Toimittaja Juha Drufvan (s.1955) Unohdettuja ajatuksia etsimässä teos sisältää hänen Kansan Uutisissa 2002-2005 julkaiseman artikkelisarjansa Unohdettuja ajattelijoita, Filosofit viihteellä sekä Usko ja elä. Johdannossaan Drufva perustelee unohdettujen ajatuksien etsimistä, koska me olemme sellaisia, minkä verran tiedämme historiastamme. Teoksen esittelemistä henkilöistä (Theodor W. Adorno, Aldous Huxley ja Jean-Paul Sartre kolme mainitakseni) on kuitenkin suurta osaa vaikea sijoittaa unohdettujen ajattelijoiden joukkoon. Sen verran vakaa asema heillä on esimerkiksi mediakulttuurin tutkimuksessa digitaalisen aikakauden murroksessa. Monet kirjan käsittelemät ajatukset ovat taustalla kriittisillä mediatutkijoilla aina Neil Postmanista Ignacio Ramonetiin ja Douglas Kellneriin. Olisi ollutkin mielenkiintoista lukea johdannossa valintojen perusteluita. Valitut ovat kuolleita, mutta kuollut ei kai merkitse välttämättä unohdettua – uskoisin, että tuskin ainakaan Drufvan kirjan lukijaryhmältä. Ehkä Drufva onkin ollut huolissaan Kansan Uutisten lukijoiden alkavan vuosituhannen sivistyksestä.

Kirjassa vallitseva järjestelemättömyys haittaa keskittymistä. Eteneminen on hajanaista, lankakerä pyörii ulos ja jää naapurin pyörän pinnojen väliin. Suomalaisten ajattelijoiden käsitteleminen (kuten Erik Ahlman, Rauol Palmgren ja Samuli Paronen) on kiinnostavaa, mutta mihin seurueeseen Drufva Palmgrenin – vaikka hän sitten on keskustellut Sartren seurueessa Ruotsissa – ja Parosen liittää, tuntuu pakotetulta. Parosen ”Maailma on sana” -teos on Drufvan mielestä suomalaisen aforismiperinteen kirkkain helmi. Drufva pitää aforismeista. Artikkeleissaan hän siteeraa aforismeja, osuvia letkautuksia, hauskoja tapahtumia ja tapoja usein koko artikkelin kustannuksella (kuten Bernard Shawn tapauksessa). Toisaalta voidaanhan ajatella, että Oscar Wilden letkautukset ovat lähes yhtä olennaisia kuin hänen yhteiskuntakriittiset kannanottonsakin. Kuitenkaan seurauksena ei ole Drufvan uskoakseni tarkoittamaa viihdyttävän ja raskaan välillä painottelevaa miellyttävää luettavaa, vaan pahimmillaan sillisalaattia. Drufva vaikuttuu Sartren viettelijän taidoista yhtä lailla kuin hänen eksistentialistisesta ajattelustaan. Karl Marx muuten keksi hauskoja nimiä kaikille tuttavilleen.

Drufva käsittelee kirjassa filosofian näkökulmasta viihdettä ja uskontoa. Viihteen ja uskonnon Drufva liittää toisiinsa, koska niiden ”päämäärissä”, eli realistisen arkielämän ylittävissä sisällöissä on samankaltaisuutta. Erityisesti viihteen kohdalla olisi kaivannut edes nopeaa käsityksien selkeyttämistä. Mitä Drufva viihteellä tarkoittaa? Viihde on jotain jännittävää arjen ylittävää, totisuuden vastakohtaisuutta ja… valheellista? Drufva käsittelee viihdettä epäselvästi viittaamatta populaarikulttuuriin ja siihen liittyviin sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin erityismerkityksiin, (vaikka Frankfurtin koulukunnan edustajia ja heidän kehittämäänsä kriittistä teoriaa ja massakulttuuria kirjassa sivutaan.)

Filosofit viihteellä -osassa on kahdeksan artikkelia, joissa käsitellään Karl Marxin, Martin Heideggerin ja G.H. von Wrightin ajatuksia (niin monista muutaman mainitakseni) erilaisten aiheiden parissa, jotka määrittyvät otsakkeen alle. Aiheina on muun muassa musiikki ja tanssi. Artikkeleissa tapahtuu välillä harmittavaa toisintoa. Aldous Huxleyn pitkä siteeraus on Huxleylle itselleen omistetun kappaleen lisäksi toistona ”Musiikki liikuttaa, vaikka ei kerrokaan ympäröivästä” -artikkelissa. Varsinkin musiikin ja matematiikan yhteydestä olisi lukenut enemmän. Koska artikkelit ovat alkujaan lehdessäkin julkaistu suhteellisen lähekkäin, tuntuu siteeraaminen uudelleen turhalle. Usko tai elä -osassa Drufva käsittelee uskon ja tiedon rajaa. Artikkeleissa (12 kappaletta) käsitellään niin sielun ja aineen välistä suhdetta, perisyntiä, kymmentä käskyä, messias -myyttiä kuin kalvinilaisuuttakin, johon myös Yhdysvaltojen hallinnon nähdään olevan kehittymässä. Artikkelit ovat kirjan mielenkiintoisinta antia. Drufvan käsittelytapa on tosin jälleen hurjaa lähderyöpytystä ja oma anti on hukkumaisillaan esimerkiksi Thomas Mannin uskonnollisaiheisten romaanien (Jaakobin tarina, Laki, Nuori Joosef) käsittelyn alle. Mutta Drufvan artikkelit herättävät ajatuksia – ja sehän on kirjan tarkoitus. Kyllä Drufva siinä onnistuu.

Unohdettuja ajatuksia etsimässä -kirjan artikkelit ovat toisaalta miellyttävän pituisia, vaikka välillä niiden käsittelyn olisi toivonut olevan laajempaakin. Tämä muoto on kuitenkin ymmärrettävä johtuen artikkelien alkuperäisestä julkaisusta lehdessä. Nopealla katsauksella Drufva saa tekijöistä paljon irti. Esittelyt osoittavat Drufvan asiaan perehtyneisyyden. Jokaisen artikkelin lopussa olevat faktasivut – joissa käsitellään esimerkiksi artikkelin aiheena olleen kirjailijan yleistä elämäntarinaa ja keskeisiä teoksia – ovat myös mielekkäitä ja ansiokasta kirjan luettavuudelle. Hortoileva tyyli antaa kuitenkin kokonaisuudesta harjaantumattoman jälkimaun. Johdannon pohdinta ja heitetyt kysymykset jäävät lukijalle ilmaan. Keskittyneemmällä kirjoittamisella saisi mielenkiintoisista aiheista paljon parempia. Nyt tapahtuva rönsyily, jossa esimerkiksi saatetaan siteerata epäolennaisesti yhdellä lauseella henkilöä, jota ei muutoin esitellä tai käsitellä artikkelissa, herättää kysymyksen: Miksi näin paljon? Vähemmästä voisi saada aikaan enemmän. Hiotummalla johdannolla ja ehkäpä vielä päätössanoilla teokseen olisi saanut sen kaipaamaa ryhdikkyyttä. Tällä teoksella painavasta sisällöstään huolimatta ei vielä ykköshyllypaikoille sijoituta. Ehkäpä sinne taemmas Delermin ”Ensimmäinen siemaus olutta ja muita pieniä iloja” ja Andrewin ”The Major Film Theories” kirjojen väliin.