"Sana kulkee kuin sontianen", sanoi isäntä puhelimesta

Puhelin, tuo joka Jaanan ja Jannen "pitkäkorva", on saavuttanut varttuneen iän. Onhan siitä jo 126 vuotta, kun Alexander Grahan Bell karjaisi telehvooniinsa "Herra Watson, tarvitsen teitä" aloittaen samalla hätäpuhelujen historian. Bell oli turmellut pöksynsä tujauksella akkuhappoa. Varmaan poltti ihoakin.

Immonen, Kari: Sillat sielujen ja ihmismietteen - Puhelimen kulttuurihistoriaa keskusneideistä tekstiviesteihin. Edita / Elisa Communications, 2002. 274 sivua. ISBN 951-37-3647-4.

Puhelin, tuo joka Jaanan ja Jannen ”pitkäkorva”, on saavuttanut varttuneen iän. Onhan siitä jo 126 vuotta, kun Alexander Grahan Bell karjaisi telehvooniinsa ”Herra Watson, tarvitsen teitä” aloittaen samalla hätäpuhelujen historian. Bell oli turmellut pöksynsä tujauksella akkuhappoa. Varmaan poltti ihoakin.

Suomeen puhelin tuli parin vuoden sisällä Bellin kiljaisujen jälkeen. Kokeilujen ja esittelytoiminnan vanavedessä tilanne alkoi nopeasti vakiintua. Puhelimet ja langat sekä viimevaiheessa radiomastot levisivät yli maanpiirin. Nykyään puhelin on toki olemukseltaan monin tavoin erilainen kapistus kuin 1800-luvun lopulla.

Puhelimien kanssa ovat varttuneet puhelinyhtiöt. Nekin ovat erilaisia kuin ennen, muuttaneet toimintojaan ja olemustaan. Osuuskunnat ja yhdistykset on korvattu sooneilla, soneroilla, aurioilla ja elisoilla. Näille uusille kansainvälisesti nimetyille telejäteille näyttää käyvän samalla tavalla kuin lankapuhelimille tai sentraali-santroille. Soonia ja muita odottaa pian korvautuminen jollain uudella tai ainakin sulautuminen ja sopeutuminen muuttuvaan markkinatilanteeseen.

Tamperelaistaustaisen Soonin nielaissut Elisa, entinen Helsingin puhelinyhdistys, on keskiössä Kari Immosen kirjoittamassa jämäkässä 120-vuotisjuhlakirjassa. Teos kantaa mahtipontista nimeä ”Sillat sielujen ja ihmismietteen. Puhelimen kulttuurihistoriaa keskusneideistä tekstiviesteihin”. Vaikka teos on nimenomaan Elisan tilaama yhtiötä käsittelevä juhlakirja, Immonen vetää puhelinhistorian lankoja ja yhteyksiä pääkaupunkiseutua laajemmalle. Kyse ei tosin ole tarkasti dokumentoidusta tutkimuksesta vaan nimenomaan koreasta juhlajärkäleestä, kuohkeasta kakkupalasta. Maistuvaa, makeaa ja koristeellista.

Addicted to luuri? pääosissa käyttäjä

Teos ei ole ihan tavanomainen puhelin(yhtiö)historia. Pönäkän hallintohistorian kuvaaminen jää vähiin. Yritystason toimijat telefonimonttööri D. J. Wadénista alkaen toki mainitaan, mutta pääosassa ovat asiakkaat, käyttäjät ja puhelinkulttuuri. Tällainen lähestymistapa sopii hyvin perinteisten yrityshistorioiden vastapainoksi tai välipalaksi, ja voi omalta osaltaan houkutella laajempaa lukijakuntaa teknologian (kulttuuri)historian pariin.

”Kulttuurihistoriallinen” näkökulmanvalinta ei ole itsestään selvä. Suurimmassa osassa Immosen kirjan arvosteluissa käyttäjyyttä korostava kertomisen tapa on kuitenkin otettu vastaan luonnollisena. Arvostelijat ovat tyytyneet ihastelemaan puhelinkulttuurin mainioita vaiheita ja sitä, että suomalaiset ovat toimineet aina puhelimen käyttämisen eturintamassa tulevaisuuteen tarttuen. Kyllä Suomessa osataan.

Arvioiden painopiste osoittaa, että teos on taitavan sulavasti kirjoitettu. Suuri merkitys kirjan ihastuneeseen vastaanottoon on epäilemättä ollut myös taitolla ja kuvituksen valinnalla. Kuva-aineisto tukee ja havainnollistaa tekstiä onnistuneesti.

Arvioiden pinnallisuuteen on myös muita syitä. Voi olla, että teoksen juhlakirjamaisen luonteen takia sitä ei pidetä syvällisemmän arvion kannalta mielekkäänä kohteena. Kerronta etenee takkuilematta, kirjassa on paljon kuvia, tutkimusta on käytetty varsin kevyesti ja lähdeluettelossa näkyvä lähdeaineisto on kapeaa. Useat käytetyt laajat aineistot, kuten sanomalehtiarkistojen jutut, jäävät lähdeteknisesti näkymättömiin. ”Sillat sielujen ja ihmismietteen” ei siis mahdu niihin hyvin dokumentoituihin mutta puiseviin kehyksiin, jotka ovat historiantutkimuksille tyypillisiä.

”Juhlakirjamaisuudesta” huolimatta on mielekästä lähestyä kirjaa myös rakenteen ja argumentoinnin kautta. Haluan kysyä, miten ”Sillat sielujen ja ihmismietteen” kuvaa puhelimen tarinaa. Onko kuvaustapa onnistunut? Mitä rajoituksia kerronnallisiin ratkaisuihin ja tulkintoihin liittyy?

Käsikeskuksista digitaaliaikaan

Teos jakaantuu kronologisesti kolmeen pääosaan, ”Käsikeskusten aikaan”, ”Automaattiaikaan” ja ”Digitaaliaikaan”. Lukujen nimet viittaavatkin siis hieman harhaanjohtavasti puhelintekniikkaan. Samalla tavalla olisi voinut nimetä minkä tahansa puhelinhistorian esityksen pääluvut, oli kyse sitten käyttäjähistoriasta, organisaatiohistoriasta tai puhtaasta tekniikan kehityksen historiasta.

Lukujen nimitykset on käsitettävä ensisijaisesti vertauskuvallisina. Tekninen nimitys liittyy koko aikakauden teknologisen kulttuurin käsitystapoihin. Esimerkiksi ”Automaattiaika” ei siis viittaa puhelinkeskustekniikkaan vaan modernin aatemaailmaan ja kulttuuriin, jossa järkeistäminen ja koneistaminen olivat yleisiä ilmiöitä. Ja itse asiassa Kari Immonen käy läpi paljon muitakin asioita kuin käyttäjien historiaa. Myös tekniset muutokset on huomioitu puhelunvälityksestä mikrofonien kehitykseen.

Vaikka lukujen nimet käsitettäisiin metaforisina, jäljelle jää kysymys kronologisuudesta. Vaarana on, että historia näyttäytyy kehityskaarena tai edistyskertomuksena, jossa alkuvaiheiden ja kypsyttelyn jälkeen on edetty nykyiseen onnelaan. Nykyajan puhelin on demokraattinen ja monipuolinen jokaisen apuväline.

Kronologinen selittäminen on historiallisten esitysten tyypillinen piirre, jota usein pidetään nimen omaan historian erityisyytenä ja vahvuutena. Miten muuten historia tai historiikki voitaisiin siis koota kuin kronologiseen järjestykseen? Kronologisuus on juhlakirjan tapauksessa kenties turvallisin ja selkein esitystapa, mutta samalla turhan konservatiivinen. Nimenomaan juhlakirjaluonne olisi antanut mahdollisuuden radikaalimmille esityksellisille ratkaisuille, jossa ajallinen kerrostuneisuus olisi tullut tuoreella tavalla näkyviin. Toisenlainen jaottelu olisi nimenomaan palvellut kulttuurihistoriallisuuden tavoitetta.

Ensimmäisessä osassa Immonen käsittelee muun muassa puhelimen tuloa Suomeen, puhelinjohtojen ja rakennusten vaikutusta kaupunkikuvaan. Merkitsihän puhelin alkuvaiheissa sellaisia johtorykelmiä, että tietyillä katuosuuksilla taivas melkein pimeni. Myöhemmässä vaiheessa piuhaviidakot korvautuivat varsinkin kaupungeissa maakaapeleilla. Jokakesäiset katujen kaivamiset tosin ärsyttivät – ja ärsyttävät edelleen – kaupunkilaisia. Tämän ovat myös kirjan kuvituksessa esiintyvät valokuvaajat ja pilapiirtäjät huomioineet.

Toinen osa koskettelee automatisoinnin ja standardisoinnin aikaa 1920-luvulta 1970-luvun lopulle. Tämä periodin kuvauksessa Immonen on vahvimmillaan. Liittyyhän se eniten hänen omien aikaisempien tutkimustensa kohteisiin. Immonen on tutkinut muun muassa 1920-lukua, suomalaisen moderniteetin luonnetta, Venäjä-kuvaa ja suomalaisen tiedepolitiikan historiaa. Immosen omista keskeisistä teeseistä myös historian läsnäolon henki hönkäilee taustalla. Se tarkoittaa ajatusta historiasta aktiivisena nykyisyydessä vaikuttavana voimana.

Kahden viime vuosikymmenen kuvaus muodostaa ongelmallisemman osan puhelinkirjasta. Historiallisuus tuntuu ajoittain katoavan yhtäältä teknisen ja toisaalta sosiologispainotteisen nykyajan kuvaamisen ja esittelyn tieltä. Tuntuu, että Immonen on innostunut uudesta kännykkäkeskeisestä digiajan puhelinkulttuurista pääsemättä sen ytimeen historioitsijana. Kirjoittaja ei ole pystynyt kovinkaan selkeästi arvioimaan, suhteuttamaan puhelinkulttuuria laajempiin ilmiöihin. Käsittelytapa ja aineistot ovat toki pitkälti muiden lukujen kaltaisia. Ongelmana on ollut kohteen ajallisen läheisyyden ja tutkimuksellisen vierauden lisäksi kiire: koko kirja on pyöräytetty kokoon suunnilleen puolessa vuodessa. Kiireestä kertovat myös muutamat tekstin joukkoon jääneet turhat toistot.

Lähteet ja aiheet tekevät kulttuurihistorian

Teknologian kulttuurihistoriallisessa esityksessä lähtökohta on, että teknologia rakentuu sosiaalisesti, kulttuurisesti ja historiallisesti. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että organisaatiotason poliittisen ja taloushistorian sekä tekniikan pultti- ja mutterihistorian lisäksi tutkijan on huomioitava käyttäjäkokemukset ja käyttäjien aktiivinen rooli teknologian muovaajina. Käyttäjäkokemuksiin taasen vaikuttavat myös sellaiset maailmassa olemisen ja toimimisen tavat, jotka eivät suoraan ole sidoksissa puhelimiin.

Lähtökohta näkyy Immosen teoksessa. Kulttuurihistoria tulee näkyväksi pitkälti käytetyn lähdeaineiston ja aiheiden kautta. Kaupunkikuvallisen tarkastelun ohella tässä työssä tulevat vahvasti esille erilaiset puhelinkaskut, pilapiirrokset, käytetyt nimitykset, vaihtoehtoiset käyttömuodot, käyttäytymissäännöt, sukupuolen ja puhelimen suhde sekä romaanien, iskelmien, näytelmien ja filmien puhelinkuvaukset. Lähdepohja ja käsittely on rikasta.

Runsaudesta seuraa kuitenkin usein yksi ongelma – tai ongelmien kimppu: mikä on aihepiirien tai aineistojen keskinäinen suhde? Miten vaikkapa näytelmät loppujen lopuksi määrittävät ja rakentavat puhelinkulttuuria? Tai pitäisikö puhua erilaisista puhelinkulttuureista? Entä mikä on populaaritulkintojen suhde puhelintekniikkaan ja siinä tapahtuneisiin muutoksiin?

Näihin kysymyksiin ei juhlakirjan tapaisessa esitysformaatissa ja kontekstissa pystytä pureutumaan kovinkaan syvällisesti, joten lisätutkimuksia tarvittaisiin. Sinänsä hyvä – mutta ei riittävä – lähtökohta on se, että tällaiset aihepiirit pääsevät ylipäätään tasavertaisina esille.

Historioitsijat kaihtavat monesti eri aikaisten ilmiöiden vertailuja. Tässä he näkevät anakronismin vaaran: menneisyyden ilmiöt yksinkertaistetaan. Niitä selitetään jonkinlaisten yleisempien lakien avulla nykyajan käsitysten kautta. Ilmiöiden ainutkertaisuutta tai vierautta ei havaita, jos menneisyyden ihmisen kokemusta verrataan suoraan omiin kokemuksiin.

Anakronismin vaarasta huolimatta puhelimen kulttuurihistoriassa olisi voinut rohkeammin tehdä rinnastuksia, vertailla eri tilanteiden ja aikojen puhelinkokemuksia toisiinsa. Rinnastuksia voi lukea lähinnä vasta lyhyestä loppuluvusta ”Puhelin ja elämäntavan muutos”. Pääasiassa lukijan on tehtävä itse mahdolliset johtopäätökset ja huomattava vaikkapa puhelimen kuumien linjojen ja tekstiviestichat-palveluiden väliset yhtenevyydet. Lukijan on niin ikään aktiivisesti halutessaan yritettävä rinnastaa sitä innostusta tai niitä pelkoja, joita uusien teknisten innovaatioiden käyttöönottoon liittyy.

Samaten vertailut eri teknologioiden käyttöjen välillä olisivat tuoneet lisämaustetta. Nyt puhelinkulttuurin ja muiden kommunikaatio- ja kodinteknologioiden, vaikkapa radion, television ja tietokoneen, suhde jää käsittelemättä. Erilaiset käyttäjäkulttuurit ovat vahvasti riippuvaisia toisistaan. Ja esimerkiksi pilapiirtäjät ovat kotoistaneet ja uudelleen arvioineet puhelimien tapaan myös muuta tekniikkaa, tietokoneita, raketteja, televisioita ja autoja. Olisi kiinnostavaa tietää, miten näiden aihepiirien käsittely vertautuu toisiinsa.

Rajoituksista huolimatta on helppo todeta, että Elisa-yhtiö ja puhelimen käyttäjät ovat saaneet mainion juhlateoksen. Puhelimen käyttäjäkeskeinen tarina on kiehtova ja vaihteleva. Itse opin myös sen, että käyttämääni Ericsson-kännykkää voi leikillisesti nimittää Ridgeksi. Onhan tuo Kauniiden ja Rohkeiden säihkyvähiuksinen lommoposki Ericin poika, Eric’s son.

(Arvostelu on julkaistu myös Tekniikan Waiheita 20(2002): 3 -lehdessä.)

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *