Museoviraston johdolla ja Suomen Akatemian tuella vuonna 2000 käynnistynyt Sääksmäen Rapolan alueen tutkimusprojekti on päättynyt. Hankkeeseen on sisältynyt 13 osiota, joista Anneli Jussilan tutkimus “Sääksmäen kolme maisemaa Valkeakoskella” on yksi.

Sääksmäen maisema on ennen kaikkea maatalousmaisema, jossa on runsaasti merkkejä pitkään jatkuneesta maataloudesta, sen parissa tehdystä työstä ja elämänpiiristä. Kuten Jussila toteaa, maiseman keskeinen elementti on pelto, joka edustaa maisemassa jatkuvuutta. Peltoja on viljelty vuosisadasta toiseen ja pellolla on konkreettinen yhteys ihmisten arkeen, työntekoon ja hengissä pysymiseen. Sääksmäen maisemaan kuuluvat olennaisena osana 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa syntyneet huvilamiljööt, joita taitelijat rakennuttivat tai hankkivat itselleen. Sääksmäellä on ollut huvila mm. Emil Wikströmillä, Hjalmar Munsterhjelmin perheellä ja Joel Lehtosella. Sääksmäen kohdalla voi puhua myös esihistoriallisesta maisemasta ja muinaismaisemasta. Rapolan harjulla sijaitsee muinaislinna, harjun tuntumassa on keskiaikainen kylä ja kaksi keskiaikaista kivikirkkoa.

Alue on myös yksi ympäristöministeriön vuonna 1993 valitsemasta 27:stä kansallismaisemasta. Sääksmäki on siis poikkeuksellisen monipuolinen ja -kerroksinen alue, jolla on monia erityspiirteitä ja näin ollen varsin kiinnostava ja antoisa tutkimuskohde maisemantutkimukselle.

Jussilan tutkimus jakaantuu kolmeen maisemaa erilaisesta näkökulmasta tarkastelevaan osaan: agraarimaisemaan, elämysmaisemaan ja muinaismaisemaan. Työn pääpaino on, ainakin sivumäärien perusteella, selvästi agraarimaisemassa. Johdannossa Jussila esittelee erilaisia maisemakäsitteitä ja niiden määrittelyjä sekä työnsä metodologisia lähtökohtia. Johdanto on hieman sekavasti jäsennelty ja kirjoitettu. Esimerkiksi sivuilla 9-13 kappaleessa “Maisema, muinaismaisema, kulttuurimaisema, kansallismaisema, ympäristö – käsitteiden määrittelyä ja metodologisia lähtökohtia” ei oikeastaan käsitellä metodologisia lähtökohtia, mutta ilmoitetaan, että työssä pyritään “tarkastelemaan ihmisen suhdetta luontoon ja sen näkymistä maiseman muotoutumisessa”.

Lukijalle tutkimusongelman hahmottaminen on hieman vaikeaa, koska sitä määritellään useassa paikassa niin johdannossa kuin myöhemminkin työssä. Vastaavasti kappaleessa “Miten tutkia Sääksmäen maisemaa – työn kysymyksenasettelu, jäsentely ja tavoitteet” jatketaan maisemantutkimuksen ja maisema-käsitteen pohdintaa. Pohdinta on hyvää ja runsasta, mutta se on vienyt tilaa ja selkeyttä oman tutkimusongelman ja kysymyksenasettelun esittelyltä.

Kolme näkökulmaa maisemaan

Ensimmäiseksi Jussila tutkii Sääksmäen maisemaa “fyysisenä olomuotona – maisema maan ja rakentamisen muotoina: agraarimaisema”. Tässä painotetaan maiseman konkreettisuutta ja kerroksisuutta. Agraarimaisemassa tärkeää ei ole ainoastaan “maisema maan muotoina, vaan myös niihin kätkeytyvä aika ja sen ilmeneminen. Agraarimaiseman avainsanat ovat siis maa mutta myös historia” (kurs. AJ).

Tämä on mielestäni hyvä lähtökohta. Maisema ei ole staattinen tila vaan jatkuvassa muutoksessa oleva prosessi, jossa on enemmän ja vähemmän merkkejä menneiltä ajoilta. Jussila ei kuitenkaan rajaa agraarimaisemaansa pelkästään fyysiseksi ympäristöksi, vaan pyrkii “mahdollisuuksien mukaan antamaan äänen myös subjektille” ts. maisemaa tutkitaan “rakentamisen ja maan ajallisina muotoina, mutta liittäen subjektin näiden muotojen yhteyteen fenomenologisen lähestymistavan kautta mukaan”. Täytyy tunnustaa, että minulle subjektin ääni ja subjektin liittäminen fenomenologisen lähestymistavan kautta agraarimaisemaan jäi työtä lukiessani hieman epäselväksi.

Toiseksi Jussila tarkastelee Sääksmäen maisemaa “mielen sisältöinä: elämysmaisema”, joka perustuu Pauli Tapani Karjalaisen subjektiivinen maisema- käsitteeseen. Elämysmaisemassa “inhimillinen kokemus nousee.. .. tärkeimmäksi tutkimuksen kohteeksi “. Maiseman subjektivisuutta Jussila lähestyy taiteen kautta. Hän tutkii sitä 1800-luvun lopulla tapahtunutta murrosta maiseman käsittämisessä, joka ilmaistiin taiteen ja uudenlaisen arkkitehtuurin kautta. Näin hän etsii “kokemusta maisemasta, samoin kuin sitä suhdetta, joka vallitsee maisemaelämyksen ja taiteellisen esittämisen välillä”.

Konkreettisesti tämä tarkoittaa sitä, että työssä tutkitaan Sääksmäelle 1800-luvun lopulta alkaen syntynyttä huvila-asutusta, huviloiden arkkitehtuuria sekä sijaintia maisemassa. Tässä kohtaa olisin toivonut ehkä vieläkin enemmän pohdintaa siitä, kuinka paljon Sääksmäen kesähuvilat kertovat taiteilijoiden henkilökohtaisesta sielunmaisemasta ja subjektiivisesta maisemankokemuksesta. Mitä päätelmiä voimme tehdä henkilön sielunmaisemasta hänen kesähuvilansa avulla?

Työn kolmas näkökulma on maiseman esittynyt konteksti, jossa tarkastelun kohteena ovat “maiseman merkitysrakenteet yleisemmällä kulttuurisella tasolla”. Subjektiivinen maisema on henkilökohtainen, mutta esittynyt maisema liikkuu “kulttuurin koodistossa, merkkijärjestelmänä”. Sääksmäessä tällainen esittynyt maisema liittyy olennaisesti muinaisuuteen ja Jussila kutsuukin Rapolan esitettyä ja tulkittua maisemaa muinaismaisemaksi.

Maiseman tutkiminen ja analysoiminen monesta eri näkökulmasta on hedelmällinen lähtökohta. Voi myös todeta, että tämänkaltaista tutkimusta ei ole juurikaan tehty. Osoittaa myös kunnioitettavaa rohkeutta tarttua tutkimustehtävään, jossa on perehdyttävä sekä ajallisesti että temaattisesti varsin laajaan alueeseen: esihistoriasta nykypäivään, maatalouden ja maanviljelyn historiasta kulttuurisiin merkityksenantojärjestelmiin, ihmisen luonto-kokemuksiin, arkkitehtuuriin jne. Varmasti yhdessäkin näistä näkökulmista olisi kyllin aineksia itsenäiseen tutkimukseen ja ilman monitieteisen projektin tukea näin laajaa urakkaa ei ehkä kannattaisi yrittääkään.

Agraarimaisema

Agraarimaisema-luvun alussa kerrotaan, että työssä käsitellään “historiallisia elementtejä valittuina aikatasoina, jotka ovat maisema-analyysien pohjalta erotettujen eri ajanjaksojen jälkiä nykymaisemassa”. Pyrkimyksenä on “tavoittaa kunkin aikakauden leima, karaktääri sellaisena kuin se voidaan vielä jäljittää tämänhetkisessä maisemassa” (kurs. AJ) Minulle tämä lähtökohta, ja mitä sillä oikein tarkoitetaan jäi hieman epäselväksi. Tulkitsin tämän niin, että lähtökohtana on nykyisyys, se mitä maisemassa tällä hetkellä näkyy ja maisemaa luetaan siis ikään kuin taaksepäin.

On tietenkin totta, että tarkastelemme menneisyyttä aina nykyisyydestä käsin. Jäin silti miettimään, eikö kunkin aikakauden karaktääri olisi parhaiten tavoitettavissa ko. aikakautta, sen maisemaa tutkimalla, sen sijaan että aikakauden karaktääriä tavoiteltaisiin maiseman nykyisyydestä. Jos taas lähtökohtana on nimenomaisesti maiseman nykyisyys, se mikä on jäljitettävissä nykymaisemasta, niin silloin monet merkittävät vaiheet ja tekijät rajautuvat tutkimuksen ulkopuolelle. Kärjistetty esimerkki: oletetaan, että Sääksmäelle olisi rakennettu 1800-luvulla mahtava puinen kartanorakennus, joka olisi ollut monin tavoin merkittävä paikkakunnalle. Sata vuotta rakentamisen jälkeen rakennus olisi palanut niin täydellisesti, ettei sitä enää voi jäljittää tämän hetkisestä maisemasta. Jussilan valinnan mukaan tämän käsittely ei kuuluisi hänen työhönsä.

Jussila ei kuitenkaan käsittele agraarimaisemaa nykyisyydestä käsin eikä lue sitä taaksepäin eri ajanjaksojen jälkiä nykymaisemasta etsien. Maiseman historiaa käsitellään tavanomaisesti, historiallisesti ja kronologisesti edeten esihistoriasta nykypäivään. Jäin myös kaipaamaan, mitä nämä “valitut aikatasot” oikeastaan ovat ja millä perusteella ne on valittu. Nyt maisemahistorian käsittelystä jää pikkaisen epäsystemaattinen ja satunnainen vaikutelma. Olisin kaivannut hieman enemmän perusteluita ja selityksiä metodologiselle valinnalle ja rajaukselle.

Joka tapauksessa Jussila kuvaa kiinnostavasti Sääksmäen maiseman historiaa ja on löytänyt maisemasta sekä jatkuvuutta että murroksia. Maisemaa esitetään niin että suuret linjat hahmottuvat, mutta kuitenkin riittävän yksityiskohtaisesti. Tarkkaan rajattuun suhteelliseen suppeaan alueeseen perustuvan tutkimuksen voima onkin juuri mahdollisuudessa liikkua ajallisesti laajalla alueella, ja samaan aikaan pitää tarkastelun taso konkreettisessa ja havainnollisessa. Jussila liittää Sääksmäen historian myös valtakunnan tason historiaan ja osoittaa yleisvaltakunnallisen kehityksen vaikutuksia paikallistasolla.

Johdannon mukaan agraarimaisemassa pääpaino on “maiseman muodoissa itsessään” ja agraarimaiseman avainsana on “pelto”. Näin maisemaa käsitelläänkin vielä 1800-luvulle asti, mutta mitä lähemmäksi nykypäivää tullaan, sitä enemmän “agraarimaiseman avainsana pelto” unohtuu matkan varrella ja 1900-luvun suuria muutoksia maataloudessa ja agraarimaisemassa käsitellään turhan suppeasti. Sellaisia merkittäviä tekijöitä kuten esimeriksi tuotantosuunnan muutos viljanviljelystä karjatalouteen, salaojitus, viime vuosikymmenien valtava teknologinen muutos koneistumisineen, keinolannoitteineen ja tilojen erikoistumisineen käsitellään työssä vain ohimennen.

Ehkä tämä ongelma olisi voitu välttää huolellisemmalla johdannon kirjoittamisella ja tuomalla selkeämmin esille, että tarkastelu rajataan asuin- ja talous rakennuksiin, huviloihin, kulkuväyliin yms. Näitä käsitelleessään Jussila onkin omimmillaan ja käsittely on hyvää. Toisaalta jos kerran tutkitaan Sääksmäen maisemaa, ei ole helppo löytää perusteluja, joilla maatalous tuotannollisena toimintana voitaisiin rajata tutkimuksen ulkopuolelle. Maatalous on ollut ja on edelleen keskeinen Sääksmäen maisemaa muuttava ja ylläpitävä toiminta, joka edustaa olennaista jatkuvuutta maisemassa.

Rakennetun agraarimaiseman käsittelykin keskittyy pääasiassa asuinrakennuksiin ja muu maatalouden moninainen rakennuskanta sivuutetaan. Jäin pohtimaan, missä ovat sääksmäkeläisten myllyt, navetat, ladot, aitat, riihet ja monet muut lukuisat rakennukset. Ilmeisesti näiden kohdalla on periaatteena ollut maiseman nykyisyys. Mutta kai edes joistain näistä on vielä jotain jälkiä nykymaisemassakin? Sen sijaan sotien jälkeisen ajan tyyppitalot, 1960-70-lukujen modernismi, vanha pois uuden tieltä -ajattelu, ja näiden vaikutukset rakennuskantaan tuodaan hienosti esille.

