Kun ensimmäinen suomalainen ryijykirja ilmestyi miltei 100 vuotta sitten, se oli kansallinen tapahtuma. U.T.Sireliuksen Suomen ryijyt – Tekstiilihistoriallinen tutkimus (1924) oli suuri ponnistus, jota tuki Suomen näkyvin kulttuurieliitti galleristi Ivar Hörhammerista Akseli Gallen-Kallelaan ja C. G. Mannerheimiin. Sireliuksen kirjan jälkeen ryijyt saivat olla rauhassa miltei 50 vuotta. Ehkä näkyvimmät kirjat tämän jälkeen ovat olleet Riitta Pylkkäsen tutkimus Ryijyperinteitä 1500- ja 1600-luvulta (1967)  ja Annikki Toikka-Karvosen Ryijy-kirja (1971). Ilmassa tuntuu olevan uudenlaista kaipuuta suomalaisista juurista ammentamiseen, sillä tämän vuoden ympärillä on julkaistu sattumalta kolme ryijyjä käsittelevää kirjaa ja järjestetty ainakin kaksi laajaa ryijy-näyttelyä.

Suomen kansallismuseon kansatieteellisten kokoelmien tutkijana ja intendenttinä tunnettu Pirkko Sihvo on kirjoittanut perusteellisen päivityksen edellä mainittuihin ryijy-tutkimuksiin. Hänen aineistonaan ovat olleet Suomen kansallismuseon, mutta myös useiden muiden museoiden, keräilijöiden ja yksityishenkilöiden kokoelmat. Rakas ryijy – Suomalaiset ryijyt -kirjassa hän esittelee lähes 500 ryijyä pitäytyen ajassa ennen vuotta 1900. Sihvo aloittaa ryijyjen tarinan 1400-luvulta, jolloin Suomen linnoissa tiedetään käytetyn ryijyjä makuupeittona. Hän ryhmittää ryijyjä paikkakuntien ja läänien, yksittäisten motiivien, pappiloiden ja sukujen mukaan.

Sihvon kirjan kanssa samoihin aikoihin ilmestyi siis myös kaksi muuta ryijykirjaa. Tuomas Sopasen ja Leena Wilbergin (2008) Ryijy elää – Suomalaisia ryijyjä 1778 – 2008. Kirja perustuu Sopasen omaan ryijykokoelmaan, joka käsittää enimmäkseen ennen vuotta 1900 tehtyjä ryijyjä. Osa hänen kokoelmastaan on ollut esillä Varkaudessa ja Helsingissä. Leena Svinhufvud on tarttunut väitöskirjassaan tekstiilitaiteilijoiden suunnittelemiin ryijyihin ja toimintaan aikana, jolloin tekstiilitaide eli Suomessa suurta nousukauttaan. Moderneja ryijyjä, metritavaraa ja käsityötä – Tekstiilitaide ja nykyaikaistuva taideteollisuus Suomessa maailmansotien välisenä aikana (2009) on Svinhufvudin kontribuutio 2000-luvun ryijykirjallisuuteen. En siis voi olla tarkastelematta Sihvon kirjaa osana yllättävää ryijykirjojen ”virtaa”.

Antoisinta luettavaa Sihvon kirjassa on hänen paneutumisensa mallien alkuperään. Ryijyihin on aikanaan haettu inspiraatioita mallikirjoista ja merkkausliinoista, joita hän esittelee erittäin perusteellisesti. Jopa rokokoosilkit ja damastikankaiden kukkakuviot ovat olleet 1700-luvun kutojien malleina. Sihvo tuo myös osuvasti esille sitä rakkautta, jota ryijyihin on liitetty kun kutojana on ollut äiti tai vaimo, ja kun kuvioiden symboliikka kertoo joko suoraan tai epäsuorasti elämän merkittävistä käänteistä.  Esimerkiksi Aleksis Kivi halusi takaisin äitinsä kutoman ryijyn, kun suunnitteilla oli huutokauppa Kiven isän kuoltua. ”Katso ettei se rakas ryijy, jonka keskellä löytyy mamma vainaamme nimi, joudu vieraille”, kirjoitti Aleksis Kivi 26.4.1866 Siuntiosta veljelleen Emanuelille.

Sihvon kirja on tuhti paketti ryijytietoa ja kertoo ryijyihin liittyvistä henkilöistä ja tapahtumista 1700- ja 1800-luvun Suomessa. Osittain nämä tekstikohdat tuntuvat luettelomaisilta, mutta kiinnostanevat varmasti monia lukijoita. Sen sijaan jäin kaipaamaan Sihvon omaa pohdintaa ja perusteluja valinnoilleen. Teksti on toteavaa, vaikka onkin erittäin asiantuntevaa ja luottamusta herättävää. Juuri siksi olisinkin mielelläni lukenut perehtynyttä kommentointia ja syy-seuraus ajattelua. Sirelius ja Toikka-Karvonen tekivät sitä sujuvasti ja Svinhufvud erityisen kiinnostavasti. Sopasen kirja taas tuo ryijykimaraan aivan uudenlaisen näkökulman, henkilökohtaisen. On riemastuttavaa lukea perusteluja siitä, miksi jokin ryijy kiinnostaa ja ryijyt yleisesti niin paljon, että niiden katselemisesta, tutkimisesta ja keräilystä tulee intohimo. Tässä katsannossa Sihvo häivyttää itsensä kokonaan pois. Samalla jää väistämättä jotakin viisaan tutkijan elämän mittaisesta ryijytietämyksestä näkymättömiin.

Kirjan runsas värikuvitus ansaitsee erityismaininnan. Kuvat selventävät jaottelua ja ilmentävät niitä eroja ja yhtäläisyyksiä, joita näissä lukuisissa ryijyissä on. Edestä suoraan otettu kuva on perusteltu, kun halutaan esittää ryijyn kompositio kokonaisuudessaan. Jokainen, joka on ryijyä joskus käsissään pidellyt tai jopa kutonut, tietää kuitenkin, että mm. lankojen väri, kiilto ja pehmeys, nukan pituus ja solmimistapa sisältävät sitä kutojan kosketusaistia ja ajattelua, joka lataa ryijyyn ominaisuuksia, joita vain tekstiilillä voi olla. Siksi edes muutama lähikuva olisi tuonut ryijyt (kirjaimellisestikin) lähemmäksi lukijaa ja ilmentänyt niiden kosketeltavuutta ja materiaalista erikoisuutta. Juuri näistä syistä Sopasen kirjan kuvavalinnat ovat mitä mehevämpiä ja kiinnostavampia.

Voimmekin jäädä miettimään, miten kansallisaarteistamme tulevaisuudessa pitäisi kirjoittaa. Monipuolinen tutkimus ja kirjoittelu haarukoi ja valottaa aina eri asioita. Tämän hetken ryijykirjatarjonnasta valitsisin kuitenkin – kaikki. Vaikka ne osittain käsittelevät samoja asioita, on niiden esitystapa ja motiivi erilainen. Svinhufvudin kirjan painottuessa jo tekstiilitaiteilijoiden suunnittelemiin ryijyihin, täytynee pitää mielessä, että kattava tutkimus moderneista taideryijyistämme on edelleen tekemättä. Sihvon ryijykirja on jämäkkä hakuteos tutkijoille, keräilijöille ja ryijyjen perijöille. Hyvä valinta.