Tuppisuinen mies ilmestyi vuosi sitten antamaan oman lisänsä suomalaisen miestutkimuksen ohkaiseen perinteeseen. Teoksen painotus on kielitieteellinen, mutta ei suinkaan kapeakatseisesti. Mukana on formaalien sanasto- ja kielitarkastelujen ohella myös mm. lehtijuttujen, elokuvien, korttipelin ja runouden analyysejä.

Lähtökohta on siis monipuolinen ja mielenkiintoinen. Valitettavasti kirja kuitenkin antaa johdannossa itsestään saippuamaisen niljakkaan vaikutelman. Toimittajat sanoutuvat innokkaasti irti mm. totuuksista, tosikkomaisuudesta, näkemyksestä miehestä normina, kielellisen seksismin vastustuksesta, tasa-arvon kannatuksesta ja angloamerikkalaisen miestutkimuksen suuntauksista. Puuttumaan jää vain vakuuttelu siitä että "homoja emme ainakaan ole"!

Mistä mahtaa kummuta kirjan toimittajien pelko samaistua uudistusmielisiin? Ehkä syyllisyydentunnosta, josta teoksen loppusanoissa kiemurrellaan väkinäisen kömpelösti irti. Oli miten oli, teoksen artikkelit eivät todellakaan ole kovin itsereflektiivisiä, avoimia tai yhtenäisiä asenteiltaan. Miestieteen ylväitä perinteitä noudattaen monilla kirjoittajilla tuntuu olevan tarve tavoitella "objektiivista" ja "neutraalia" tutkimusta – ja siinä sivussa samalla torjua miesvaltaa vastaan suunnattua kritiikkiä. Ainakin kaltaiselleni paremminkin ns. muutoshakuisen nais- ja miestutkimuksen perinnettä tuntevalle lukijalle jotkut artikkelit aiheuttavat kiusallisen olon, kun kirjoittajien positiot tuntuvat heille itselleenkin olevan epäselviä, argumentit löyhiä ja ristiriitaisia.

Johdannosta huolimatta monet artikkelit tukeutuvat erilaisiin tasa-arvonäkemyksiin, angloamerikkalaiseen miestutkimuksen kirjallisuuteen ja jopa – jösses – feministitutkijoihin. Johdannon ja takakannen kehumaa huumoria artikkeleista sen sijaan ei juuri nouse, lukuun ottamatta Markku Variksen mainiota analyysiä tuppipelin mykistä koodeista. Se olisi tosin kaivannut tuekseen tiivistelmän sääntökirjasta, sen verran mutkikkaalta vaikutti tuo metsämiehen whist. Niin, ja pitikö korttien lyömisen kertoa jotain myös miehistä?

Teos lähtee liikkeelle suomen perussanakirjan arvioinnista. Sanakirjojen kauttahan kielen sukupuolisuutta ja arvorakenteita on perinteisesti tutkittu. Suomen kielen perussanakirjaa arvioiva Harri Mantila väittää, että vaikka sanakirjan ’mies’ on selvästi myönteinen sana, ilmentää sanakirja sovinismin sijaan mieskielteisiä asenteita. Perusteluna on mm. se, että miestä merkitseviä negatiivissävyisiä sanoja on paljon enemmän kuin naisen negatiivisia ilmauksia, jotka rajoittuvat lähinnä lutkan tyyppisiin epäsiveellisen naisen ilmauksiin. Havainto on mielenkiintoinen, vaikkei aivan vakuuttava perustelu mieskielteisyydelle.

Mantilan kuvaa täydentää Antero Niemikorven artikkeli sanojen esiintymistiheyksistä kielessämme. Aineisto perustuu 1960-luvulla suomen kielen sanakirjoista kerättyyn taajuussanastoon. Artikkeli tuo esiin vakuuttavasti sen, että maskuliini on peruskategoria, johon feminiini tuo poikkeuksen. Johdannon torjuma argumentti miehestä normina tupsahtaa siis syliin. Taajuussanastossa miessanat ja -johdannaiset ovat yleisempiä kuin naissanat ja vastaavasti ’poika’ yleisempi kuin ’tyttö’. Tämä selittänee myös Mantilan edellä mainittuja havaintoja misantropia-oletusta paremmin: miehestä puhutaan naista enemmän myös pahaa.

Niemikorpi olettaa, että sanakirjat paitsi kuvailevat, myös ohjailevat kielen sukupuolisidonnaista rakennetta. Kuitenkin hän päätyy konservatiiviseen arvioon, että kieltä ei niinkään voi muuttaa yksittäisten sanojen sukupuolisidonnaisuutta purkamalla, vaan yhteiskuntaa muuttamalla. Näinhän se voi olla, mutta eikö voisi ehdottaa, että yhteiskunta muuttuu tehokkaammin silloin kun nainen ryhtyy puheenjohtajaksi kuin jos hän pääsee puhemieheksi. Vai eikö?

Käytännön kielenkäytön puolelle lukijan siirtää ainokainen naiskirjoittaja Sisko Brunni, joka kyseenalaistaa käsityksen pojista tyttöjä heikompina ja hitaampina kielen oppijoina. Brunnin argumentit perustuvat hänen omaan kenttätutkimukseensa, jossa esikouluikäiset saivat määritellä käsitteitä. Oman tutkimuksen suppeat havainnot Brunni on tukenut tehokkaasti ulkomaisen kirjallisuuden argumenteilla. Johtopäätöksenä Brunnilla on, että käsitteiden määrittelyssä pojat pärjäävät jopa tyttöjä paremmin. Kielen oppimisen erot eivät näytä olevan määrällisiä eroja, vaan lähinnä tyylieroja, jotka johtuvat erilaisesta sukupuolisosialisaatiosta.

Loput seitsemän artikkelia siirtyvät kielitieteen piiristä lähemmäs yleistä kulttuuri- ja mediatutkimusta. Vaikken halua olla kohtuuton, tuntuu siltä että kielitieteen omata maaperältä erkanevat artikkelit vakuuttavat heikoimmin. Mielenkiintoisia havaintoja vaivaa monissa kohdin tunne aineistojen tarkoitushakuisuudesta ja konteksteistaan irrotetuista siteerauksista.

Ville Juutinen käsittelee kuitenkin lopussa johdonmukaisesti Terminator 2 -elokuvaa, jonka sukupuoliroolien kumouksellisuuden hän tulkitsee pinnalliseksi ja ristiriitaiseksi. Vakuuttavalle jutulle lievä miinus tulee siitä, että T2-elokuvan mieskriittisen monologin siteeraus on muokattu lainausmerkkien sisään väärin ja liian lyhyenä. Elokuvan isyysdiskurssia kiteyttävä keskeinen kohtaus jää näin puolinaiseen valoon. Erityispisteet siitä, että Juutinen uskaltaa tukeutua lähteissään enemmän nais- kuin mieskirjoittajiin.

Muillekin kirjoittajille olisi ehkä tehnyt hyvää perehtyä feministiseen tutkimukseen paremmin – ja muutenkin kuin syyllisyysfoobisten ennakkoluulojen kautta.

Seuraavaa miestutkimuksen kirjaa odotellaankin sitten Tampereen suunnalta, laskettu aika ennen joulua. Se käy läpi kriittisen miestutkimuksen teemoja, kuten seksuaalisuutta ja väkivaltaa, otsikolla Mies ja muutos.