Teoksessa on vain yksi kunnollinen kartta, uusi peruskartta etuliepeessä, ja takaliepeessä yksi havainnollinen karttapiirustus. Välillä minulla oli vaikeuksia hahmottaa Sääksmäkeä ja sijoittaa tekstissä esiintyviä paikannimiä oikeisiin paikkoihin. Karttoja ei olisi toivonut ainoastaan lukijaystävällisyyden vuoksi. Maankäytön ja maiseman tutkimuksessa kartat ovat hyödyllinen lähdemateriaali ja tärkeä väline tutkimustuloksia esiteltäessä.

Karttojen jättäminen pois julkaisusta on sikälikin harmillista, että yhdessä Rapola-osahankkeessa nimenomaan kerättiin vanhaa karttamateriaalia ja laadittiin maisemahistoriallinen paikkatietojärjestelmä sekä karttasarjoja maankäytön muutoksista. Sen sijaan valokuvien käyttö työssä ansaitsee kehuja. Tekijä on kerännyt runsaasti vanhoja valokuvia ja sen lisäksi kuvannut itse Sääksmäen maisemaa. Kun vielä suuri osa kuvista on nelivärisinä, niiden avulla Sääksmäen maisema avautuu lukijalle hienosti.

Elämysmaisema

Työn toisessa pääluvussa agraarimaisema muuttuu elämysmaisemaksi ja Jussila jatkaa elämys-maisema käsitteen pohdintaa. Elämysmaisema ei ole perustuotantoon liittyvä tuotantomaisema, vaan vapaa-ajan ja elämysmaisema, jonne tullaan muualta, vakinaisen kodin ja työn luota, irrottautumaan arjesta ja työstä ja hakemaan elämystä.

Sääksmäelle 1800-luvun lopulta alkaen syntyneen huvilakulttuurin taustalla on aikakauden kaupunkilaissivistyneistössä esiintynyt halu hakeutua pois kaupungeista luontoon erämaa-tunnetta etsimään. Elämysmaisemasta tuli ‘antimaailma’ ei ainoastaan suhteessa kaupunkiin vaan alussa myös agraarimaisemaan; pyrittiin maisemaan jossa kaikki oli vallitsevaan kulttuuriin nähden toisin. Jussila tuo esiin, kuinka sittemmin 1900-luvun alun vuosikymmeninä kesähuvilat siirtyivät kylien laidoilta lähemmäksi kylien keskuksia, asutuksia ja peltoja ja kuinka sotien jälkeen kesänviettotavat demokratisoituivat varakkaan yläluokan huvilakulttuurista kansan kesämökkeilyksi.

Varhaista huvilakulttuuria pohtiessaan Jussila tuo esiin erämaa-tunteen tärkeyden, haluttiin nimenomaan koskemattomaan luontoon. Syvällisemmin itse erämaa-käsitettä pohtimattakin voi toisaalta kysyä, kuinka erämainen Sääksmäki oli 1800-1900 -lukujen taitteessa? Kuinka hyvin Sääksmäki kesähuviloineen tukee “pakoon kaupungeista takaisin erämaihin” -näkemystä? Jussila itsekin toteaa, että Sääksmäki ei ollut enää erämaata, onhan Sääksmäki ikivanhaa viljelysseutua.

Jos tavoiteltiin erämaa-tunnetta, niin miksi huviloita ei rakennettu erämaihin vaan ikiaikaisen viljelysseudun ja vanhan kylän laitamille? Jussilan vastaus, että kysymys on pitkälti mielikuvista ja halusta nähdä ja kokea ympäristöä tietyllä tavalla, tuntuu hyväksyttävältä. Puustoinen Vanajaveden kapeikko tarjosi riittävän erämaisen miljöön kansallisromanttisen erämaa-tunteen hakemiselle. Huvilat liittyivät kaikesta huolimatta agraarimaisemaan ja on vaikea kuvitella huviloilla eletyn kuin erämaassa, irrallaan ympäröivästä agraarimaisemasta ja kyläyhteisöstä. Esimerkiksi ensimmäisiin Sääksmäen huviloihin kuului oma laivalaituri, jossa höyrylaiva pysähtyi.

Ilmeisesti kansallisromanttisessa erämaankaipuussa oli tiettyä ristiriitaisuutta. Toisaalta haluttiin erämaa-kokemuksia, mutta ei silti todelliseen erämaahan vaan sopivan etäälle kulttuurista. Ei haluttu mennä asumattomiin korpiin vaan kylien asumattomille laitamille. Ehkä tässä on jotain samanlaista paradoksaalisuutta, kuin nykyajan Lapin erämaamatkailussa: lähdetään vaeltamaan ja erämaa-elämyksiä hakemaan, mutta silti saatetaan varustautua viimeisen päälle jopa gps-paikantimineen kaikkineen.

Kokonaisuudessaan pidin tästä pääluvusta ja itselleni, ei-taidehistorioitsijalle, luvussa oli uutta ja mielenkiintoista. Jussila esittää toisaalta myös erikoisia tulkintoja, joihin on vaikea yhtyä. Hän kirjoittaa, että “jos ajattelemme itse kesähuviloiden ideaa, tapaamme jossain määrin samantapaisia rakennuksia ja rakennuspaikkoja neljä vuosisataa aiemmin – nimittäin erämaihin rakennetut kalasaunat” (s. 118) Vastaavuutta näiden välillä on kylläkin siinä, että molemmat ovat vuodenkiertoon liittyviä prosesseja. Mutta Jussila puhuu jopa “luonnossa sijaitsevien mökkien” (sitaatit AJ) perinteestä, joka katkesi erämaiden luovutukseen 1500-luvulla, mutta jatkui jälleen huvilakulttuurissa. Mielestäni rinnastus on kummallinen. On vaikea löytää kalasaunoissa ja 1800-1900-luvun huviloissa muuta vastaavuutta kuin, että molemmat rakennettiin etäälle vakituisesta asunnosta. Sen sijaan niiden funktio, merkitykset ja tarpeet olivat aivan erilaisia. Kalasaunoihin mentiin työn ja elannon hankkimisen vuoksi, ei vapaa-aikaa viettämään tai erämaahenkisiä luontokokemuksia hakemaan.

Muinaismaisema

Muinaismaisema -pääluvussa Jussila tuo vielä yhden erilaisen näkökulman Sääksmäen maisemaan ja esittelee kiinnostavasti Sääksmäen maiseman ja muinaisuuden tulkintoja. Sääksmäen muinaisuudesta sekä Rapolan linnavuoresta ja sen merkityksestä mahdollisena keskuslinnana on esitetty monelaisia tulkintoja ja näkemyksiä, eivätkä tutkijatkaan ole yksimielisiä.

Erilaisista tulkinnoista ja arvioista on myös rakenenttu erilaisia uskomuksia ja myyttejä. Taustalla ovat vaikuttaneet mm. ajatukset Hämeestä Suomen sydämenä ja Rapolasta muinaisena keskuslinnana. Tällaisia tulkintoja on päätynyt esimerkiksi paikallisen peruskoulun oheislukemistoon ja Rapolan linnan opaslehtiseen. Tätä teemaa Jussila analysoi hienosti ja purkaa samalla monia uskomuksia ja myyttejä. Sen sijaan Sääksmäen tiekiistoissa käytettyjen puheenvuorojen tarkastelu “ideologis-kontekstuaalisessa valossa” jää hieman pinnalliseksi.Turhalta toistolta tuntuu, kun vielä tässäkin pääluvussa esitetaan muinaismaisema-käsitteen määrittelyjä, jopa kahdessa kohtaa ja jopa samoin sanoin kuin aikaisemmin työssä.

Tutkimuksensa alussa Jussila pohtii, miksi tutkia Sääksmäkeä, ja onko tällainen tutkimus tarpeellista. Kirjan luettua voi yhtyä Jussilan puoltaviin vastauksiin. Tällaista tutkimusta tarvitaan eikä vastaavia tutkimuksia ole juurikaan tehty. Työssä tulee esille jo käsitteellisellä tasolla, kuinka monesta eri näkökulmasta maisemaa ja ihmisen suhdetta ympäristöönsä voidaan tutkia. Ilahduttavasti nämä erilaiset näkökulmat eivät jää työssä ainoastaan teoretisoinniksi, vaan Jussila onnistuu konkretisoimaan näkökulmansa hienosti Sääksmäen maisemaan.

Toisaalta tekijä on ottanut turhan laajan tehtävän. Paikoin käsittely on hieman pinnallista ja tutkimustehtävään kuuluvia tärkeitä teemoja on jäänyt käsittelemättä. Työtä vaivaa myös hienoinen epäsystemaattisuus ja -tasaisuus. Tehtyjä valintoja ja rajauksia ei esitetä eikä perustella riittävästi. Joka tapauksessa Jussila on ryhtynyt vaativaan tehtävään eikä työ ei ole mennyt hukkaan: tutkimus avaa kiinnostavasti uuden ja monisäikeisen kuvan Sääksmäen maisemaan.