Salaiset aseveljet – sensaatio vai julkinen salaisuus?

Oula Silvennoisen väitöskirja Salaiset aseveljet on sujuva ja huolellinen esitys Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyöstä 1933-1944. Sen kohutuin "paljastus" on, että muutamat Valtiollisen poliisin saksalaismieliset edustajat olisivat osallistuneet jatkosodan hyökkäysvaiheessa otettujen sotavankien teloituksiin ja toimittamiseen Norjaan. Tämän ei pitäisi sinänsä olla mikään yllätys, sillä olihan Saksalla rintamavastuu Pohjois-Suomessa. Silvennoinen ei kuitenkaan lopulta todista, että suomalaiset olisivat "välttämättä ottaneet osaa varsinaiseen tappamiseen".

Silvennoinen, Oula: Salaiset aseveljet - Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933-1944. Otava, 2008. 477 sivua. ISBN 978-951-1-21501-1.

Oula Silvennoisen väitöskirja Salaiset aseveljet on sujuva ja huolellinen esitys Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyöstä 1933-1944. Sen kohutuin ”paljastus” on, että muutamat Valtiollisen poliisin saksalaismieliset edustajat olisivat osallistuneet jatkosodan hyökkäysvaiheessa otettujen sotavankien teloituksiin ja toimittamiseen Norjaan. Tämän ei pitäisi sinänsä olla mikään yllätys, sillä olihan Saksalla rintamavastuu Pohjois-Suomessa. Silvennoinen ei kuitenkaan lopulta todista, että suomalaiset olisivat ”välttämättä ottaneet osaa varsinaiseen tappamiseen”, vaan he olivat ”todennäköisemmin…osasina pitemmässä ketjussa”, jonka kautta Silvennoisen arvion mukaan kulki yli 500 sotavankia, mikä jäi Saksan koko itärintaman yli 1,5 miljoonan uhrin joukossa ”mittasuhteiltaan vaatimattomaksi” (s. 333).

Yksittäiset sotarikokset ovat toki rikoksia ja ansaitsevat vähintään historian tuomion, mutta suhteuttaminen ja sensaatiohakuisen median tyynnyttely asiatiedoilla on tarpeen pitää mielessä, koska varsinkin kansainvälinen julkisuus ymmärtää kaiken mahdollisen väärin viattomistakin mainospuheista. Ranskalais-amerikkalainen romaanikirjailija Jonathan Littell innostui jo vihjailemaan Helsingin Sanomissa 30.10. saksalaisen kuolemanpartion toimineen Kannaksella, mutta mitään tällaista ei Silvennoinen ole väittänyt.

Väitöskirja ei tuo esiin mitään mullistavaa uutta sodanaikaisten pakolaisten ja ulkomaalaisten siviilien kohtelusta. Silvennoinen kumoaa kuvitelmat, että vuoden 1942 tunnettujen karkotusten taustalla olisi ollut ”kokonaissuunnitelmaa kaikkien Suomessa oleskelleiden juutalaisten pakolaisten luovuttamisesta” (s. 369); Valpolla ei ollut ”mitään laajempaa suunnitelmaa” (s. 258), vaan kuolemanleireille päätyneet kahdeksan juutalaista sattuivat vain onnettomuudekseen kuulumaan eri syistä ei-toivotuiksi joutuneiden ulkomaalaisten ryhmään, joka haluttiin poistaa maasta tavalla tai toisella (s. 308-309).

Valpon päällikön Arno Anthonin olisi pitänyt virkansa puolesta tietää, millaisen kohtalon juutalaiset saisivat osakseen Saksan miehittämässä Virossa, mutta mitään todisteita ei ole siitä, että Anthoni olisi valmistellut samaa kohtaloa muillekin juutalaisille. Anthoni itse väitti oikeudenkäynnissä, ettei ehtinyt lukea passintarkastaja Olavi Viherluodon Viron-matkakertomusta. Viranhoidon kiireet ja laiminlyönnit eivät olleet Valpon historiassa tuntemattomia.

Väitteet Anthonin saksalaisille luovuttamasta juutalaisluettelosta ovat ilmeisen vääriä, mutta juutalaisia nimiä sisältyi Anthonin käyttämiin luetteloihin Keski-Euroopan pakolaisista (s. 312-314, 361 ja 443-444). Silvennoinen olisi tosin voinut lisätä, että nämäkin olivat vain osajoukko Suomessa oleskelleista juutalaisista ja muista pakolaisista. Sen sijaan hän viittaa harhaanjohtavasti ”poliittisten pakolaisten kortistoon” (s. 361), jollaista ei ole ollut olemassa – pakolaisista yritettiin kyllä tehdä sekalaisia luetteloita (jo kauan ennen sotaa), mutta heidän nimensä oli aina poimittava yleisen ulkomaalaiskortiston tuhansien nimien joukosta, mikä tuotti ilmeisiä vaikeuksia. Käytännössä tehtävästä olisivat suoriutuneet Anthonia paremmin arkistojen asiantuntijat – Valpon passitoimiston naisvirkailijat.

Silvennoinen ei selitä, miksi hänkin kirjoittaa ”luovutuksista”, vaikka tietää varsin hyvin, että kyse oli karkotuksista eikä luovutuksista – ero on tärkeä, sillä Suomi päättää itse, keitä se karkottaa maasta, mutta luovutukset perustuvat jonkin toisen maan esittämään luovutuspyyntöön. Kuten Silvennoinenkin toteaa, Saksa ei nähnyt tarpeelliseksi kiirehtiä juutalaisten kansanmurhan ulottamista Suomeen, eikä ollut aloitteellinen Suomesta karkotettavien ulkomaalaisten kauttakulun järjestämisessä.

Silvennoisen epätäsmällisyyttä voi puolustella sillä, että jo Valpo itse erehtyi toistuvasti puhumaan ”luovutuksista”. Tämä sai luultavasti alkunsa siitä, että Viherluoto oli lokakuussa 1941 käynyt Tallinnassa keskusteluja muutamien edellisen vuoden lopulla Suomeen tulleiden neuvostovirolaisten vakoojien palauttamisesta ja tässä yhteydessä saksalaiset olivat puhuneet yleisemminkin luovutuskäytännöstä siltä varalta, että heillä olisi tiedossaan Virosta karanneita rikollisia. Mitään todisteita ei kuitenkaan ole siitä, että Saksa olisi pyytänyt Suomelta muita pakolaisia ennen kuin Suomeen alkoi tulla vuonna 1943 tuhansia Saksan armeijan pakko-ottoja paenneita virolaisia, jotka liittyivät Suomen armeijaan. Kun Suomi silloin uhmasi Saksaa, ei kyseessä ollut pelkästään laskelmointi Saksan tappiolla, vaan suomalaisilla oli oikeustaju tallella. Neuvostoliitto tuskin olisi välittänyt siitä, vaikka ”Suomen pojat” olisi palautettu Viroon ja teloitettu tai passitettu siellä rintamalle.

Vaikka Silvennoinen esittelee ansiokkaasti aseveljien poliisiyhteistyön toimijoita, hän jättää mainitsematta Saksan suurlähetystön ja kansallissosialistisen puolueen edustajat. Jos saksalaiset tarvitsivat luetteloita Suomen juutalaisista, he saivat niitä varmasti vaivattomimmin Wilhelm Jahren tai Peter Paulin kaltaisilta innokkailta asiamiehiltään, joita Silvennoinen ei edes mainitse. Silvennoinen mainitsee Valpon puolelta mm. Tauno Heliaran ja Veikko Heinosen, mutta olisi voinut kertoa heidän myöhemmistä elämänvaiheistaan sen, että kumpikin työskenteli vielä 1970-luvulla Ulkomaalaistoimistossa. Jalmari Sinivaara puolestaan toimi Ulkomaalaistoimiston edeltäjän, Passitoimiston apulaispäällikkönä vuosina 1938-1946, mutta Silvennoinen käyttää hänestä tätä virkanimikettä ennenaikaisesti jo aiempinakin vuosina (s. 78 ja 102).

Jos todella halutaan syventyä suomalaisten virkamiesten juutalaisvastaisuuteen, kannattaisi tutkia tarkemmin kansalaisuushakemusten valikoivaa jäädyttämistä jatkosodan alkuvaiheessa, minkä Silvennoinen mainitsee ohimennen (s. 290). Etenkin sisäministeri Toivo Horellin toiminta ansaitsisi perusteellisen tieteellisen tutkimuksen, kuten Silvennoinenkin toivoo (s. 337).

Kaiken kaikkiaan Silvennoinen kuitenkin liioittelee antisemitismin vaikutusta Valpon yleiseen toimintakulttuuriin ja joutuu välillä perääntymään myöntämällä, että se oli sittenkin alisteista kommunisminvastaisuudelle. Silvennoinen ymmärtää, että Suomen turvallisuuspoliisina Valpo keskittyi torjumaan Neuvostoliiton uhkaa, mutta heti perään hän sortuu syyttämään Valpoa kaksinaismoralismista, koska ”poikkeustoimet kohdistuivat vain Neuvostoliiton kansalaisiin” (s. 334). Eikö tämä ollut enemmän kuin luonnollista ottaen huomioon, että Suomen suuri naapurimaa ja vihollinen sodassa oli Neuvostoliitto eikä Norja tai Nicaragua?

Yleensä Silvennoisen onnistuu välttää asenteellisuuksia, mutta muutaman kerran näyttää siltä kuin tekstiin olisi unohtunut kenties hypoteesivaiheesta lapsellisia huomautuksia suomalaisen oikeiston ja poliisikunnan maailmankuvasta, ikään kuin se olisi aiheuttanut virkamiehille ylivoimaisen kiusauksen poiketa asiallisesta ”ohranoinnista”. Lopulta Silvennoinen suostuu kuitenkin antamaan tunnustusta ”suomalaisen hallintokoneiston tiukemmin valvomilla alueilla” Etelä-Suomessa vallinneelle lailisuudelle, jonka puitteissa oli ”täydellisen hyviä syitä vastustaa kommunismia ja käytännössä kaikkea sitä, mitä Neuvostoliitto edusti, eikä yksikään näistä syistä ollut ristiriidassa lainmukaisuudesta tinkimättömän viranomaistoiminnan tai humaanin poliisityön ihanteiden kanssa.” (s. 335).

Juuri niin – Lapin sotarikokset olivat sittenkin poikkeus, eikä pääsääntö aseveljeyden arjessa. Valpokin oli kansainvälisessä vertailussa hämmästyttävän hillitty viranomainen, ehkä johtuen perisuomalaisesta hitaudesta ja jäyhästä luonteenlaadusta, joka ei viitsi innostua kaikista hullutuksista. Se säästi suomalaisten valtaenemmistön aikanaan niin kommunismin kuin kansallissosialisminkin kiusauksilta ja koitui myös ulkomaalaisten onneksi.

Silvennoinen tekee vertailua Hannu Rautkallion tutkimusten ja Elina Sanan ”journalistisen reportaasin” (s. 368) välillä. Rautkallion kirjalle Holokaustilta pelastetut (2004) hän antaa tunnustuksen ”ainoana varsinaisesti akateemisena työnä…samasta aihepiiristä” (s. 370) ja etenkin loppuviitteissä (joita on kaikkiaan 952) Silvennoinen arvostelee Sanaa. Suuren yleisön edessä, joka ei viitsi perehtyä yksityiskohtiin, Silvennoinen heittäytyy kuitenkin populistiksi väittämällä, että ”Sanan pessimistiset arvaukset tulevat lopulta Rautkalliota useammin osuneiksi lähemmäs totuutta.” (s. 370). Tälle tuomiolle ei löydy perusteita, joten sen ainoa tarkoitus lienee irtisanoutua Rautkalliosta ja myötäillä Sanan sensaatioihin ihastunutta mediaa.

On toki ymmärrettävää, että tuore tohtori haluaa kapinoida auktoriteetteja vastaan, mutta pitääkö historiantutkijan aina leikkiä kukkulan kuningasta? Eikö Suomen kokoisessa maassa voisi joskus hyväksyä, että edeltäjiä voi oikaista ja täydentää ilman avointa sodanjulistusta? Alituiset kaksintaistelut yksityiskohdista kun yleiskuva on kuitenkin perimmältään yhteensopiva väsyttävät sellaista lukijakuntaa, jolle väitöskirja on pikemminkin uusi kivi yhteiseen rakennelmaan kuin kaiken aiemman tutkimuksen mitätöivä vallankumous.

Näillä varauksilla Silvennoisen väitöskirjaa voi pitää hyvänä ja selkeyttävänä lisänä tärkeään aihepiiriin, jossa on vielä kylliksi tilaa seuraajillekin. On helppo yhtyä siihen kohtuullisen tasapainoiseen päätelmään, että ”ulkomaalaisten kohtelu sodan ajan Suomessa oli monivivahteinen ja ristiriitainen kokonaisuus, josta on mahdollista nostaa tarkasteltavaksi niin myönteisiä kuin kielteisiäkin ilmiöitä.” (s. 370). Itsekritiikki on arvokas ominaisuus, mutta sitä ei tarvitse lietsoa itseinhoksi, sillä suomalainen ulkomaalaispolitiikka niin kuin aseveljeyskin selviää sittenkin aika lailla kunnialla jokasyksyisestä ryöpytyksestä, kun milloin mistäkin vainutaan historiallista skandaalia isänpäivän kirjamyynnin piristämiseksi tai talvisodan muistopäivän ja itsenäisyyspäivän sotaisan juhlinnan pilaamiseksi.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *