"Ryssänä" Suomessa

"RYSSÄNÄ" SUOMESSA Pekka Nevalainen: Viskoi kuin Luoja kerjäläistä. Venäjän pakolaiset Suomessa 1917-1939. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Hämeenlinna 1999, 404 s.

Nevalainen, Pekka: Viskoi kuin Luoja kerjäläistä. Venäjän pakolaiset Suomessa 1917-1939. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999. 404 sivua. ISBN 951-746-093-7.

"RYSSÄNÄ" SUOMESSA

Pekka Nevalainen: Viskoi kuin Luoja kerjäläistä. Venäjän pakolaiset Suomessa 1917-1939. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Hämeenlinna 1999, 404 s.

Muuttoliike Venäjältä Suomeen on ollut lehtikirjoittelun ja väittelyjen aiheena 1990-luvun alusta alkaen, jolloin ns. paluumuutto käynnistyi. Tällöinhän myös koko länteen suuntautuvan venäläisen emigraation luonne muuttui ratkaisevasti. Aikaisemmin Venäjältä/Neuvostoliitosta siirryttiin muihin maihin lähinnä pakenemalla, poliittisista syistä tai verrattain harvoin avioliiton tms. syyn kautta. Uudessa muuttoliikkeessä kysymys on ollut Neuvostoliiton hajoamiseen (1991) liittyvästä tapahtumaketjusta, johon ovat vaikuttaneet monet syyt – todellinen "muuttovapaus", etniset ja taloudelliset tekijät jne

Uusin muuttoaalto länteen on ollut mittasuhteiltaan samaa luokkaa kuin Lokakuun vallankumousta (1917) seurannut pakolaisvyöry. Vallankumous, josta eräät venäläishistorioitsijat käyttävät nykyisin nimitystä "kaappaus" ja sitä seurannut kolmisen vuotta kestänyt verinen kansalaissota sekä ns. punainen terrori aiheuttivat todellisen pakolaisaallon: Venäjältä lähti maanpakoon tai karkotettiin yhteensä pari miljoonaa ihmistä vuosina 1917-1922. Jo pelkästään entisiä valkokaartilaisia pakeni Krimin kautta syksyllä 1920 reilut 200 000 kun kenraali Wrangel kärsi ratkaisevan tappion puna-armeijalle etelän rintamalla. Wrangelin valkoarmeijahan majaili sitten osittain Balkanilla vielä vuosikausia – valmiina iskemään uudestaan Venäjän tilanteen muuttuessa.

Mutta bolshevikit pysyivät vallassa. Heistä, entisistä tsaarinvallan uhreista ja maanpakolaisista, tuli 1920-luvun alussa maan todellisia hallitsijoita – kansankomissaareja ja tovereita, mutta myös maastakarkoittajia ja tuomareita. Sittemmin vallankumous söi omatkin lapsensa ja ajoi maanpakoonVenäjän kulttuurieliitin, intelligentsijan. Esim. vuonna 1922 ns. "filosofien laiva" kuskasi satamäärin kulttuuriväkeä (bolshevikkivallan kannalta "hyödyttömiä" historioitsijoita, filosofeja ja muita tiedemiehiä) "vapaaehtoiseen maanpakoon". Tämä johti toisaalta siihen, että monissa eurooppalaisissa suurkaupungeissa, esim. Berliinissä ja Pariisissa, syntyi 1920-luvulla vaikutusvaltaisia venäläisiä yhteisöjä, jotka näkyivät ja kuuluivat niin tiede- kuin taidepiireissä.

Muutto Venäjältä Suomeen vuoden 1917 jälkeen

Vaikka Suomi on ollut paljolti sivussa Venäjän muuttoaalloilta, vallankumousta seurannut sekasortovaikutti meilläkin. Enimmillään maassamme oleili vuoden 1922 paikkeilla suunnilleen 30 000 Neuvosto-Venäjän alueelta tullutta pakolaista. Heistä noin puolet, 15 000 oli venäläisiä, toinen puoli inkeriläisiä ja itäkarjalaisia. Huomattava osa heistä palasi myöhemmin Venäjälle tai siirtyi Ruotsiin, Keski-Eurooppaan ja Amerikkaan. Tähän asti suurin Suomeen kerralla koskaan siirtynyt yksittäinen venäläispakolaisten ryhmä olivat ns. Kronstadtin pakolaiset – 6500 venäläisupseeria ja matruusia – jotka pakenivat hävityn kapinan jälkeen Suomeen maaliskuussa 1921. Heistäkin suurin osa palasi pian takaisin Neuvosto-Venäjälle.

I ja II maailmansodan välinen sisä- ja ulkopoliittinen ilmasto Suomessa ei juuri suosinut venäläisyyttä, joka samastettiin bolshevismiin. Eräät tutkijat katsovat mm. ryssävihan juurtuneen Suomeen nimenomaan 1920- ja 1930-luvulla. Sotien välisen ajan inkeriläisiä, itäkarjalaisia ja venäläisiä Suomessa on tutkinut mm. joensuulainen historioitsija Pekka Nevalainen. Hänen tuore kirjansa on nimeltään "Viskoi kuin Luoja kerjäläistä. Venäjän pakolaiset Suomessa 1917-1939" . Siinä Nevalainen käsittelee laajasti vallankumouksen jaloista tulleiden pakolaisten kohtaloita eritellen myös koko ajan selkeästi ne kansalliset ryhmät, joista puhuu: venäläiset ja heimopakolaiset.

Nevalaisen tutkimus on moniulotteinen ja perusteellinen, kirjan arkisto- ja lähdemateriaali mittava. "Viskoi kuin Luoja kerjäläistä" on myös mielenkiintoinen matka tuntemattomaan "monikulttuuriseen" Suomeen. Tekijä käsittelee seikkaperäisesti Venäjältä tulleiden pakolaisten selviytymistarinoita, harrastus- ja kulttuuritoimintaa. Näin lukijalle avautuu kokonaan uusi outo maailma suomalaisesta "ryssän toiseudesta", jossa eläminen ei ollut sotien välisessä Suomessa mitenkään kadehdittavaa, varsinkaan 1930-luvulle tultaessa. Nevalainen on asettanut tehtäväkseen selvittää ihmiskohtaloita numeroiden takaa: keitä Venäjän pakolaiset olivat, miten he onnistuivat asettumaan uuteen maahan, miten heidät otettiin vastaan, mitä työtä he tekivät ja millaisia yhdistyksiä he esim. perustivat jne. Tutkimus on tämän aihepiirin kiistämätön perusteos, jonka soisi päätyvän paitsi laajalle lukijajoukolle myös Suomen nykyisestä ulkomaalaispolitiikasta vastaavien virkamiesten käsikirjastoon. Ehkäpä historiasta voi jotakin oppia (?), venäläiskysymyshän on taas mitä ajankohtaisin.

Uusi muuttoaalto: paluumuuttajat

Pekka Nevalaisen tutkimus "Viskoi kuin Luoja kerjäläistä" ei puutu enää sodanjälkeisiin muuttoaaltoihin. 1980-luvun lopullahan Suomen venäjänkielinen väestö oli vain muutaman tuhannen luokkaa – kunnes se sitten 1990-luvulla nopeassa tahdissa kaksin- ja kolminkertaistui. Tämä muuttoaalto Suomeen on ollut osin keinotekoinen, paradoksaalisesti "Suomen itsensä aiheuttama". 1990-luvun alussa entisen Neuvostoliiton alueella asuville inkerinsuomalaisille myönnettiin nimittäin ns. paluumuuttajan status presidentti Mauno Koiviston aloitteesta, kuuluisan TV-esiintymisen seurauksena. Ilman tätä oma-aloitteellisuutta Suomen venäläisyhteisö olisi todennäköisesti huomattavasti nykyistä pienempi. Toisaalta kyse oli Suomen valtion kannalta sen historiallisen vääryyden oikaisemisesta, jonka kohteeksi inkeriläiset olivat vuosisatojen saatossa joutuneet.

2000-luvulle siirryttäessä Suomeen on sitten syntynytkin aivan uusi kategoria venäjänkielisiä emigrantteja – paluumuuttajat. Tästä emigranttiryhmästä Suomessa asuvat venäläiset käyttävät itse usein foneettisesti "paluumuuttaja"-termiä lähellä olevaa venäjänkielistä sanaa "balamut". Se tarkoittaa suomeksi lähinnä "kansankiihottajaa" tai "harhaanjohtajaa"… Kuvaava itseironinen ilmaus, joka osoittaa kuinka hyvin venäläisyhteisö on selvillä itseensä kohdistuvasta ympäristön ennakkoluuloisuudesta.

Entisen Neuvostoliiton alueelta tulleita paluumuuttajia on noin viidennes kaikista Suomessa tällä hetkellä asuvista ulkomaalaisista ( 20 000 / 100000). Ulkomaalaisten lisääntyvä maahanmuutto on ollut monien keskustelujen aihe täkäläisessä mediassa. Mutta kun tutkittua tietoa ei liiemmin ole saatavilla, kysellään helposti: kuinka ihmeessä on käynyt niin, että Suomeenkin on alkanut virrata iso joukko venäjää äidinkielenään puhuvia. Keitä tänne paluumuuttaja-statuksella oikein tulee? Onko tämä muuttoaalto jonkin virhepäätelmän seuraus?.

