Sarjakuvakirjallisuuden saralla muutoinkin kunnostautunut Reijo Valta julkaisi Hergén luomista Tintti-sarjakuvista tutun kapteeni Haddockin sadattelusanastosta kertovan kirjansa jo vuonna 1999. Nyt kirjasta on otettu neljäs, täydennetty painos, johon on lisätty viimeisimpään Tintti-albumiluonnokseen Tintti ja aakkostaide (2006) sisältyvät muutamat haukkumat. Vallan teos on vallan mainio esitys yhdestä klassisesta sarjakuvataiteen osasta ja tuo lisäeloa Tinttien lukukokemukseen. Täydennetty laitos nimensä mukaisesti ajanmukaistaa aiempia versioita, mutta muutoin kirjaa ei ole muutettu. MATTOKAUPPIAAN kohdalla tämä olisi ollut ainakin paikallaan, koska maininta ”matot olivat tälle vuosisadalle saakka ylellisyystuotteita” viittaa tietenkin 1900-lukuun. Samoin ei olisi ollut pahitteeksi pieni oikoluku, vaikka tältä osin puutteita ei paljoa olekaan.

Sanakirjana Turskatti on kirjoitettu kieli poskessa. Kuten Risto Heikkinen kirjan ensipainoksen arviossaan toteaa: ”Teoksessa tunnutaan parodioivan sivistyssanakirjojen tyyliä”. Luokitteluperiaatteet saavat kyytiä, kun TURKIN MURJAKKEET ovat ”turkkilaisia murjottavia turjakkeita”, VEMPELE on ”vekotin” tai VEMPSUKE on kokonaan selittämättä. Asianmukaisesti kasvi- ja eläinkunnan edustajille on annettu latinankieliset heimo/suku/lajinimensä – TURILAAN TOUKKA (Melolonthidae) – ja etymologisille selityksille kielijuuri: ANTROPOFAGI (kreikk.) ihmissyöjä. Vaikkei kirja pyrikään täydellisyyteen selitettävien ilmiöiden kuvauksissaan, on se myös paikoitellen kulttuurihistoriallisesti informatiivinen liikkuessaan ABSOLUTISTISTA ÖYKKÄRIIN.

Tintin suomentajien kielellinen leikittelevyys saa kirjassa vastineen, joskaan Valta ei sorru jäljittelyyn. Niinpä DIPLOMIÄÄLIÖN selitys on ”kunniakirjalla palkittu koheltaja” ja PIKASITEEN ROIPE on ”laastarin jämä”. Paikoitellen tosin häiritsee jonkinlainen ANAKRONISMI, kun sanoja selitetään (suomalaisillakin) ilmiöillä, jotka ovat myöhempää perua kuin alkuperäiset. Esimerkiksi TÖRKYTURPAA kuvataan seuraavasti: ”Vuoristoneuvos Tuuran käyttämä nimitys vävystään Uuno Turhapurosta” (s. 76) ja LÄSKIPÄÄTÄ selitetään Archie Bunkerin vävyllä (s. 41).

Yksi itseäni häiritsevä puute (tai käyttämättä jätetty mahdollisuus) on se, ettei kirjassa ole vertailtu suomalaisia sadatteluja alkuperäisiin ranskalaisiin manauksiin. Tämän ei edes tarvitsisi olla kattavaa, koska esimerkinomainen vertailukin voisi olla valaisevaa. Nyt tästä on mukana vain yksi näyte, kun OSTROGOOTIN kohdalla on lisämaininta: ”Ranskan kielisessä Tintissä Seraphin Lampion saa Haddockilta kunnian olla ostrogootin arkkityyppi” (s. 50-51). Näyttäisi siis siltä, että kirjoittajalla olisi ainesta tällaiseen vertailuun. Tämä on tällaista MARAKATTIEN PÖLPÖTYSTÄ, joten entistä MEGALOMAANISEMPIA selityksiä odotellessa voi nauttia Haddockin maanmainioista IKONOKLASTIN IRVIKUVISTA.

Risto Heikkinen: 1999 Kiro- ja sivistyssanakirja. Agricolan kirja-arvostelut. http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/arvostelut.php?arvostelu=188

Haddockin kirosanoja netissä: ranskaksi (osittain) selityksin http://bedes.ifrance.com/insultes.html

englanniksi (osittain) selityksin http://www.absoluteastronomy.com/ref/list_of_exclamations_used_by_captain_haddock