidän osuutensa väestöstä väheni, kun suomenkielisten määrä kasvoi vielä enemmän. Mutta sitten ruotsinkielisten määrä kääntyikin laskuun, mihin vaikutti kaksi asiaa. Ensinnäkin suuri muutto Ruotsiin kouraisi suomenruotsalaista väestöä enemmän kuin suomenkelistä, sillä ruotsinkieliseltä maaseudulta muutettiin paljon useammin Ruotsiin kuin suomenkielisiltä seuduilta. Lukumäärät ovat tietysti suomenkielisten osalta paljon suuremmat, mutta suhteelliset osuudet ovat toista.

Varsinkin ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta lähdettiin sankoin joukoin lahden yli ja etelämmäs, aivan kuten sieltä oli aikaisemmin muutettu Amerikkaan. Muuten ruotsinkieliset muuttivat maaseudulta suuriin kaupunkeihin ja teollisuuspaikkakunnille siinä missä muutkin suomalaiset. Uudellamaalla tämä näkyi sitten kahdella tavalla, maalaiskylistä lähdettiin pois, mutta teollisuuspaikkakunnille tulvi suomenkielistä väestöä, joten ruotsinkielen asema kävi vaikeammaksi peräti kahdella tapaa.

Muuttoliikkeen lisäksi suomenruotsalaisten määrää verottivat heidän solmimansa kaksikieliset avioliitot. Tämä johtui ennen kaikkea siitä, että yhä yhtenäistyvämmässä kulttuurissa kaksikielisten perheiden lapset rekisteröitiin yhä useammin suomenkielisiksi ja heidät pantiin suomenkielisiin kouluihin, ja ruotsi jäi siten toiseksi kieleksi. Miten paljon noissa perheissä sitten todella puhuttiin ruotsia, on mahdotonta tietää. Siksi Meinanderkin problematisoi kovasti noita tilastoja ja kyselee senkin perään, mahtoivatko nuo luvut pitää paikkaansa? Suuntaus oli kuitenkin selvä ja näytti peräti kohtalokkaan varmalta, kunnes siihen tuli käänne 1980-luvulla.

Maailmansodan jälkeisestä kulttuurielämästä Meinander nostaa esille filosofi Georg Henrik von Wrightin, joka ei suomenruotsalaisuudestaan meteliä pitänyt, mutta korosti sen sijaan Suomen pohjoismaisuutta ja läntisyyttä, aivan kulttuuriruotsalaisuuden pitkien perinteiden mukaisesti. Kun sitten 1960-luvulla uudempi polvi kyseenalaisti likimain kaiken, sosiologi Erik Allardtkyseenalaisti Ruotsalaisen Kansanpuolueen roolin, hänen mukaansa Folktinget olisi riittänyt suomenruotsalaisten etujen puolustamiseen ja ruotsinkieliset poliitikot olisivat voineet hajaantua muihin puolueisiin. Jörn Donner ei puolestaan pannut juurikaan arvoa omalle suomenruotsalaisuudelleen. Sen sijaan hän huomasi Ruotsissa olevansa aivan yhtä suomalainen kuin suomenkielisetkin, Ruotsi oli edelleen se hieman ärsyttävä isosisko kuin jo Topeliuksen aikoina (Topeliusta Meinander ei mainitse, se on minun huomioni).

Tuossa aiemmin mainitussa 60-luvun radikalismissa ruotsinkieliset olivat näkyvästi mukana, mutta leimallisesti suomalaisina muiden joukossa, nostamatta ruotsin kielen asioita esille. Samoihin aikoihin nousseessa uudenlaisessa musiikissakin ruotsinkieliset laulajat esiintyivät liki yksinomaan suomeksi, kuten Carola (Standertskjöld) ja Dave Lindholm ja myös kaksikielisen perheen kasvatti Ilkka Lipsanen, Danny siis. Korkeakulttuurin puolella taas Marianne Alopaeus, Henrik Tikkanen ja Christer Kihlman tekivät tiliä helsinkiläisporvariston perinteiden kanssa, mutta liittämättä sitä sen kummemmin suomenruotsalaisuuteen. Kapina kohdistui porvaristoon, ei sen kummemmin kieleen.

Mutta niitä 1960-luvun uusia aatteita seurasi pian myös etninen herääminen pitkin Eurooppaa. Kun Suomessa saamelaiset ja romanit alkoivat herätä vaatimaan oikeuksiaan, Pohjanmaalla Gösta Ågren yritti panna pystyyn uutta hurriliikettä. Se ei kuitenkaan menestynyt, ja Meinander toteaa syyksi sen, ettei suomenruotsalaisista mitenkään saanut aikaan sorrettua vähemmistöä. Ovi oli nyt kuitenkin auki suomenruotsalaisuuden pohtimiselle ja sen sopeuttamiselle muuttuneeseen maailmaan. Pohjamaalla – varsin aiheelliset – pelot suomen kielen leviämisestä jatkuivat, kun taas etelässä oli jo jouduttu sopeutumaan kaksikielisyyteen. Yksikieliset kunnat kävivät vähiin ja Helsingissä ruotsinkieliset olivat prosentuaalisesti yhä pienempi vähemmistö. Pohjanmaalta katsoen Helsingin kaksikieliset intellektuellit näyttäytyivät helposti ruotsalaisuuden hylänneinä luopioina ja vastaavasti Helsingistä katsoen oli vaikeata ymmärtää pohjalaisten jääräpäistä pitäytymistä yhteen ainoaan kieleen.

Suomenruotsalaisten väestökehityksessä tapahtui sitten käänne 1980-luvulle tultaessa, kun heidän määränsä alkoikin taas nousta. Syynä oli ilmeisesti suomenruotsalaisten kasvanut itsetunto, yhä useammat kaksikieliset pariskunnat rekisteröivät ja kasvattivat lapsensa ruotsinkielisiksi. Muuttoliikkeen lakkaaminen vaikutti asiaan kai sekin. Erik Allardt ja Christian Starck julkaisivat vuonna 1981 tutkimuksensa suomenruotsalaisista, jossa suomenruotsalaisuus ei enää ollut mitenkään ongelmallinen tai katoava asia, sen sijaan Allardt sovitteli suomenruotsalaisuutta siihen tapaan, jolla Suomessa oli jo pitkään hallittu erilaisia ristiriitoja eri eturyhmien ja muiden järjestäytymisen avulla. Kirjailijatkin alkoivat käsitellä suomenruotsalaista menneisyyttään ja nykyisyyttään entistä tietoisemmin, kun Gösta Ågren ja Lars Sund kuvasivat Pohjanmaata, Ulla-Lena Lundberg Ahvenanmaata ja myös Kjell Westön helsinkiläisromaaneissa ovat esillä sekä ruotsinkielisten sisäiset erot että suhteet valtaväestöön. Niin, ja totta kai Myrskyluodon Maijaa oli koko Suomen kansa katsonut jo 1970-luvulla.

Tuossa ylempänä epäilin kovasti sitä yhtenäiskulttuuria. Sen yhtenäiskulttuurinhan sanottiin alkaneen pirstoutua 1980-luvulla, seikka, jota itse epäilin kovasti, kun en sellaista omin silmin nähnyt. Sen sijaan voikin kysyä, että eikös se haave yhtenäisestä, keskiarvoja noudattavasta Suomen kansasta hajonnut jo 1960-luvun lopulta alkaen? Silloinhan kaikenlaiset poikkeaviksi ymmärretyt ryhmät, niin kuin vasemmistolaiset, naiset, homoseksuaalit ja sitten myös romanit ja saamelaiset nousivat esille ja haastoivat haaveen homogeenisesta yhtenäisyydestä. Alkoikohan siitä kehitys, joka sitten antoi tilaa suomenruotsalaisillekin, siis heidän entistä julkisemmalle ryhmäidentiteetilleen? Tällaistakin tuli mieleeni tätä kirjaa lukiessani.

Nytkö se yhtenäiskulttuuri onkin?

Suomenruotsalaisten sosiaalinen koostumus on aivan erityisen mielenkiintoinen asia. Sitä se on ennen kaikkea siksi, että suomenkieliseen kulttuuriin on aina Yrjö Koskisen päivistä kuulunut kuva ruotsinkielisistä herroista. Se kuva on sitten vulgarisoitunut kuvaksi rikkaista ruotsalaisista, jotka luulevat olevansa jotenkin parempia (vaikka eivät oikeasti ole). Totta kai kaikki ylemmät yhteiskuntaluokat olivat kokonaan ruotsinkielisiä joskus 150 vuotta sitten. Totta sekin, että vielä 1980-luvulla keskiluokkien ja yläluokan osuus oli suurempi ruotsinkielisessä väestössä kuin suomenkielisessä, ja ruotsinkielisten osuus kaikista noiden luokkien jäsenistä oli suurempi kuin heidän osuutensa koko väestöstä. Mutta sitten voi tietysti kysyä, että entä sitten? Miksi vähemmistön kieli ja kulttuuri olisivat vähemmän arvokkaita, jos heidän sosioekonominen jakaumansa poikkeaa valtaväestön vastaavasta?

Kehitys kulki kuitenkin kohti tasaisempia oloja ja nuo ruotsinkielisten erot valtaväestöön tasoittuivat, kunnes vuosituhannen vaihteessa ne olivat jo kuta kuinkin kadonneet, ainakin jos verrataan samojen alueiden suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä. Ainoastaan aivan rikkaimman eliitin parissa ruotsinkielisillä on vielä selvä yliedustus, jos kohta sekin on paljon pienempi kuin aikaisemmin. Ja yksi pikku juttu pisti silmääni: Henrik Ehrnrooth on ammattijohtajana toki rahaeliitin jäsen, mutta kas, suomenkielisten Herlinien omistaman Koneen palveluksessa.

Kun suomenkieliset ovat levittäytyneet lähes kaikille ruotsinkielisten asuma-alueille ja ruotsinkielisten osuus muutenkin laskenut, on suomenruotsalaisuuden luonnekin muuttunut. Vain pieni osa suomenruotsalaisista asuu enää yksikielisillä alueilla, ja vähemmistöön ovat jääneet nekin, jotka asuvat enemmistöltään ruotsinkielisissä kunnissa. Ruotsinkielisten enemmistö elää elämäänsä kahdella kielellä, ja siellä, missä suomalaisenemmistö on vahva, on myös ruotsin kielen tila käynyt vähäisemmäksi. Näin on etenkin suurimmassa suomenruotsalaisten keskittymässä, pääkaupunkiseudulla. Kun vielä 1950-luvulla Espoo oli maalaiskunta, jonka asukkaista puolet oli ruotsinkielisiä ja Helsingin elämä oli vahvasti ruotsinkielistä, ovat ruotsinkieliset tottuneet jo asioimaan kaupoissa ja virastoissakin suomeksi. Enemmistö ei enää osaa ruotsia, tai usko osaavansa, tai halua.

Agraarinen maaseuturuotsalaisuus on siis käynyt irrelevantiksi suurimmalle osalle suomenruotsalaisia ja porvarillinen kulttuuriruotsalaisuus taas turhan ahtaaksi jopa helsinkiläiselle kulttuurieliitille. Tilalle on noussut varsin toisenlainen kulttuurinen ja etninenkin itsetunto, jossa terve itsetunto sekoittuu parhaimmillaan hyvinkin hilpeään itseironiaan. Uusiksi suomenruotsalaisuuden symboleiksi ovat nousseet Muumilaakso ja Ankkalampi. Muumilaaksohan on eräänlainen idealisoitu 1900-luvun alkupuolen suomenruotsalainen huvilaidylli, suojaisa turvallinen paikka, jonne ulkomaailma yrittää tuon tuostakin tuoda hömpötyksiään, mutta epäonnistuu aina. Kielikuva ankkalammesta taas syntyi joskus 1990-luvulla ja juurtui sekä ruotsin- että suomenkielisten puheisiin kuta kuinkin heti. Tähän voisin omasta puolestani lisätä HIFK:n mainion mainoksen muutaman vuoden takaa, mainoksen, jossa ilmaistiin kaksikielisyys tavalla, jonka Suomessa ymmärtävät kaikki, mutta joka on riikinruotsalaisille täysin mahdoton ymmärtää: Härifrån tvättas!

Kuva: Paras ulkomainos ehdokas 2012, Oy HIFK-Hockey Ab.

Ankkalammen asema

Suomenruotsalaisten asema on siis muuttunut aika monin tavoin 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kun tuossa aiemmin pohdiskelin yhtenäiskulttuuria, voisin jatkaa väittämällä, että sellainen tänne saatiin, mutta vasta 1990-luvulla. Moderni maailma ei siis pirstoutunut, vaan päinvastoin, nyt vasta koko väestöllä oli kuta kuinkin yhtenäiset arvot. Ne arvot ovat sitten liberaalimmat kuin ennen vanhaan, ainakin sikäli, että niihin mahtuu paljon enemmän diversiteettiä. Se on kai sitä, mitä jotkut pitivät joskus sirpaloitumisena, mutta eikös se sovi pikemminkin sosiologian klassikoiden kuvauksiin modernisaatiosta? Olikos se nyt orgaaninen solidaarisuus sitä, jossa kaikkien ei tarvitse pukeutua samalla tavalla, vaan yhteisyys tulee abstraktimmista asioista?

Iso osa ankkalammen ongelmista ei suinkaan ole johtunut ankoista itsestään, vaan siitä ympärillä räpättävästä sorsalaumasta, meistä suomenkielisistä suomalaisista. Meinander kertoo, miten Pasi Saukkonen tutki suomenkielisten asenteita. Tulokset ovat aika karua luettavaa. Ne, jotka suhtautuivat kielteisesti suomenruotsalaisuuteen, kokivat sen vieraana Suomelle ja suomalaisuudelle siksi, että suomalaisuus merkitsi heille suomenkielisyyttä. Toinen, mielestäni vielä huonompi syy oli historia, vastaajat perustelivat ruotsalaisvastaisuuttaan menneiden aikojen kielisorrolla. Vasta kolmantena tulivat sitten käytännöllisemmät syyt, muiden kielien suurempi hyöty. Ongelma ei siis olekaan suomenruotsalaisuus, vaan suomalaisuuden kuva. Kuvaan kuuluu suomen kieli ja historiakuvaan taistelu ruotsin kieltä vastaan. Se, että se taistelu voitettiin ainakin sata vuotta sitten, ei vaikuta asiaan, ja se, että suomenruotsalaisia ei syrjitä eikä sorreta, tuntuu joskus olevan pikemminkin epäkohta kuin hyvä asia. Vai onko se meiltä pois, jos ruotsinkieliset saavat hoitaa omia asioitaan omalla kielellään? Ei se niin kallistakaan ole.

Suomenruotsalaisille vähemmistöasema?

Kun suomenruotsalaisuuden asemasta on kuitenkin niin paljon hälinää sekä ankkalammessa että sorsalaumassa, on joskus esitetty heidän asemansa muuttamista. RKP:n entinen puheenjohtaja Pär Stenbäck esitti 1980-luvun lopulla radikaalin idean: mitäpä jos suomenruotsalaiset hyväksyisivät vähemmistöasemansa ja lakkaisivat kuvittelemasta olevansa suomenkielisten kanssa tasavertainen ryhmä? Kun Euroopan vähemmistökansoille syntyi kansainvälisten sopimusten myötä laillista suojaakin, ei suomenruotsalaisten asema siitä heikkenisi, arveli Stenbäck. Stenbäckin ajatus sai kovasti ristiriitaisen vastaanoton. Toisaalla taas korostettiin suomenruotsalaisuuden alueellista pohjaa, vahvempaa ankkuroitumista ruotsinkielisiin alueisiin. Toisaalla taas korostettiin sitä, että suomenruotsalaiset eivät ole vähemmistö, eivätkä etninen ryhmä, vaan ainoastaan kieliryhmä kaksikielisessä Suomen tasavallassa.

Omasta puolestani en pidä tuota Stenbäckin ajatusta ollenkaan huonona ideana, mikäli sillä turvataan ruotsinkielisten palvelut ja ennen kaikkea suomenruotsalaisuuden säilyminen. Toinen ajatus, joka on aina silloin tällöin putkahtanut ilmoille, koskee pakkoruotsia. Mitäpä jos se olisi peruskouluissa pakollista vain kaksikielisissä maakunnissa? Itse ymmärrän hyvin, että jossain kokonaan suomenkielisillä alueilla lasten ja nuorten on hyvin vaikeata ymmärtää ruotsin kielen tarpeellisuutta, samoin kuin niiden aikuistenkin, jotka onnistuvat pysymään kotiseudullaan ja tekevät käytännöllisempiä töitä. Sen sijaan en helsinkiläisenä ymmärrä, miten täällä Stadissa kukaan voisi elää ilman edes auttavaa ruotsin kielen taitoa, puhumattakaan sitten noista ruotsalaisenemmistöisistä alueista. Toiseksi en pidä myöskään kovin onnistuneena ajatusta lukion ruotsin vapaaehtoisuudesta. Kai nyt suomalaisen ylioppilaan sivistykseen ruotsintaito kuuluu?

Meinander ei sano asioita näin suoraan, mutta hieman tuohon suuntaan hän lukijaa kuljettaa. Minä olen tosin tällaisia miettinyt jo ennenkin, joten joku muu saattaa lukea Meinanderiaan toisin. Meinanderin kirja on kaiken kaikkiaan erinomainen itsenäisen Suomen ruotsalaisuuden historia, myös niiltä osin, joista en ole tässä kertonut. Ruotsinsuomalaisiakin hän kuvaa ja Ahvenanmaata tavallista tarkemmin, joten kirja on varsin kattava.

Yhtä Meinanderin piirrettä silti hieman kritisoisin, suomenruotsalaisen tyypillistä varovaisuutta sanakäänteissään. On aika varmasti sen edellä mainitsemani sorsalauman syytä, että suomenruotsalaisten on käytännössä mahdotonta ilmaista puolustavansa omaa suomenruotsalaisuuttaan. Eihän sitä voi ymmärtää ilman enemmistöväestön jukuripäisen sitkeitä, syvälle junttaantuneita ennakkoluuloja. Tätä ihmettelin esimerkiksi takavuosina, kun Siuntiota yritettiin liittää Lohjaan ja siinä yhteydessä ruotsinkielisiä syytettiin kielipolitiikasta. Mikäs syytös se oli? Kaipa nyt kielivähemmistö saa vastustaa uudistushanketta, joka tekisi heistä vielä pienemmän vähemmistön? Eikös silloin juuri tarvita kielipolitiikkaa? Hieman samaan tapaan Meinanderkin selittää jossain vaiheessa, että suomenruotsalaisten kiintymyksellä kieleensä ei ole niinkään ideologisia syitä, vaan ihan vain hyötynäkökohtia he ajattelevat. Hetkinen, eivätkös ne utilitaariset syyt ole huonompia kuin ”ideologiset”? Vai mitäköhän mahtaisivat maanmieheni miettiä, jos sanoisin rakastavani suomenkieltä ihan vain siksi, että siitä on hyötyä?

Oli miten oli, Meinander on tehnyt hyvää työtä. Viime vuosikymmeninä suomenruotsalaisuus on tosiaan päässyt entistä enemmän esille ja saanut yhä suurempaa ymmärtämystä ja sympatiaa osakseen. Toisaalta ruotsalaisvastainen kiihkoilu lisääntyi sekin aikansa, kunnes se aivan viime vuosina jäi muihin ryhmiin kohdistuvan rasismin varjoon. Suvaitsevaisuus ruotsinkielisiä kohtaan on siis tullut näkyvämmäksi sitä mukaa kun yhtenäiskulttuurin on väitetty hajonneen. Tosiaan, tuolta kannalta katsoen yhtenäiskulttuuri on tosiaan kadonnut ja kyllä, joidenkin maailma on pirstoutunut. Mutta minä ainakaan en halua palata siihen maailmaan, jossa hurreista sai puhua vain kateudesta vihreänä. Se oli se sama maailma, jossa homoja ja neekereitä sai piestä, ryssiä ja mustalaisia syrjiä ja naisia piti ainakin väheksyä. Tämä nykyinen maailma, jossa suomenruotsalaisetkin saavat olla oma ryhmänsä, on paljon parempi.