Suomi tulee tutkimuksen jälkijunassa, koska täällä ulkomaalaiset ovat määrällisesti vasta viime vuosikymmenten tuoma "lisärasite" talouslaman ja suurtyöttömyyden runtelemalle maalle. Kansalaiskeskustelua oikeastaan vasta viritellään – ja mahdollisesti juuri siksi myös Joensuun kaduilla ongelmia on ratkottu nyrkiniskuin ja potkuin. Pahimmassa tapauksessa tietämättömyys luo maaperää "itävallan mallille" – haiderismille. Tässä yhteydessä onkin hyvä muistaa, että meiltä Suomesta on muuttanut pysyvästi ulkomaille 1900-luvulla yli miljoona ihmistä, esim. Ruotsiin, Australiaan ja Amerikkaan. Suurimman osan heistä voisi luokitella nykykäsitteistöllä vaikkapa ns. elintasopakolaisiksi, työn t. paremman ansion perässä muuttajiksi. Tällä termillähän me nykyisin leimaamme monet Suomeen hakeutuvat. Ja juuri maastamme poismuuttaneiden virtaan suhteutettuna Suomen oma ulkomaalaisväestö on aivan marginaalinen. Emme ole ainoastaan lottovoittajia täällä pohjantähden alla, vaan myös poismuuttaja-kansaa…

Kun paluumuutto käynnistyi 1990-luvun ensi vuosina, Suomessa oletettiin varsin yleisesti, että entisestä Neuvostoliitosta tänne saapuu kohtalaisesti suomea puhuvia inkeriläisperheitä, jotka sopeutuvat täkäläiseen elämänmuotoon vaivatta. Tällaiset odotukset olivat aivan perusteettomia. Inkeriläiset olivat sukujuuristaan ja luterilaisesta uskonnostaan huolimatta venäläistyneet tai neuvostolaistuneet varsin pitkälle. Myös seka-avioliitot olivat yleistyneet ja oma kieli jäänyt taka-alalle . Näiden tosiasioiden selville saaminen ei olisi ollut kovin iso tutkimusurakka. Silloin Suomessa olisi ehkä osattu varautua paremmin siihen, että
a) paluumuuttaja-statuksen saaneen keski-ikäisen ja sitä nuoremman inkeriläisen äidinkieli on lähes poikkeuksetta venäjä,
b) paluumuuttaja tuo hyvin usein mukanaan venäläisen aviopuolisonsa ja venäläistyneet lapsensa, ehkä myös vanhempansa,
c) paluumuuttajan (ja perheen) "kotouttaminen" (=integroimista tarkoittava pehmeämpi nykytermi) – asuttaminen, kouluttaminen ja työllistäminen – vaatii erityistoimenpiteitä

Venäjältä, entisen Neuvostoliiton alueelta, on viime vuosina lähdetty länteen epäilemättä suurimmaksi osaksi "köyhyysloukun" kautta paremman elintason toivossa. Myös joihinkin etnisiin ryhmiin kohdistuneet sortotoimet ovat vauhdittanet muuttoa. Vaikka venäjää puhuvien uusien emigranttien määrä on nyt länsimaissa samaa luokkaa kuin vuoden 1917 jälkeen, parisen miljoonaa, Suomi on välttynyt varsinaiselta muuttoaallolta. Miksiköhän?

Tässä uudessakaan tilanteessa kysymys ei ole lopultakaan siitä, että kaikki emigrantit olisivat uhreja tai mallikelpoisia ja lainkuuliaisia ihmisiä. Muuttoaaltoihin liittyy aina paljon kielteisiä ilmiöitä, rikollisuutta ja monenlaista ihmiskauppaakin. Myös maahanmuuttajien teot puhuvat puolestaan ja suomalainen media kyllä tiedottaa ylenpalttisesti ulkomaalaisten osallisuudesta kaikkeen kielteiseen toimintaan. Ulkomaalaisiin suhtautumiselle luodaan tätä kautta selkeä negatiivinen ennakkoasenne, vaikka esim. virallinen statistiikka kertoisi toisenlaisia, myönteisiäkin faktoja. Objektiivisempaa tietoa tuottaisi myös perusteellisempi tutkimus. Jos sitä olisi, ei tarvitsisi "luulla" tai vaieta niin monista asioista. Valitettava tosiasiahan on, että ne ulkomaalaisryhmät, joihin esim. suomalaiset nuoret tutkimustenkin mukaan suhtautuvat kaikista kielteisimmin, olivat vuoden 2000 alussa somalit ja – taas kerran – venäläiset. Heitä "luoja yhä viskoo kuin kerjäläistä" – Pekka Nevalaisen oivalliseen tutkimukseen palatakseni…

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *