Salpalinjaa salaamassa

Mikko Kylmälän Kuinka salata Salpalinja? Salpa-aseman salassapitämiseksi tehdyt ratkaisut vv. 1940–1941 on hyvä ja kompakti esitys itärajamme suojaksi rakennetun Salpalinjan salaamisesta. Pro gradu –työhön pohjaava teos on oiva lisä Salpalinjaa käsittelevään kirjallisuuteen. Tarkastelussa ovat niin työntekijät, salaamisen käytännöt kuten sekin, miten salaamisessa onnistuttiin.

Kylmälä, Mikko: Kuinka salata Salpalinja? Salpa-aseman salassapitämiseksi tehdyt ratkaisut vv. 1940–194. Miehikkälän Salpalinja-museo, 2016. 125 sivua. ISBN 978-951-98788-3-6.

Salpalinja, Salpa-asema, Suomen Salpa – välirauhan aikana ja vielä kesään 1944 puhuttiin Moskovan rauhan pääpuolustusasemasta. Tämän toki Kylmälä tietää ja kirjoittaakin aiheesta ja kertoo päätyneensä käyttämään Salpalinjaa ja Salpa-asemaa kirjoittaessaan välirauhan aikaisista töistä. Salpalinjana Salpalinja tietenkin tunnetaan, joten nimen käyttö on kuitenkin perusteltua. Ja on myös todettava, että tekstissä Salpalinjan tai Salpa-aseman lukeminen on miellyttävämpää, kuin ”Moskovan rauhan pääpuolustusaseman”. Otsikossa tosin pistää hieman silmään kahden eri version käyttö samasta asiasta.

image

Kuva: Salpalinja. Teoksessa Arimo, Suomen linnoittamisen historia 1918-1944

Kylmälän pro gradu –tutkielmansa pohjalta muokkaama kirja toimii varsin hyvin tehtävässään ja tuo lisää tietoa Salpalinjasta. Kuinka salata Salpalinja on hyvä lisä aihetta käsittelevään kirjallisuuteen, jota on vielä harmillisen vähän. Kirjan julkaisemisesta Kylmälä kiittää Miehikkälän Salpalinja-museota, joka on kirjan ottanut julkaistavakseen. Aineisto on kerätty pääosin Kansallisarkistosta, jossa säilytetään Linnoitustoimiston materiaaleja. Mukana on myös Miehikkälän Salpalinja-museon keräämään linnoittajien muistitietoa. Vaikka Kylmälä onkin pudottanut teoksestaan tutkimusmetodisen ja lähteitä käsitelleen osion pois, lähdeviitteet ja –luettelo on otettu siihen mukaan.

Kylmälä lähtee liikkeelle siitä, kuinka talvisodan jälkeen ainoa sotilaallinen uhka koettiin itänaapurista, jota varten myös itärajaa linnoitettiin. Linnoittaminen oli tiheintä kaakossa, josta löytyivät oletetut vihollisen hyökkäysurat kohti Helsinkiä. Kylmälä toteaakin tarkastelun painopisteen olevan Virolahden ja Miehikkälän alueilla tehdyissä linnoitustöissä, koska näillä alueilla linnoitettiin eniten ja myös säilynyttä lähdemateriaalia näiltä työmailta on saatavilla parhaiten. Kysymykset salassapidosta olivat kuitenkin perustaltaan samanlaiset pitkin linnoitustyömaita, joten maantieteellisestä keskittymisestä ei ole haittaa. Kylmälä tarkastelee kuinka salassapito näkyi suhteessa asiakirjoihin, kuten rakennepiirustuksiin, linnoituslaitteiden maantieteellisiin sijoituksiin sekä työvoimaan.

image

Kuva: Kuvassa on todennäköisesti Salpalinjaan kuuluva 16 miehen majoitus- ja konekiväärikorsu nro B175 Lappeenrannan Ylämään Hostikassa. Kuva ja kuvateksti SA-kuva.

Salaiset asiakirjat, piirustukset ja kartat olivat varsin luonnollisia salattavia asioita. Salausta varten Linnoitustoimisto antoi tarkkoja ohjeita. Kylmälän mukaan salaisten asiakirjojen suhteen ei suurempia ongelmia tullutkaan. Tarkempien ohjeiden takana kuitenkin oli usein jokin huomattu epäkohta.  Myös valokuvaaminen ilman lupaa oli ehdottoman kiellettyä. Vihollisen tiedustelijoita, vakoilijoita ja asiamiehiä oli tietenkin liikkeellä.

Kylmälän mukaan joitakin salaamiseen liittyneitä asioita ratkaistiin sitä mukaan, kuin niitä ilmeni. Yhtenä esimerkkinä hän mainitsee rakennettujen korsujen lukitsemisen: lukkoja ei alkuun ollut ja käytännössä kuka tahansa paikalle löytänyt oli voinut mennä tutkimaan linnoitetta tarkemmin. Tällainen reagointi on mielestäni jossain määrin kuvaavaa linnoitustöille muiltakin osin.

Salpalinjan työmailla oli parhaimmillaan yli 30 000 työntekijää. Käytännön toimia linnoitustöiden salassapitoon tarvittiin työvoiman suhteen.  Oli matkustuslupaa, kulkulupaa ja työmaakorttia. Alkoholi oli kielletty ja erotettuja työläisiä varten musta kortisto. Työvoiman hankinta oli keskitetty ja ohjeistettu. Työhön otettujen ja linnoitustyömaille matkustaneiden työmiesten piti esimerkiksi hankkia kotipaikkakuntansa poliisiviranomaisilta matkustuslupa. Työmailla piti kantaa mukanaan työmaatodistusta, jossa oli määriteltynä mahdollisimman suppea maantieteellinen alue, jolla todistuksenhaltija sai liikkua.

image

Kuva: Salpalinjaa Ylämaalla.

Vihollisen tiedustelu sai kuitenkin Kylmälän mukaan haltuunsa hyvinkin tarkkoja tietoja Salpalinjan linnoitteista ja paikoista. Hyväksi käytettiin vakoilijoita, suomalaisia asiamiehiä ja neuvostomyönteisiä ihmisiä. Ilmasta käsin otetuilla valokuvilla oli myös oma merkityksensä. Kuten Kylmälä toteaa: ”Suomalaisten tiukasta valvonnasta huolimatta luotettavaa tietoa pääsi kertymään runsaasti.” Olisikohan täydellinen salassapidon onnistuminen ollut edes mahdollista?

Mikko Kylmälän Kuinka salata Salpalinja? on hyvä ja kompakti esitys aiheestaan ja tuo hyvän lisän Salpalinjaa käsittelevään kirjallisuuteen. Kylmälä tuo kirjassaan toisenlaisen näkökulman linnoittamisen historiaan, joka on perinteisesti painottunut pääosin rakennustekniselle puolelle. Tekstiä on valtaosin miellyttävä lukea ja myös kirjan kuvitus ansaitsee huomionsa. Kuviahan itse Salpalinjasta välirauhan ajalta ei juuri ole, sanoisinko aikalaiskieltä käyttäen, sattuneesta syystä.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *