Säiliö-Suomesta suhdekimppu-Suomeen

Mistä puhumme, kun puhumme suomalaisuudesta? Miten luomme suomalaisuuden käsitettä ja miksi käytämme sitä? Nämä ovat eräitä kansalliseen identiteettiin liittyviä avainkysymyksiä, joita Mikko Lehtonen, Olli Löytty ja Petri Ruuska tarkastelevat kirjassaan. Kirjan kymmenessä luvussa kirjoittajat kokoavat omista näkökulmistaan keskustelua, jota aiheesta on käyty.

Lehtonen, Mikko; Löytty, Olli; Ruuska, Petri: Suomi toisin sanoen. Vastapaino, 2004. 295 sivua. ISBN 951-768-156-9.

Mistä puhumme, kun puhumme suomalaisuudesta? Miten luomme suomalaisuuden käsitettä ja miksi käytämme sitä? Nämä ovat eräitä kansalliseen identiteettiin liittyviä avainkysymyksiä, joita Mikko Lehtonen, Olli Löytty ja Petri Ruuska tarkastelevat kirjassaan. Kirjan kymmenessä luvussa kirjoittajat kokoavat omista näkökulmistaan keskustelua, jota aiheesta on käyty. Erilaisia tutkimuksia läpikäydessään tekijät tuovat esiin sen, että suomalaisuus on lainaamalla ja mukauttamalla muotoutunut kooste, josta on hankala määrittää, mikä on kotoperäistä suomalaisuutta. Suomalaisuudessa onkin hämmennetty iloisesti sekaisin omia ja vieraita soppa-aineksia.

Kansallisen identiteettimme selitystapa on kokenut muutoksen, jota Mikko Lehtonen luonnehtii hallitsevan metaforan muutokseksi. Kyse on siitä, että aiemmin Suomea on määritelty metaforamaisesti säiliömäisenä oliona. Kuvailijat ovat esittäneet Suomen yksikkönä, joka on autonominen, kohtalaisen pysyvä ja saa merkityksensä omasta itsestään. Esimerkkinä säiliömetaforamaisesta ajattelusta on puhe suomalaisen kulttuurin yhtenäisyydestä, joka jättää huomiotta sisäiset erot ja muualta tulleet vaikutteet. Säiliömetaforan tilalle on noussut suhdekimppu-metafora, jolloin Suomi näytetään muuttuvana valtiona, joka saa identiteettinsä suhteissaan muihin valtioihin.

Suomalaisuuden määrittelytavat

Suomalaisuuden tuottamistapoihin kirjoittajat liittävät tavallisuuden, luonnon, menneisyydestä kertomisen ja kentät, joilla suomalaisuutta kerrotaan. Olli Löytty aloittaa pohtimalla suomalaisuuden arkisuutta. Hän tarkastelee kansallismaisemakäsitystä, jonka voi tulkita olevan osa itsestään selvää suomalaisuutta. Esimerkkinä Löytty käyttää Punkaharjua, josta Topelius leipoi 1800-luvulla Järvi-Suomen mallimaisemaa ja kansallismaisemaikonia. Kansallismaisema suomalaisuuden peilinä on perinteinen käsitys ja esimerkkinä kuvaava, sillä muun muassa matkailu- ja elintarvikeala kauppaavat tätä kuvaa edelleen mainoksissaan.

Kansallismaisema-teemaa käsittelee myös Mikko Lehtonen. Hän toteaa maaseudun edustavan meille suomalaisuuden kohtua. Tutkimusten mukaan kansalaisten mielikuva maalaismaisemasta voi olla hyvinkin idealistinen. Lehtonen toteaa, ettei vastakkain tulisi asettaa agraaria ja urbaania suomalaisuutta, joista toinen olisi jotain vielä suomalaisempaa kuin toinen. Sen sijaan tulisi mieltää maaseutu ja kaupungit muuttuviksi suhdekimpuiksi, jotka eivät ole irrallaan toisistaan.

Kirjoituksessaan kansojen juurista ja menneisyydestä Petri Ruuska tukeutuu modernistiseen nationalismin teoriaan, jonka mukaan nykyiset kansat ovat tehtyjä ja nuoria. Kirjoitus purkaa kiinnostavasti auki esimerkiksi korkean iän ja arvovallan suhdetta. Traditioiden ja iän yhteissummalla kansakunnat keräävät painoarvoa itselleen. Kansallisen identiteetin luomisessa on kyse osaltaan itsemääräämisoikeuden todistelusta ja konkreettisen paikan löytämisestä. Näin halutaan ikään kuin todistaa historiallinen omistusoikeus maahan.

Kun tarpeeksi kauas menneisyyteen mennään, voidaan tehdä vain tulkintoja ja hypoteeseja. Suomalaisten juurien kohdalla näissä tulkinnoissa onkin mukavasti vaihtelua: eräässä vaiheessa meidän oletettiin olevan luvattuun maahan vaeltanut valittu kansa, myöhemmin lähtöpisteemme paikallistettiin Volgan mutkaan ja uutena vaihtoehtona alkuperäksemme tarjoillaan Eurooppaa. Selitykset kertovat runsaasta yritteliäisyydestä juuriemme selvittämisessä. Kiinnostava seuraus kansakunnan juurien selvittämisessä on tarkka määritelmä niistä, joilla on oikeus tiettyyn alueeseen, ja niistä, jotka jäävät tämän oikeuden ulkopuolelle.

Juurien lisäksi kiistanalaisiksi osoittautuvat kansakuntakertomukset, joissa on kyse nimenomaan kertomuksista. Ne voivat perustua historiallisiin tositapahtumiin, mutta samalla ne ovat näiden tapahtumien tulkintaa. Tähän tulkintaan vaikuttaa aika: vallalla oleva käsitys suomalaisesta historiasta heijastaa aina nykyhetkeä ja sen poliittisia intressejä. Tulkinnallisuuden yksi puoli on siinä, mihin kiinnitetään huomiota sekä ketkä päästetään ääneen ja mitä sanomaan. Vaikka esimerkiksi naiset ovat olleet mukana kansakunnan rakennustalkoissa, heidän rooliaan on kuitenkin häivytetty esimerkiksi historian esityksissä. Kansallinen kertomus on kompromissi, joka ei ole välttämättä kaikille tasapuolinen.

Kaiken kattavuudessaan kansallinen kertomus sulkee jotain ulkopuolelleen. Kertomus luo eroja valtaväestön ja etnisten vähemmistöjen välille, mutta myös valtaväestön sisälle. Historiakäsityksiä rakennetaan monilla areenoilla, kuten tieteen kentällä, koulujärjestelmässä, kaunokirjallisuudessa ja mediassa. Löytty painottaa kulttuurin merkitystä politiikan välineenä; esimerkiksi kaunokirjallinen romaani voi olla sekä tuote että tuottaja, joka tarjoaa lukijoille tiettyjä arvoja ja käyttäytymistapoja. Kiinnostavana esimerkkinä on työläiskirjallisuus ja Matti Mäkelän tutkima Toivo Pekkanen tämän genren yhtenä edustajana. Pekkasen kuvaamat vastuuntuntoiset ja yhteistyöhaluiset työläiset olivat sopivia roolimalleja silloisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa, jonka taustalla oli sisällissota ja edessä teollistuminen.

Huomio kannattaa kiinnittää määrittelyjen symbolisuuteen. Kulttuurien väliset rajanvedot voivat nimittäin perustua kuvitteellisille piirteille, ja tämän lääkkeeksi Löytty kehottaa pohtimaan, millaisten historiallisten prosessien kautta olemme päätyneet nykyiseen tilanteeseen. Tärkeää on selvittää itselleen, millaiset syyt ja valtahierarkiat vaikuttavat erilaisten rajanvetojen ja kulttuurien välisten suhteiden taustalla. Hyvä kysymys on myös se, miksi ajattelemme tietystä kulttuurista tietyllä tavoin ja mistä tietomme ovat peräisin. Löytty kehottaa haastamaan symbolisen rajanvedon perusteet. Tämä tapahtuu osoittamalla, millaisista yleistyksistä niissä on usein kyse. Havainnollista on esimerkiksi puhua juuri siitä, mikä ei sovi stereotyyppisiin käsityksiin ja esitystapoihin.

Mikko Lehtonen syventyy areenoihin, joilla kansallista identiteettiä tuotetaan. Populaarikulttuuri on hänen mukaansa keskeisimpiä suomalaisuuden tuottamispaikkoja. Lehtonen mainitsee esimerkkeinään jääkiekkomaajoukkueen, Suomi-rockin, Kotikatu-televisiosarjan, kotimaisen elokuvan, iltapäivä- ja aikakauslehdet. Suomalaisuus syntyy myös kansalaisten arjessa. Tällaisiksi Lehtonen lukee muun muassa vuotuisjuhlat, kuten juhannuksen ja vapun, viikkokiertoa määrittävät puolestaan perjantaipullo ja lauantaisauna. Nämä eivät ohjaa kaikkien toimintaa, mutta ovat useimmille jollain tapaa tuttuja.

Kansallisia aineksia löytyy Lehtosen mukaan myös ruokakulttuurista (HK:n Sininen, Turun sinappi, Koskenkorva, Saarioisten maksalaatikko), vaatetuksesta (tuulipuku) ja esineistä, kuten Kaj Franckin Kilta-astiastosta ja Alvar Aallon kuuluisasta maljakosta. Ruuan, vaatteiden ja muotoilun lisäksi suomalaisuutta toistavat postilaatikot, kännykät, postimerkit, kolikot ja setelit. Näin siis yllättävän laaja osa ympäröivää tavaramaailmaa näyttää manifestoivan suomalaisuutta.

Aluksi Lehtosen ajatus siitä, että lähes kaikki Suomessa tuottaa kansallista identiteettiä, tuntuu hieman yliampuvalta. Joulunalusajan mainosmyrsky osoittaa, ettei Lehtosen ajatus ole kovin kaukaa haettu. Muun muassa Helsingin Sanomien etusivun mainos "Tehdään suomalainen joulu yhdessä" (5.12.2004) tarjoaa kavalkadin monenlaisista yrityksistä, jotka haluavat sitoa itsensä kansalliseen identiteettiin. Mainoksen perusteella suomalaisuus löytyy muun muassa tietynmerkkisistä suodatinpapereista, huoltoasemista ja eräästä saneeraajanakin tunnetusta teleoperaattorista.

Kuvaamalla suomalaisuuden lähes kaiken kattavaksi ominaisuudeksi, Lehtonen kirjoittaa auki luonnollistunutta ajatusrakennelmaa suomalaisuudesta. Kansallinen identiteetti on kytketty muun muassa perinteisiin tervaan ja saunaan, mutta myös yllättävän moneen muuhun asiaan. Samalla kirjoittaja haastaa lukijan miettimään omia käsityksiään suomalaisuudesta. Kaiken todistelu suomalaiseksi häivyttää näkyvistä sen tosiasian, että hyvin moni asia on lainattu sieltä, täältä ja muualta. Nekin asiat, jotka ajattelemme alkuperäiseksi suomalaisuudeksi, voivat olla tunnettuja muissa maissa. Esimerkkinä Lehtonen mainitsee tervan, jota ovat kuivatislanneet saksalaiset, ranskalaiset ja venäläiset.

Monikulttuurisuus, suvaitsevaisuus ja sietäminen

Kun yhtenä Suomen käsitteellistämistapana on ajatus valtiosta säiliömäisenä, staattisena, tiukkarajaisena kokonaisuutena, nostaa Olli Löytty tämän vastapooliksi monikulttuurisuus-puheen. Tällaisessa puheessa näkyy hänen mukaansa toisinaan halu avartaa ja rikastuttaa suomalaisuutta. Tämä näkökulma unohtaa, että Suomi on ollut aina monikulttuurinen. Löytty näkee vaarana sen, että mikäli monikulttuurisuudella viitataan "meistä" katsoen mahdollisimman poikkeaviin ihmisiin ja jonkinlaiseen eksoottisuuteen, käsitteestä tulee kiertoilmaus etniselle ja kulttuuriselle poikkeavuudelle. Kulttuuri- ja etnisyys-käsitteestä on tullut Löytyn mukaan rotu-käsitteen korvaavia välineitä, joilla "alkuasukkaat" ja uudemmat tulokkaat voidaan erottaa toisistaan. Kulttuurien saatetaan nähdä erottavan huntingtonilaisesti ajatellen sivilisaatioita toisistaan. Näin mikä tahansa ristiriita, joissa osapuolina ovat eri kulttuureja edustavat ihmiset, voivat vaikuttaa sivilisaatioiden keskinäiseltä kamppailulta.

Ongelmalliseksi Löytty näkee myös suvaitsevaisuus-käsitteen. Hän heittää ilmaan ajatuksen siitä, että käsitteeseen voi liittyä vallankäyttö. Leena Suurpäätä lainaten Löytty kysyy, onko kyse siitä, että "joitakin asioita suvaitaan suvaita samalla kun joitakin toisia ei?" Esimerkiksi koulujen suvaitsevaisuuskasvatuksessa on hänen mukaansa lähtökohtana erilaisuuden nimeäminen ja tunnistaminen. Näin suvaitsevaisuuskasvatus tuottaa ensinnäkin eron jonkin normaaliksi mielletyn ja siitä poikkeavan välille ja toiseksi se tuottaa sen, mikä mielletään normaaliksi. Kyse on siis toiseuttamisesta: määrittelemme Toiseksi sellaisen, joka eroaa esimerkiksi tärkeänä, turvallisena ja totuttuna pitämistämme asioista. Toiseutta ei tämän määritelmän mukaan aiheuta Toinen, vaan määrittelijän omat kategoriat, joilla hän määrittelee toiseutta. Kyse on vallankäytöstä, sillä toiseuden määrittelijät ottavat haltuunsa tilan, jossa heillä on mahdollisuus määrittää itseään toisiin nähden. Määrittelijät ensisijaistuvat ja toiseutetut toissijaistuvat.

Kirjoittajien mielestä asenteena tulisi olla vierasta koskeva viisaus, jossa sekä tasa-arvoisuus että erilaisuus voisivat olla yhtä aikaa olemassa. Vieraan kohtaaminen ei ole mahdotonta, mutta ei se toisaalta ole automaattisesti ongelmatontakaan. Lähtökohtana on oppiminen elämään erilaisuuden kanssa eli uuden ja tietynlaisen epävarmuuden sietäminen. Yhdenveroisen kohtelun puolestaan tulisi tarkoittaa sitä, että yksilöiden erilaiset tarpeet otetaan yhdenveroisesti huomioon. Kaikki ovat yhdenvertaisesti yksilöitä.

Suomalaisuudesta puhumisen merkitys

Koska kansallinen identiteetti tai kansan juuret osoittautuvat tekemällä tehdyiksi ja kansakuntien tosiolemus suhdekimpuksi, herää kysymys, miksi ylipäänsä kannattaa puhua kansallisista identiteeteistä tai jäljittää kansan alkuperää. Esimerkiksi Petri Ruuska ei asetu sille kannalle, että kansakunnan alkuperän jäljittämisestä olisi luovuttava siitä huolimatta, että kansan juurien määrittely on vaikeaa, tai siitä, että kansakunnan alkuperää käsitteleviä teorioita käytetään joidenkin kansanryhmien ulos sulkemiseen. Ilmeisesti hyvät puolet voittavat huonot: kun on juuripuhetta, voi juurtua johonkin. Tärkeää on keskustelu suomalaisuuden tulkinnoista. Monenlaiset tulkinnat ja keskustelu kansakunnan juurista auttavat tiedostamaan sen, ettei asiassa ole yhtä ainoaa oikeaa totuutta.

Kirjoittajat perustelevat suomalaisuudesta puhumisen sillä, ettei suomalaisuus ole täysin kuvitteellinen kategoria. Ajan saatossa on kehittynyt joitain yhteisiä piirteitä, joilla voi selittää tiettyjä ilmiöitä. Löytty toteaa kansallisen kertomuksen versioiden sisältävän myönteisiäkin ja kanssakäymistä helpottavia merkityksiä. Kollektiivinen identiteetti on tärkeä osa oman tilanteen tuntemisessa, ja tämä itsetuntemus on puolestaan edellytys toisten arvostamiselle. Kansallisen identiteetin merkitys tulee esille esimerkiksi siinä, kun kirja esittelee muiden tulkintoja Suomesta: keskiajalla eurooppalaiset matkakertomukset kuvasivat suomalaiset kummajaisina. Kansallisen omakuvan kehittäminen alkoi paljon myöhemmin, mutta joka tapauksessa oman identiteetin rakentaminen oli meille tärkeä projekti. Kansallinen omakuva ei ole kuitenkaan ongelmaton, koska vaarana on esimerkiksi suomalaisuuden yleistäminen tietynlaisiksi kaavamaisiksi selityksiksi. Lehtonen mainitsee puheen kansanluonteesta, jolla selitetään vaikkapa alttiutta väkivaltaisuuteen tai masennukseen. Näiden taustalla on monia erilaisia syitä ja on asioiden yksinkertaistamista kuitata ne kansanluonteena. Yllättävää on sen sijaan se, että kirjan taustaoletuksena tuntuu olevan se, että ihmiset haluavat automaattisesti olla suomalaisia. Vähälle huomiolle jäävät vaikkapa valtion välineet pakottaa yksilö identifioitumaan yhteisöön. Esimerkkinä tästä käy kohtelu, jonka totaalikieltäytyjät saavat.

Kansallinen identiteetti ja suomalaisuus liittyvät monenlaisiin aihepiireihin, ja tekijät ovat pystyneet tuomaan esiin tämän. He hahmottavat aihetta esimerkeillä, jotka liikkuvat mediatutkimuksessa, kulttuurintutkimuksessa, sosiaalisissa teorioissa, politiikassa, arkkitehtuurissa, oppikirjoissa, viranomaispuheessa ja historiantutkimuksessa. Aihepiirin laajuus on toisaalta pakottanut tekemään tiettyjä rajauksia: tarkastelun ulkopuolelle on jäänyt esimerkiksi uusin kaunokirjallisuus.

Kirja on kaiken kaikkiaan kiinnostava katsaus aiheeseen, joka houkuttelee pohtimaan kansallisen identiteetin kysymystä. Tekijät käyvät laajasti läpi kansallisuutta ja identiteettiä käsittelevää tutkimuskirjallisuutta, mutta eivät uppoa liian syvälle teoriaan, vaan onnistuvat pitämään päänsä riittävästi pinnan päällä. Muun tutkimuskirjallisuuden esittelyn kiinnostavuutta lisää kirjoittajien keskustelu tekstien kanssa: heidän kritiikkinsä ja tulkintansa tarjoavat jotain myös niille, joille asiat ovat jo tuttuja. Kirjan erityisen hyvää antia ovat kirjoittajien kriittiset kannanotot käytyyn kansallisuuskeskusteluun. He myös tarjoilevat lääkkeitä kansallisuuskysymysten aiheuttamiin kipupisteisiin.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *