Mitä saagat ovat – totta vai tarua? Tällä retorisella kysymyksellä avaavat Sirpa Aalto ja Kirsi Kanerva, kaksi saagoihin erikoistunutta tutkijaa, teoksensa Johdatus saagakirjallisuuteen. Kirjoittajat itse esittelevät teosta sanoen sen tuovan esille saagakirjallisuuden syntyhistoriaa, kehitystä ja käyttöä sekä valottavan eri saagalajien erityispiirteitä ja niiden suhdetta toisaalta suulliseen kertomusperinteeseen, toisaalta taas eurooppalaiseen kirjallisuuteen.

He määrittelevät saagakirjallisuuden käsittelyä laajemmaksi tavoitteekseen luoda katsauksen siihen keskiaikaiseen kontekstiin, jossa saagat ovat syntyneet, kehittyneet ja vaikuttaneet. Tämä tarkoittaa, että he haluavat saagojen kautta avata kuvan keskiajan Islannin ja Norjan historiasta.

Aalto ja Kanerva määrittelevät selkeästi oman näkökulmansa ja tutkimusfilosofiansa suhteessa käyttämiinsä saagalähteisiin:

”Saagojen tarkastelu kirjallisuutena mahdollistaa sen, että ne voidaan huomioida autonomisina eli itsenäisinä teoksina. Teos nähdään tällöin kokonaisuutena, eikä sitä alisteta vaatimuksille totuudenmukaisuudesta. Teosta ei määritetä suhteessa reaalimaailmaan. Sen sijaan teoksen teksti toimii niiden edellytysten mukaisesti, joka sen oma, itsensä synnyttämä sisäinen maailma tarjoaa. Saagojen teoksellisuuden ja autonomisuuden tunnustamisen myötä jaottelu faktan ja fiktion välillä muuttuu epäolennaiseksi. Historioitsijalle saagat ovat menneisyydestä säilynyt merkki. … tällöin ei etsitä historiallisia faktoja eikä teksteissä esitettyjen väitteiden totuusarvoa ole tarvetta määrittää. Sen sijaan, että keskityttäisiin teoksen totuusarvoon, keskitytään sen ideologiseen sisältöön, kuten: mikä on sen sanoma.” (s. 37)

Toisin sanoen, vaikka saagakirjallisuudessa on elementtejä, joita modernista näkökulmasta katsottuna pidetään yliluonnollisina ja mahdollisesti fiktiivisinä, saagojen arvoa historiantutkimukselle ei voi kiistää. Saagat voivat historioitsijan herkällä luennalla paljastaa kirjoitusajankohdalle tyypillisiä aatteita ja arvoja ja olla esimerkiksi sosiaalihistorian lähteitä kuvastaen Aallon ja Kanervan sanoin ”sosiaalisia hierarkioita, avioliittokäytäntöjä, naisten roolia, tapoja ja toimintamalleja ja niin edelleen.” (s. 35)

Saagat ja ”Suomen kuninkaat”

Johdatus saagakirjallisuuteen tarjoaa perustietoa saagakirjallisuudesta ja sen eri lajeista. Aalto ja Kanerva kuljettavat lukijaa asiantuntevasti eri saagagenrestä toiseen. He taustoittavat jokaista saagalajityyppiä ja tarjoavat valikoiduista saagaesimerkeistä syvempää tietoa. He ottavat myös kiihkottomasti kantaa erilaisissa verkkoyhteisöissä kuumana käyvään keskusteluun väitetyistä Suomen muinaisista kuninkaista. Erinomaisella asiantuntemuksellaan Aalto ja Kanerva selkeästi näyttävät millaisiin virhetulkintoihin käsitys muinaisista kuninkaista perustuu. (s. 39)

Teos on rakennettu saagojen lajityyppien, ja niiden sisällä myös erilaisten saagoissa ilmenevien teemojen, varaan. Ratkaisu on teokselle, joka tarjoaa tietoa nimenomaan saagakirjallisuudesta, eikä islantilaisesta kulttuurihistoriasta, luonteva. Tosin tämä ratkaisu vaatii lukijalta melko paljon joko keskittymiskykyä tai aikaisempaa tietoa keskiajan Islannista, jotta saagojen monipuolisina teoksessa näyttäytyvät yhteiskuntasuhteet avautuvat täysin.

Itse saagojen maailma tuodaan lähelle lukijaa runsailla sitaateilla. Sitaatit on esitetty aina ensin alkuperäiskielellä ja sitä seuraa suomennos. Ratkaisu on erinomainen; saagat saavat äänen ja niiden ääni avautuu myös sellaisille lukijoille, jotka eivät hallitse muinaisia saagakieliä tai niille, jotka kieliä vielä harjoittelevat. Sitaatit yhtäältä elävöittävät ja konkretisoivat mennyttä maailmaa ja toisaalta tuovat väriä myös muuten tieteelliseen vähäeleiseen tekstiin.

Teema, joka jää Aallon ja Kanervan teoksessa harmittavan vähälle käsittelylle, ovat saagoja sisältävät keskiaikaiset käsikirjoitukset. Tärkeimpiä käsikirjoituksia on kyllä pyritty esittelemään mutta esittelytapa on toisinaan siinä määrin epämääräinen, että lukija ei saa täysin selkeää kuvaa esimerkiksi käsikirjoituksen koko laajuudesta ja sen sisältämästä materiaalista suhteessa yksittäiseen saagaan. Käsikirjoitusaineiston syvempi käsittely olisi ollut monessa kohtaa perusteltua. Samoin latinankielisiä esikuvia, tai ylipäätään yhteyksiä latinankieliseen kirjallisuuteen, olisi ollut aiheellista käsitellä laajemmin.

Teoksen ehdottomiin ansioihin kuuluu teoksen huolellinen viimeistely. Lasken viimeistelyn kattavan asiasanojen sekä henkilö- ja paikannimien hakemiston, jotka helpottavat suuresti kirja käyttöä. Samoin viimeistelyyn kuuluu kirjallisuusluettelo, josta käyvät ilmi kaikki teoksessa käytetyt saagalähteet ja niiden editiot, sekä aivan erityinen apuväline monille saagoista kiinnostuneille tai niitä opetuskäytössä hyödyntäville: saagojen käännökset, myös suomeksi.

Selkeä, helppolukuinen ja yhtenäinen

Kaiken kaikkiaan teos on käsikirjamainen johdatus islantilaisista saagoista. Sellaisena se on tarpeellinen ja toivottavasti se löytää tiensä esimerkiksi akateemiseen opetuskäyttöön sekä keskiajasta inspiraatiota ammentavien harrastajien lukulistoille. Kirjoittajat tuntevat aihepiirinsä erinomaisesti ja ovat onnistuneet yhdessä luomaan selkeän, helppolukuisen ja yhtenäisen teoksen.

Erityisen kiitoksen ansaitsee myös kustantaja, Societas Historica Finlandiae Septentrionalis. (Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys) Se on tarjonnut julkaisukanavan akateemiseen tutkimustyöhön perustuvalle teokselle, joka olisi myyntivoittojen toivossa voitu myös alistaa vahvalle popularisoinnille esimerkiksi analyysiä, muinaisislanninkielisiä sitaatteja ja lähdeviitteitä voimakkaasti karsimalla. Nykyisessä muodossaan Johdatus saagakirjallisuuteen tulee olemaan aikaa kestävä perusreferenssiteos suomalaisessa saagatutkimuksessa.